Kuu kohousi Reinin usvain yläpuolella. Mies, joka par'aikaa kulki
alas polkua Vogeeseilla — aimo metsästäjä, tottunut kulkija, jolta
ei mikään jäänyt huomaamatta — oli sen juuri äsken havainnut
korkeiden puiden kaarroksessa. Pian hän joutui kuusikon peittoon.
Mutta jo tuo ainoa silmäys, jonka hän metsän- aukion kohdalla loi
vaikenevaan yöhön, muistutti hänelle, miten kaunis oli ympäröivä
luonto. Mielihyväntunne värähdytti häntä. Kylmä ja tyyni oli ilma.
Myös syvänteistä nousi hiukan sumua. Siinä ei tuntunut vielä
keltanarsissojen ja metsämansikkain tuoksua; ainoastaan tuota toista,
nimetöntä, vuodenajatonta lemua, joka henkii pihkasta, lakastuneista
lehdistä, jälleenvihertyvistä nurmikoista, kaarnasta, joka puun
vereksellä pinnalla paisuilee, ja sammalesta, metsän ikuisesta kukasta.
Vaeltaja hengitti syvään tätä mieluista tuoksua, parisenkymmentä
askelta eteenpäin astuessaan, ja niin tuttua kuin hänelle olikin metsän
öinen juhlallisuus, taivaan valoisuus, maan tuoksut, äänettömän elämän
värähtelyt, hän puoliääneen virkahti: »Eläköön talvi! Eläkööt Vogeesit!
Teitä he eivät ole voineet turmella!» Ja hän pisti sauvan kainaloonsa,
vielä hiljemmin, kulkeakseen mutkikkaan polun hiekalla ja kuusen
neulasilla, sitten hän katsahti taakseen, sanoen:
— Käy varoen, Fidèle-ystävä: tämähän on sanomattoman kaunista!
Kolme askelta hänestä asteli korkeajalkainen espanjalaishurtta,
suippokuonoinen kuin vinttikoira; se näytti aivan harmaalta, mutta oli
päivänvalolla keltatäpläinen ja vaaleanruskea, käpälät, vatsa ja häntä
pehmeiden karvaripsujen reunustamia. Tuo viisas eläin tuntui ymmärtävän
isäntänsä, sillä se jatkoi kulkuaan hiljaa kuin kuu, joka liukui pitkin
kuusten latvoja.
Pian tunkeusi valo esiin tiheäin oksain väliltä, rikkoi varjon
tai karkotti sen laajoilta aloilta, levisi rinteille, kietoutui
puunrunkojen ympärille tai sai ne hohtamaan, ja jääkylmänä, väräjävänä
ja sinisenä se noista samoista puista loi uuden, päivällä olemattoman
metsän. Se oli mahtava, lumoava, äkkinäinen luoma. Kymmenessä
minuutissa se oli tehty. Ei värähdyskään sen syntyä ilmaissut.
Yhä enemmän hurmanneena jatkoi Ulrich Biehler kulkuaan, toisinaan
notkistuen paremmin nähdäkseen metsään sisään ja kumartuen syvänteiden
yli, sydän sykkien, kaula kurossa, kuni vuorivuohet, joiden on
jätettävä rotkonsa syöntipaikkaa saavuttaakseen.
Tämä innostunut, mieleltään vielä nuorekas vaeltaja ei kuitenkaan
ollut enää mikään nuori mies. Ulrich Biehler, jota paikkakunnalla
nimitettiin Ulrich herraksi, oli kuusikymmenvuotias; sitä todistivat
melkein valkoisenharmaa tukka ja parta. Mutta hän oli ollut aikoinaan
muita nuorekkaampi, niinkuin on niitä, jotka ovat toisia miehekkäämpiä
tai kauniimpia, ja jotain siitä oli jäljellä. Hän asui keskellä
Pyhän Odilian vuoristoa, täsmälleen neljänsadan metrin korkeudessa,
metsätalossa, joka ei noudattanut mitään rakennustaiteen sääntöjä
ja oli viljelysmaata vailla, ell'ei ota lukuun rinneniittyä, missä
se sijaitsi, ja talontakaista pientä hedelmätarhaa, jossa ankarat
talvet säännöllisesti tekivät tuhojaan. Hän oli ollut uskollinen
tälle perimällensä talolle, jonka isä oli ostanut vain loma-aikojaan
varten, ja asui siinä vuodet umpeensa aivan yksinään, vaikka hänellä
kyllä oli tasangolla paljon ystäviä, niinkuin maatakin. Ihmisarka hän
ei ollut, mutta hän ei mielellään luopunut omasta elämästään. Häntä
ympäröikin siksi jonkinmoinen taruverho. Kerrottiin, että hän v. 1870
muka oli puettanut kaikki maaseutulaiset hopeakypäreihin, joiden
laesta hevosenharjan lailla riippui naishiuksia. Kukaan ei tiennyt,
oliko se vain juttua. Mutta kaksikymmentä kunnon ihmistä Elsassin
tasangolta tiesi vakuuttaa, ett' ei ollut aikoinaan ranskalaisten
rakuunain joukossa väsymättömämpää ratsumiestä, rohkeampaa vakoojaa
eikä hellempää, omia kärsimyksiään unohtavampaa onnettomuustoveria kuin
Ulrich herra, Heidenbruchin omistaja Pyhän Odilian vuoristosta.
