Ulrich herralle ei jäänyt aikaa ottaa lakkia päästään. Sisarenpoika
Jean Oberlé tarttui häntä käsivarteen, veti hänet sisään ja syleili
häntä sanoen:
— Tervetuloa, Ulrich eno! Voi kuinka hauskaa! Mikä oiva ajatus!
— Kas niin, päästä minut! Hyvää iltaa, Jean! Oletko äsken saapunut?
— Kello kolmen aikaan tänään iltapuolella. Huomenna olisin tullut teitä
katsomaan, arvaattehan sen.
— Olin varma siitä. Mutta en malttanut pysyä kotona; lähteä täytyi
sinua tervehtimään. Kolmeen vuoteen en ole sinua nähnyt, Jean! Annahan,
kun katselen sinua!
— Niinkuin haluatte! vastasi nuori mies nauraen. Olenko muuttunut?
Hän oli vetänyt enolleen nahkapäällyksisen nojatuolin ja itse istunut
vaipalla peitetylle sohvalle, joka seisoi seinää vasten. Heidän
välillään oli työpöytä, jolla paloi pieni, siselöity metallinen
öljylamppu. Läheisestä ikkunasta saattoi kohotettujen uutimien
välitse nähdä kuun valaiseman, hiljaisen, yksinäisen puiston. Ulrich
herra tarkasteli Jeania uteliaasti, ylpeydellä ja liikutettuna.
Hän oli vielä kasvanut, oli hiukan pitempi enoaan. Hänen vakavat
elsassilaispiirteensä olivat käyneet avonaisemmiksi ja lujemmiksi.
Tummat viikset olivat entistään tuuheammat; koko käytös oli
luonteva kuin miehellä, joka on nähnyt maailmaa. Häntä olisi voinut
luulla etelämaalaiseksi; sillä ajellut posket olivat kalpeat kuin
italialaisen, silmät tummakehyksiset, tukka sivujakauksineen tumma
sekin, ja verettömät olivat myös huulet, joiden välistä näkyi hänen
puhuessaan tai nauraessaan kauniit, terveet, läpikuultavat hampaat.
Mutta monet seikat osoittivat hänet elsassilaiseksi: kasvojen leveys
poskipäitten kohdalta, silmät, viheriät kuin Vogeesien metsät, ja
tanakka leuka, sellainen kuin laakson talonpojilla. Hänessä olikin
jotain heitä muistuttavaa, sillä hänen esi-isänsä oli astellut
auran jäljessä. Hänellä oli heidän kelpo ratsumiehelle ominainen
ruumiinrakenteensa. Eno arvasi myös nuorekkaasta katseesta, jonka hän
kohtasi, ett' ei kahdenkymmenenneljän ikäinen Jean Oberlé nyt jälleen
tavattaessa ollut juuri toisenlainen kuin se Jean, minkä Ulrich eno
ennen vanhaan oli tuntenut.
— Et, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, sinä olet entiselläsi;
sinusta on vain tullut mies. Pelkäsin paljoa suurempia muutoksia.
— Miksi niin?
— Siksi, lapseni, että varsinkin sinun iälläsi ovat matkat koetuksia...
Mutta, kuulehan, mistä oikeastaan nyt tulet?
— Berliinistä, missä olen myös suorittanut referendaari-tutkintoni.
Eno naurahti katkonaisesti, mutta lakkasi pian, ja nauru katosi hänen
harmaaseen partaansa.
— Nimittäkäämme sitä oikeustutkinnoksi, jos suvaitset.
— Kernaasti minun puolestani, eno-kulta.
— No niin, kerrohan minulle nyt tarkemmin itsestäsi ja varsinkin anna
vereksempiä tietoja, sillä jo enemmän kuin vuoden on todistus ollut
taskussasi. Miten olet viettänyt aikasi?
— Se on pian sanottu. Toissa vuonna oleskelin, kuten tiedätte,
Berliinissä, päättäen oikeusopintojani. Viime vuonna harjottelin
erään asianajajan luona elokuuhun asti. Sen jälkeen vietin oikeaa
kulkurielämää, matkustellen isäni luvalla Unkarissa, Kroatiassa ja
Kaukaasiassa. Siihen kulutin puolen vuotta; palasin sitten Berliinin
kautta, noutaakseni sieltä opintoaikaiset tavarani sekä käydäkseni
muutamain luona jäähyväisillä, ja tulin kotiin...
— Totta tosiaan, isäsi... Häntä en ole tullut kysyneeksi, kiire kuin
oli tavata sinua. Kuinka hän voi?
— Hän ei ole kotona.
— Mitä, täytyikö hänen lähteä pois kotiintulosi iltana?
Jean vastasi hiukan katkerasti:
— Hänen täytyi olla läsnä suurilla päivällisillä neuvosherra von
Boscherin luona. Sisareni otti hän mukaansa. Se tuntui olevan
suuremmoinen vastaanotto.
Syntyi vähäinen hiljaisuus. Ei kumpikaan nauranut enää. He tunsivat,
että kolmen minuutin puhelun jälkeen heidän välilleen oli tunkeutunut,
aivan lähelle, päivän polttava kysymys ärsyttävänä ja turmiota
uhkaavana, tuo kysymys, jota ei voi välttää, joka yhdistää ja
erottaa, joka piilee kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten, kaikkien
kunniavirkojen, kaiken sorron ja kaikkien laitosten pohjalla, tuo sama,
joka kolmekymmentä vuotta on pitänyt Eurooppaa aseissa.
— Söin yksin, alkoi Jean... se on: iso-isäni kanssa.
Hänen läsnäolostaan tuskin voi puhua, miesraukan. Onko hän aina vaan
yhtä voimaton, yhtä sairas?
— Mieleltään hyvinkin vilkas, sen voin vakuuttaa.
Syntyi toinen äänettömyys, jonka perästä Ulrich herra kysyi epäröiden:
— Entä sisareni, äitisi? Onko hän muassa?
Nuori mies vastasi myöntävästi pään nyökäyksellä.
Ja toisen tuska kävi niin valtavaksi, että Ulrich herran täytyi
kääntää pois katseensa, jott' ei kaikki se kärsimys, joka siinä
kuvastui, tulisi ilmi. Sattumalta pysähtyi se seinällä riippuvaan
dekoratsioonitaiteilija Spindlerin vesivärimaalauksen, joka esitti
kolmea kaunista elsassilaistyttöä kiikkumassa. Nopeasti loi hän
uudelleen silmänsä sisarenpoikaan, katsoi häneen suoraan ja sanoi
liikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Entä sinä... Sinäkin olisit voinut mennä päivällisille neuvosherra
von Boscherin luo... läheisen suhteen nojalla, jossa olette näihin
saksalaisiin... Sinulla ei siis ollut halua seurata vanhempiasi?
— Ei.
Sana lausuttiin suoraan, koristelematta. Mutta Ulrich herra ei saanut
siitä selville, mitä hän halusi tietää. Niin, Jean Oberlésta oli tullut
mies. Hän ei soimannut omaisiaan, ei lausunut omaa ajatustaan ilmi
muita syyttäen. Eno jatkoi yhä ivallisesti:
— Ja kuitenkin, poikaseni, koko viime talvi huudettiin korviini
kertomuksia berliiniläisistä voitoistasi; ei minua säästetty; tiesin,
että tanssitit siellä vaaleaverisiä vihollisiamme; tunsinpa heidät
nimeltä...
— Oi eno hyvä, sanoi Jean vakavasti, älkäämme laskeko leikkiä noista
asioista, niinkuin ihmiset, jotka eivät uskalla katsoa toisiaan silmiin
eikä lausua ajatustaan. Olen tosin saanut toisen kasvatuksen kuin
te, eno, saksalaisen kasvatuksen. Mutta se ei estä minua sydämestäni
rakastamasta _tätä_ maata... päinvastoin.
Ulrich herra ojensi kätensä pöydän yli ja puristi Jeanin kättä.
— Sitä parempi! hän sanoi.
— Epäilittekö sitä?
— En epäillyt, lapseni; en vaan tiennyt siitä; näen niin paljon, joka
tuottaa minulle tuskaa, niin monta, jotka luopuvat vakaumuksestaan!
— Aikomukseni asettua Alsheimiin olkoon osotteena rakkaudestani
Elsassiamme kohtaan!
— Mitä! sanoi Ulrich herra hämmästyneenä. Sinä kieltäydyt astumasta
saksalaisen hallituksen palvelukseen, kuten isäsi tahtoo. Ei ole leikin
asia tehdä tyhjäksi hänen kunnianhimoisia ajatuksiaan sinun suhteesi.
Sinä olit hänen tulevaisuussuuunittelujensa esine... Tietääkö hän tästä?
— Hän lienee sen arvannut, mutta emme ole asiasta vielä puhuneet.
Minulla ei ole ollut siihen aikaa kotiintuloni jälkeen.
— Ja mihin aijot ruveta?
Iloinen hymy palasi Jean Oberlén huulille.
— Metsää luikkaamaan, kuten isä ja iso-isäni Philippe, ja aijon
asettua, keskuuteenne. Kun tutkintoni jälkeen matkustin Saksassa ja
Itävallassa, tein sen suureksi osaksi tutkiakseni metsänhoitoa, sahoja
ja sellaisia tehtaita kuin meidän... Tehän itkette?
— Enpä juuri.
Ulrich herra ei itkenyt, mutta hänen täytyi sormiensa päällä.
pyyhkiellä kosteita silmiään.
— Sepä olisi ilo, kaikin puolin, lapseni; voi, suuri todellinen ilo!
Nähdä sinut uskollisena sille, mitä rakastan enimmän maailmassa...
saada pitää sinut luonamme... kuulla päätöksesi, ett' et halua virkaa
etkä kunniaa niiltä, jotka ovat isänmaatasi sortaneet... niin, sitä en
enää uskaltanut uneksiakaan... Mutta suoraan sanoen, minä en voi tätä
ymmärtää... Olen aivan hämmästyksissäni... Miksi et ole kuin isäsi,
kuin Lucienne, jotka ovat julkisia... luopioita? Sinä olet harjoittanut
oikeusopintoja Munchenissä, Bonnissa, Heidelbergissä, Berliinissä;
palaat kotiin vietettyäsi neljä vuotta Saksassa, puhumattakaan
kouluvuosista. Kuinka et ole saksalaistunut?
— Olen vähemmän saksalainen kuin te.
— Tuskinpa.
Vähemmän kuin te, sillä tunnen heidät paremmin. Olen heitä
vertailemalla arvostellut.
— No niin?
— He ovat meitä alempana.
— Totta vie, sinä huvitat minua! Ei koskaan kuule muuta kuin
päinvastaista. Ranskassa varsinkaan eivät lakkaa ylistämästä
voittajiaan vuodelta 1870!
Nuori mies, jonka Ulrich herran innostus oli temmannut mukaansa,
lakkasi nojaamasta sohvan selkämystään, ja istuen etukumarassa, kasvot
lampun valaisemina, joka loi vilkkautta hänen viheriäisiin silmiinsä,
hän virkkoi:
— Älkää ymmärtäkö minua väärin, Ulrich eno: en inhoa saksalaisia,
ja siinä eroan teistä. Minä milt' ei ihailen heitä, sillä heissä on
ihailtavia puolia. Minulla on ollut heidän joukossaan tovereita, joita
olen suuresti kunnioittanut. Olen löytävä vielä useampia. Olen toista
sukupolvea, joka ei ole nähnyt, mitä te olette nähnyt, ja jonka elämä
on toinen. Minä en ole tullut voitetuksi, näettekös!
— Sinä miekkoinen!
— Mutta kuta enemmän olen oppinut heitä tuntemaan, sitä enemmän olen
tuntenut olevani toista kuin he, toista rotua, ihanneluokkaa, johon
heillä ei ole pääsyä ja joka minusta on heitä ylempänä; ja sitä,
itsekään tarkoin tietämättä mistä syystä, nimitän Ranskaksi.
— Hyvä, Jean! Hyvä!
Vanha rakuuna-upseerikin oli kumartunut eteenpäin aivan kalpeana, ja
vain pöydän leveys erotti miehet toisistaan.
— Sitä, jota Ranskaksi nimitän, eno, sitä kannan sydämessäni kuin
unelmaa; se on maa, jossa on helpoin ajatella...
— Niin!
— Puhua...
— Aivan niin!
— Nauraa...
— Kuinka hyvin osaat!
— Missä sielunelämä on loppumattoman monivivahteinen; maa, joka hurmaa
kuin rakastettu nainen; maa kuin Elsass, mutta vielä ihanampi!
He olivat nousseet molemmat. Ulrich herra veti sisarenpojan luokseen ja
puristi intomielistä nuorukaista rintaansa vasten.
— Ranskalainen! sanoi hän. Ranskalainen olet luihin ja ytimiin saakka!
Poika-raukka!
Nuori mies jatkoi, nojaten päätään vanhuksen olkaa vasten:
— Siksi en voi elää tuolla alhaalla, Reinin toisella puolen, siksi
tahdon elää täällä!
Niin, oikein sanoin: poika-raukka! vastasi Ulrich herra. Kalkki on
muuttunut!... Täälläkin, kodissasi... Sinunlaisesi luonne, Jean, tulee
kärsimään... Minä ymmärrän kaikki nyt, kaikki...
Sitten päästi hän irti sisarenpoikansa:
Kuinka olen iloinen, että tulin tänä iltana!... Istuudu tuohon
viereeni... Meillä on paljon toisillemme sanottavaa!... Jean! Rakas
Jean!
Onnellisina he istuutuivat sohvalle vieretysten. Ulrich herra korjaili
epäjärjestykseen joutunutta suippopartaansa, jota hän huolellisesti
hoiti. Hän tyyntyi liikutuksestaan ja sanoi:
— Tiedätkö, että puhuessamme Ranskasta, olemme tehneet rikoksen, johon
ihmeen halusta hairahdun? Se ei ole, näet, sallittua... Jos olisimme
olleet ulkona ja Hamm olisi kuullut, niin lorun loppu olisi ollut —
oikeusjuttu!
— Tapasin hänet tänään iltapuolella.
— Ja minä näin hänen poikansa kaukana metsässä juuri äskettäin. Hän on
aliupseeri reiniläisessä husaarijoukossa... tulevassa rykmentissäsi...
Eikö kuulu vaunujen jyrinää?
— Ei.
— Kuuntelehan sentään!
He kuuntelivat katsellen ikkunan läpi puistoa, jota korkealle
kohonnut täysikuu valaisi, lyyranmuotoista nurmikenttää molempine
valkohietaisine käytävineen, tiheitä pensaita ja kaukana näkyviä sahan
tiilikattoja. Kaikki oli hiljaista; vain vesiputous tehtaan sulun
luona piti yksitoikkoista kohinaa; se tuntui milloin etenevän, milloin
lähenevän, aina sen mukaan, kuinka voimakas tai minkä suuntainen oli
kiihtyvä tuuli, joka tällä hetkellä puhalsi koillisesta, »katedraalin
katolta», kuten Ulrich eno sanoi, Strassburgia muistellen.
— Ei, kuten huomaatte, sanoi Jean Oberlé kuunneltuansa, sulku se
vain pitää melua. Isäni antoi kuskillemme käskyn mennä Molsheimiin
odottamaan kello 11.30 saapuvaa junaa. Meillä on aikaa jutella!
Heillä oli aikaa ja he käyttivät sitä. He alkoivat puhella hiljaisesti,
vapaasti ja kiirehtimättä, kuten ne, jotka ovat huomanneet
olevansa tärkeimmästä yhtä mieltä ja siksi voivat huoletta siirtyä
vähäpätöisempiin asioihin. Puhelu koski yhden vuoden vapaaehtoista
sotapalvelusta, jonka Jean oli saanut oikeuden suorittaa vasta
kahdenkymmenenneljän ikäisenä, uutta elämää, joka oli hänelle alkava
lokakuusta, hänen tulevaa asuntoaan Strassburgissa sekä sitä, miten
helppoa hänen olisi pistäytyä Alsheimissa milt' ei joka sunnuntai.
Kun tuo rakas nimi kerran oli tullut lausutuksi, innostuivat eno
ja sisarenpoika muistelemaan kotiseutua, ensin Alsheimia, sitten
Pyhän-Odilian vuoristoa, Heidenbruchin metsätaloa, Obernaita, Savernea,
missä eno omisti metsiä, ja Guebweileriä, missä hänen sukulaisiaan
asui. Koko Elsassin he täten loihtivat silmäinsä eteen. He ymmärsivät
niin hyvin toisiaan. Jalat ristissä, kumpikin omassa sohvannurkassaan
istuen he tupakoivat ja sinkahuttelivat vapaasti sanojaan, äänen
usein naurua helähdellessä. Juttua riitti niin pitkältä, että
schwarzwaldilaisen seinäkellon käki oven yläpuolella kukkui kaksitoista.
— Ettemme vain liene herättäneet iso-isääsi! arveli Ulrich herra
nousten ja osottaen kädellään seinää, joka erotti Jeanin ja sairaan
huoneen toisistaan.
— Emme suinkaan, sanoi Jean. Ei hän juuri enää saa unta nykyjään. Häntä
on varmaan ilahuttanut kuulla minun nauravan. Omaisten lähdettyä kello
viisi, vietin suuren osan ajastani hänen luonaan, ja minä pidin häntä
silmällä. Hän näkyy kuulevan ja ymmärtävän kaikki. Varmaan on hän
tuntenut teidän äänenne, ehkäpä erottanut sanojakin...
— Sepä olisi ollut hänelle hauskaa, lapseni! Hän kuuluu tuohon
ikivanhaan Elsassiin, joka teille kajastaa milt' ei satumaisena, ja
siihen liityn minäkin, joskin olen herra Oberléta nuorempi. Se oli
aivan ranskalainen se, eikä yksikään senaikuisista ihmisistä ole
muuttunut. Katsohan vain iso-isääsi tai vanhaa Bastiania! Me olemme
kärsinyt sukupolvi. Me edustamme surua, isäsi — alistumista.
— Entä minä?
Ulrich eno kiinnitti nuoreen mieheen terävän katseensa ja sanoi:
— Sinä! Sinä olet taru!
He olisivat tahtoneet hymyillä molemmat, vaan eivät voineet, ikäänkuin
tuo sana olisi ollut liian totta — eiväthän ihmisten arvelut
tavallisesti satu niin oikeaan — ja ikäänkuin he olisivat tunteneet,
että kohtalo piili näkymättömänä tässä huoneessa ja toisti sydämen
syvyydessä heidän kerallaan: »Niin, se on totta, hän on taru!»
Miksi olisi tuska puristanut heidän kurkkuaan, ell'eivät he olisi
tunteneet elämän salaperäisten voimain läheisyyttä? Ahdistus katosi.
Ulrich herra ojensi kätensä sisarenpojalleen vakavampana, kuin jos
ei olisi tullut lausuneeksi tuota sanaa, joka melkein vahingossa oli
pujahtanut hänen huuliltaan; hän ei sitä katunut, mutta se yhä soi
hänen korvissaan.
— Hyvästi, rakas Jean. Olen mieluummin odottamatta lankoni palaamista;
en tiedä, miten käyttäytyisin häntä kohtaan. Kaikki, mitä olet sanonut
minulle, vaivaisi minua... Toivota hänelle hyvää yötä puolestani.
Minäpä lähden kuutamossa takaisin metsiin!... Vahinko, ett' ei ole
pyssyä muassa ja onnea tavata pari metsoa kuusen latvassa!
He astuivat varovasti muutaman askeleen pitkin käytävän mattoa,
päästäkseen portaille.
— Eno, sanoi Jean hiljaa, tulkaapa iso-isäni luo! Se varmaan
ilahuttaisi häntä. Ei hän suinkaan nuku.
Ulrich eno, joka kulki edellä, pysähtyi ja palasi varpaillaan hiipien.
Jean, joka seisoi oven luona, väänsi sen lukkoa, astui edellä
huoneeseen ja sanoi hiljentäen ääntään:
— Iso-isä, tuon teille vieraan: Ulrich eno on halunnut nähdä teitä!
He olivat tulleet suureen, puolihämärään suojaan, jonka uutimet olivat
alas lasketut. Valoa antoi läpihohtoinen, porsliininen yölamppu, joka
oli asetettu huoneen perälle, vasemmalle, umpeenmuuratun ikkunan ja
nurkassa seisovan sängyn välille. Huoneen ainoat arvoesineet, vaskinen
krusifiksi ja kultakello, sijaitsivat pöydällä lampun pienessä,
kirkkaasti valaistussa piirissä. Vuoteessa makasi tai pikemmin istui
vanha mies puettuna ristikkäiseen takkiin harmaasta villakankaasta,
selkä ja pää tyynyjen nojassa, kädet peitossa raition alla, joissa
vielä näkyi kokoontaitoksen jäljet. Ompeluksilla kirjailtu,
tupsupäinen nauha, joka oli soittokellon nyörinä, ulottui aina
vuoteen keskikohdalle asti. Sillä mies, joka tuossa nukkui tai ehkäpä
valvoi, oli halvattu. Elämä muuttui hänessä yhä enemmän sisäiseksi.
Hänen oli vaikea kulkea ja liikuttaa itseään. Hän ei enää puhunut.
Posket olivat kalpeat ja turvonneet; suu liikkui enää vain syödessä
ja lausuakseen kolme sanaa, kolme aina uudistuvaa huutoa: »Nälkä!
Jano! Mene!» Jonkunlainen vanhuuden herpoutuminen teki, että leuka,
jonka voimakkaat piirteet olivat hallinneet suuria ihmisjoukkoja, nyt
oli riipuksiksissa. Ulrich herra ja Jean astuivat milt' ei keskelle
huonetta, ilman että vanhus pienimmälläkään merkillä olisi ilmaissut
tietävänsä heidän läsnäolostaan. Tämä murtunut ihmis-raukka oli
kuitenkin sama mies, joka oli perustanut Alsheimin tehtaan, omin
neuvoin kohonnut maaseudun pikkutilallisen asemasta sekä valittu
vastustaja-edustajaksi, sama mies, jonka oli nähty ja kuultu Saksan
valtiopäivillä vaativan takaisin Elsassin poljettuja etuuksia ja
pyytävän sille oikeutta ruhtinas Bismarckilta. Vangittuna lekotti äly
hänessä vielä, kuin öinen liekki, joka valaisi huonetta, mutta sillä
ei ollut enää ilmaisumuotoa. Kuka taitaisi luetellakaan ihmiset ja
tapahtumat, jotka tässä keskeytymättömässä unitilassa kulkivat hänen
sielunsa silmäin ohi, hänen, joka tunsi koko Elsassin, oli vaeltanut
sen pitkin ja poikki ja juonut valkoista viiniä niin rikkaitten kuin
köyhäin pöydältä, hänen, paljon matkustaneen miehen, kauppiaan,
metsäherran, isänmaan-ystävän! Ja tässä hän makasi kaljupäisenä ja
ryppyisenä, kuihtunein kasvoin, raskain silmäluomin, joiden välillä,
kuin kulkusen läppä järkkymättömässä kammiossaan, liikkui jäykkä,
surullinen silmä.
Ja kuitenkin tuntui vieraista, kuin olisi katse tavattoman iloisena
pysähtynyt heihin. He olivat vaiti, antaakseen vanhuksen nauttia
ajatuksestaan, jonka sisältöä he eivät koskaan saaneet tietää.
Sitten lähestyi Ulrich eno vuodetta, laski kätensä Philippe Oberlén
käsivarrelle, kumartui hiukan, ollakseen lähempänä hänen korvaansa ja
helpommin kohdatakseen katseen, joka vaivoin kohosi häneen, ja sanoi:
— Olemme jutelleet kauan keskenämme, tyttärenpoikanne ja minä, herra
Oberlé... Jeaninne on kelpo poika!
Vanhus koetti nähdä tyttärenpoikaansa, kääntäen hitaasti ruumistaan ja
saaden siten päänsä toiseen asemaan.
— Kelpo poika, metsäherra jatkoi, jota Berliinin matka ei
ole turmellut. Hän on teidän arvoisenne, on elsassilainen,
isänmaan-ystävä... Hän tuottaa teille kunniaa.
Huolimatta niukasta valosta, joka levisi huoneeseen, luulivat Ulrich
eno ja Jean nähneensä hymyilyn vanhuksen kasvoilla: se oli kuin hänen
vieläkin virkeän sielunsa vastaus.
Hiljaa he poistuivat sanoen:
— Hyvästi, herra Oberlé; hyvästi iso-isä!
Yölampun liekki häilähti, siirtäen valot ja varjot; ovi sulkeutui, ja
keskeytettyä unta jatkui taas huoneessa, johon auringonlaskun jälkeen
tuskin muuta saapui, kuin iltakellojen ääni Alsheimin kirkon tapulista.
Ulrich herra ja hänen sisarenpoikansa erosivat toisistaan
ulkoportaitten alapäässä. Yö oli jääkylmä, nurmikentät valkoisina
kuurasta.
— Paras aika kulkea, sanoi Ulrich herra. Odotan sinua Heidenbruchiin.
Hän vihelsi koiraansa ja sen keltatäpläistä kuonoa silitellen virkkoi:
— Vie sinä minua kotiin, sillä minä tulen kulkemaan koko matkan
uneksien tuon lapsen haasteluista.
Tuskin oli hän poistunut muutaman sadan metrin päähän, — hänen,
askelensa kaikuivat vielä tiellä, joka vei ylöspäin Urlosenin metsää
kohden, — kun Jean tyynen yön läpi kuuli hevosten ravia: ne olivat
Obernaista päin tulossa. Kavioiden kapse vasten kivitettyä tietä
muistutti varstojen kolketta luvassa; siinä oli jotain maalaista, se
ei häirinnyt, ei ketään unesta herättänyt. Fidèlellä, joka vimmatusti
haukkui metsän laidalla päin, oli varmaan muita syitä näyttää
hampaitaan ja korottaa ääntään... Jean kuuli ajoneuvojen lähestyvän.
Pian ilmaisi hiljentynyt, hillitympi jyrinä, että vaunut olivat
saapuneet kauppalaan, talojen välille tai ainakin hedelmätarhojen
piiriin, jotka kesäisin muodostivat Alsheimista kuin linnunpesän
pähkinä-, kirsikka- ja omenapuiden keskelle. Sitten jyrinä äkkiä
jälleen koveni ja kuului selvänä, aivan kuin olisi juna tullut ulos
tunnelista. Hiekka ratisi käytävän päässä; valo kahdesta lyhdystä
vilahteli puiston käänteissä; nurmikot, pensaikot ja puiden rungot
sukelsivat äkkiä esiin puolipimennostaan, yhtä nopeasti jälleen
kadotukseen, ja vaunut pysähtyivät talon edustalle. Jean, joka oli
jäänyt portaitten yläpäähän, juoksi alas ja aukasi vaununoven. Nuori,
punaposkinen tyttö astui ulos kokonaan valkoisiin puettuna, valkea
huntu päässä, valkea villaviitta hartioilla, valkeat kengät jalassa.
Ohimennessään, melkein juuri alasastuissaan, hän kumartui oikealle,
suuteli Jeania keveästi otsalle, ja uniset huulet kuiskasivat:
— Hyvää iltaa, veikko!
Ja kohottaen hamettaan, hän nousi portaita ylös pehmeästi, hiukan
horjuen, pää riipuksissa, ja katosi eteiseen.
— Hyvää iltaa, ystäväni! sanoi mahtava miehen ääni; olet odottanut
meitä; sinä erehdyit, kun... Tule toki nopeasti, Monique! Hevoset
ovat aivan kuumissaan... Auguste, anna niille huomenna kaksitoista
litraa kauroja ja vie ne kengitettäväksi... Olisit tehnyt viisaammin,
Jean, jos olisit tullut kanssamme. Siellä oli hyvin hauskaa. Herra von
Boscher kyseli kaksi kertaa sinua.
Henkilöllä, joka näin puhui milloin toiselle, milloin toiselle, oli
ollut aikaa astua vaunuista, puristaa Jeanin kättä, kääntyä rouva
Oberlén puoleen, joka vielä istui vaunujen perällä, nousta portaitten
puolitiehen ja tarkastaa tuntijan katseella kahta mustaa hevostaan,
joiden märkä iho näytti kuin saippuoitetulta. Vain hetkiseksi vilahti
näkyviin täyteläiset, lujapiirteiset kasvot harmaan poskiparran
reunustamina, kaunopuheinen käsi ja kesäpalttoo, joka oli napittamaton,
niin että avoliivit ja rintaliina, missä kolme Reinin piikiveä kimalsi,
pistivät esiin. Ohjeensa ja käskynsä annettuaan kohotti Joseph
Oberlé, valpas isäntä, joka ei koskaan mitään unohtanut, reippaasti
kaksileukaisen päänsä ja kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa lautatarhan
perälle, missä kaadettujen puiden röykkiöt lepäsivät, nähdäkseen,
tokko tulenvaaraa oli tarjona ja liikuskeliko sahan ympärillä varjoja.
Sitten kiipesi hän keveästi toisenkin puolen portaista, kaksi astuinta
kerrallaan, ja meni sisään. Poika ei ollut vastannut hänelle. Hän
auttoi rouva Oberléta vaunuista, otti häneltä viuhkan ja hansikkaat
ja kysäsi: »Ettehän vaan liene kovin väsynyt, äiti kulta?» Rakkaat
silmät hymyilivät, kapeahuulinen, kaunis suu vastasi: »En liiaksi,
mutta ei tällainen enää sovi minun ikäiselleni, rakkahani. Äitisi on
vanha». Hän nojautui poikansa käsivarteen, enemmän äidinylpeydestä
kuin tuen tarpeesta; ääretöntä surumielisyyttä oli hänen hymyilynsä
pohjalla, ja hän näytti kuin kysyvän Jeanilta, johon hän katsahti,
astuen ylösmennessään joka astuimelle: »Annathan minulle anteeksi, että
olin siellä? En voinut toisin. Olen kärsinyt kovin». Hänellä oli yllään
musta satiinipuku; vielä sangen mustissa hiuksissa oli timantteja,
ja olkapäillä sininen ketunnahkakaulus. Jeanin mielestä hän oli kuin
onneton kuningatar, ja hän ihaili tämän entisajan elsassilaisnaisen
kaunista käyntiä, hänen päänsä uljasta ryhtiä, ja ylpeydellä, jota ei
tahtonut näyttää kuin yksin äidille, hän tunsi olevansa tämän naisen
poika. Jean talutti häntä koko ajan, saadakseen siten iloita äidin
läheisyydestä ja pysähdyttää hänet portaitten milt'ei joka astuimella.
— Äiti, olen viettänyt verrattoman illan; se olisi ollut ihana, jos te
olisitte ollut mukana... Ajatelkaapa, Ulrich eno tuli puoli yhdeksän ja
lähti vasta kahdeltatoista, juuri äsken.
Rouva Oberlé hymyili alakuloisesti ja sanoi:
— Ei hän meidän tähtemme koskaan niin kauan viivy. Hän poistuu...
— Tahdoitte kai sanoa: hän poistui. Minä tuon hänet teille takaisin.
— Voi te nuoret, te nuoret, jospa tietäisitte, minkä kaiken näen
poistuvan...
Hän vuorostaan pysähtyi, katsahti poikaan, jota ei ollut kyllikseen
nähnyt sitte iltapäivän, ja hymyili taas iloisemmin.
— Pidätkö veljestäni?
— Vielä enemmän kuin ennen: pääsin milt' ei hänen perilleen.
— Ennen vanhaan olit liian nuori...
— Me vasta juttelimme, arvaattehan sen! Kaikessa olimme yhtä mieltä.
Äidin lempeät silmät etsivät lapsensa katsetta portaitten
puolihämärässä.
— Kaikessa? hän kysyi.
— Niin, äiti, kaikessa.
He saapuivat viimeisille astuimille.
Äiti laski hansikoidun sormensa suulleen ja veti pois kätensä, joka
oli levännyt pojan käsivarrella. Hän seisoi oman huoneensa ovella
vastapäätä Philippe Oberlén kamaria. Jean syleili häntä, astui askeleen
taaksepäin, palasi taas hänen luokseen ja puristi häntä uudelleen
ääneti rintaansa vasten.
Sitten kulki hän jonkun matkaa käytävän perälle päin ja katsahti vielä
kerran tuohon mustiin vaatetettuun naiseen, jolle surupuku sopi niin
luontevasti, siinä kun hän seisoi kaikessa koruttomuudessaan, valkoiset
kädet riipuksissa, pää pystyssä, piirteet lujina, silmissä lempeä ilme.
Iloisesti kuiskasi Jean:
— Pyhä Monique Oberlé, rukoile puolestamme!
Äiti ei näyttänyt kuulevan, mutta hän seisoi yhä paikallaan, käsi
oven rivassa, sisään astumatta, niin että Jean taisi hänet yhä nähdä,
peräytymällä poistuessaan käytävän pimeyteen.
Hän astui omaan huoneeseensa, mieli iloisena, pää täynnä tämäniltaisia
ajatuksia, jotka nopeasti palasivat nyt vallitsevassa hiljaisuudessa.
Tuntien, ettei unta aivan pian tulisi, hän aukasi ikkunan. Tasainen,
kylmä, koillisena pysyvä tuuli puhalsi. Usva oli haihtunut. Yläpuolella
viettävien viljelysmaiden pitkää riviä taisi Jean huoneestaan nähdä
metsät, missä varjot liikkuivat edestakaisin kaiken yötä; hän näki aina
kukkuloille asti, joita siellä täällä tähtien valaisema metsikköryhmä
peitti, vuorien jonon katkaisten. Hän koetti arvata, millä kohtaa
Ulrich enon talo mahtoi piillä. Ja ajatuksissaan Jean näki hänet
jälleen: varmaan oli hän jo lähellä kotiaan. Silloin alkoi kuulua
laulua metsän laidasta. Mielihyvä värähdytti nuorukaisen, intohimoisen
soitonharrastajan, hermoja. Äänet olivat nuoret, kauniit, puhtaat.
Niitä oli varmaan enemmän kuin kaksikymmentä, ehkäpä kolme-, jopa
viisikymmentä. Sanoja hän ei erottanut etäisyyden vuoksi. Se oli kuin
öistä urkujen hyminää. Elsassin tuulelle he uskoivat ylpeäpoljentoiset
laulunsävelet. Sitten saapui Jeanin korviin selvästi kolme sanaa.
Hän kohautti olkapäitään, harmistuneena itselleen, ett'ei heti ollut
käsittänyt: sehän oli saksalainen sotilaskuoro; reiniläiset husaarit,
jotka olivat sattuneet Ulrich Biehlerin tielle hänen tullessaan
vuoristosta, palasivat harjoituksista. Tapansa mukaan he lauleskelivat,
paremmin valveilla pysyäkseen, sekä koska heidän lauluissaan oli
isänmaa-sanan tenhovoima. Hevosten astunta säesti heitä kuin
näkymättömäin symbaalien soitto. Sanat puhkesivat ilmoille väräjävinä:
»Stimmt mit hohem, hellem Klang,
Stimmt an das Lied der Lieder,
Des Vaterlandes Hochgesang,
Das Waldthal hall es wieder!»
[»Nyt heleästi laulellaan!
Tää paras lauluistamme!
Ylistysvirsi isänmaan,
Kajahda laaksoissamme!»]
Jean olisi mielinyt pidättää tuon laulun. Olihan hän kuitenkin monta
kertaa joka paikassa Saksassa kuullut sotilaitten laulavan. Miksi
teki se hänet nyt niin alakuloiseksi? Miksi tunkeutuivat sanat tuskaa
tuottaen hänen mieleensä, vaikka hän ne tunsi jo vanhastaan ja olisi ne
voinut vaikkapa ulkoa lausua? Kahdensadan metrin päässä kauppalasta he
vaikenivat. Vain hevosten töminä yhä läheni Alsheimia.
Jean kumartui katsellakseen ratsumiesten tuloa kauppalaan. Hän taisi
nähdä heidät suuresta aukosta, joka oli tehty puiston aituukseen
pienen matkan päähän talon etusivusta ja suljettu ristikkoportilla. He
muodostivat liikkuvan ryhmän keskellä ruskeaa tomupilveä, jota tuuli
jälleen lennätti heidän perässään, notkistellen sitä kuin tähkäpäitten
vihneitä. Miehet tuskin erottuivat toinen toisestaan ja hevosista. Jean
tunsi salaista, yhä kasvavaa tuskaa ajatellessaan: »Kuinka heitä on
paljon!» Berliinissä, Münchenissä, Heidelbergissä he herättivät vain
tunteen voimasta ilman päämäärää. Heidän vihollisenaan ei ollut mitään
määrättyä. Vihollinen oli kaikki, mikä asettuisi Saksan suuruutta
vastustamaan. Jean oli useasti jopa ihaillutkin marssivia rykmenttejä
ja ihmisen hirvittävää valtaa niin lukuisain muiden ihmisten yli. Mutta
täällä rajalla, viime sodan jäljiltä vielä verta vuotavassa maassa,
nousi muistoja, jotka liiankin selvään osottivat, ketä uhattiin,
ketä tarkotettiin. Sotilaitten melu tai heidän näkemisensä saattoi
ajattelemaan verilöylyjä, surmaa ja hirveää surua, joka jää jäljelle.
Sotamiehet kulkivat talojen välillä. Ikkunat tärisivät ratsujoukkueen,
miesten ja hevosten, töminästä. Kauppala näytti nukkuvan. Eivät
sotamiehet eivätkä päälliköt huomanneet mitään erikoista; mutta monessa
talossa äidit heräsivät ja kohottautuivat väristen vuoteiltaan, miehet
puivat nyrkkiään ja kirosivat entisiä voittajiaan. Jumala yksin sen
näki. Sotilaat poistuivat. Kun viimeisen osaston varjo oli kadonnut
tieltä, oli Jean näkevinään ristikkoportin pylväitten välillä, keskellä
laskeutuvaa tomupilveä, ratsumiehen, joka katseli taloon päin.
Kieltäysikö hevonen menemästä eteenpäin? Ei, eläinhän oli rauhallinen.
Ratsumies näytti olevan upseeri. Jotain kultaista loisti useissa
riveissä hänen rinnassaan. Hän istui sorjasti satulassa, liikkumatta;
kookas hän oli, luultavasti nuori, ja katseli suoraan eteensä. Sitä
kesti tuskin minuuttiakaan. Sitten laski hän alas miekan, jota piti
kädessään, ja tervehdittyään hän kannusti hevostaan, joka riuhtausi
menemään. Tämä kävi niin nopeasti, että Jean olisi luullut harhakuvan
nähneensä, joll'ei kylätieltä olisi kuulunut hevosen nelistämistä, kun
se pyrki saavuttamaan pääjoukkoa.
»Saksalaisten kujeita», tuumi Jean, »tuon upseerin keksimä keino
osottaa, että talo häntä miellytti! Suuri kiitos! »
Rykmentti oli jo lähtenyt kylästä ja eteni aukealla tasangolla. Talot
olivat jälleen vaipuneet uneensa. Tuuli puhalsi vihreille Vogeeseille
päin. Vastakkaisella puolella, jo etäällä, kohosi uudelleen, kuin pyhä
hymni, saksalaisten sotilaitten laulu, jolla he ylistivät saksalaista
isänmaataan Strassburgia kohti kulkiessaan.