Hän oli pysynyt ranskalaisena saksalaisenkin hallituksen alla. Se
oli hänen ilonsa, mutta samalla monien hankaluuksien syy, joita hän
koetti joko poistaa tai kestää muka korvaukseksi siitä, että hänen
armosta annettiin hengittää Elsassin ilmaa. Hän osasi säilyttää
arvokkaisuutensa, vaikka olikin valvonnan-alaisen ja tuskin suvaitun
asemassa. Ei ainoatakaan myöntymyksen sanaa, joka olisi ilmaissut
hänen unohtaneen rakkaan Ranskan, mutta ei mitään ärsyttämistäkään
eikä mitään hyödyttömiä mielenosoituksia! Ulrich herra matkusteli
paljon Vogeeseilla, missä hän siellä täällä omisti metsäpalstoja,
joiden hoitoa hän itse johti. Hänen metsänsä olivatkin paraimpia
Ala-Elsassissa. Vaikka hänen talonsa oli ollut 30 vuotta vierailta
suljettu maansurun tähden, oli sillä kuitenkin mukavuuden ja hienon
aistin maine. Ne harvat, elsassilaiset tai ranskalaiset, jotka olivat
astuneet sen kynnyksen yli, ylistivät isännän kohteliaisuutta ja
vieraanvaraisuutta. Varsinkin talonpojat rakastivat häntä, ne, jotka
olivat sotineet hänen rinnallaan, ja vieläpä heidän poikansakin, ja he
nostivat lakkiaan, kun Ulrich herra ilmestyi heidän viinitarhansa tai
apilaniittynsä kolkkaan. Hänet tunnettiin jo kaukaa hennosta, solakasta
vartalostaan ja tavastaan esiintyä keveäkuosisessa puvussa, joka oli
Pariisista ostettu ja säännöllisesti jotain ruskeaa värivivahdusta,
aina tummasta pähkinäpuunruskeasta heleään tammenruskeaan saakka.
Huolellisesti hoidettu suippoparta teki kalpean puoleiset, sileät
kasvot pitkähköiksi; viiksien peittämä suu oli hymyilyyn altis;
ulkoneva, suoraselkäinen nenä ilmaisi syntyperää; harmaisiin silmiin,
jotka olivat kauniit ja lempeät, tuli Elsassista puhuttaessa ylpeä,
uhkamielinen ilme; lopuksi leveä otsa, jota vielä levensi kaksi
harvempaa kohtaa karheassa, tiheässä, lyhyeksi leikatussa tukassa,
kuin kaksi aukiota taajassa pensaikoissa, loi jotain uneksivaa näihin
sotilaskasvoihin.
No niin, tänä iltana oli Ulrich herra palannut tarkastamasta
metsänhakkuuta Bruche-laakson vuoriseudussa, eivätkä palvelijat
odottaneet hänen uudelleen lähtevän liikkeelle, kun hän aterian jälkeen
virkkoi sisäkölleen, vanhalle Liselle, joka tarjoili pöydässä:
— Sisarenpoikani Jeanin oli määrä saapua tänä iltana Alsheimiin, ja
epäilemättä saisin nähdä hänet täällä, jos odottaisin huomiseen, mutta
mieluimmin tapaan hänet jo tänään tuolla alhaalla. Lähden siis. Jätä
avain oven viereen ja pane maata!
Pian oli hän viheltänyt luokseen Fidèlen, ottanut sauvansa ja laskeunut
alas polkua, joka viidenkymmenen askelen päässä Heidenbruchista katosi
metsikköön.
Tapansa mukaan oli Ulrich herra puettu merimiesmekkoon ja
keltaisenruskeihin polvihousuihin; päätä verhosi samettinen
metsästyslakki. Hän oli astunut nopeasti ja vajaassa puolessa tunnissa
ennättänyt siihen kohtaan, missä polku yhtyi leveämpään, matkailijoille
ja Pyhän Odilian toivioretkeläisille rakennettuun tiehen. Paikka oli
merkitty matkaoppaisiin, koska sieltä voi sadan metrin laajuudelta
seurata virran juoksua, joka alempana tasangolla kulki Alsheimin kylän
läpi, ja varsinkin kun täältä, syvänteen reunalta, kulmauksesta,
jonka muodostivat viljelysmaita lähenevät rinteet, päiväsin saattoi
nähdä palasen Elsassia, kyliä, peltoja, niittyjä, sekä hyvin etäällä
Rein-virran himmeänä hopeajuovana ja Schwarzwaldin vuoret sinervinä
kuin pellavankukat, pyöreinä kuin kukkaköynnös. Huolimatta yöstä,
joka rajotti näköä, katsahti Ulrich herra tottumuksesta eteensä
tielle saavuttuansa; mutta ei hän nähnyt muuta kuin kolmekulmaisen
palasen teräksenväristä yötä, missä ylhäällä välkkyi taivaan tähtösiä
ja alhaalla loistavia pisteitä samansuuruisina, mutta ohuen verhon
peitossa ja valokehän ympäröiminä: ne olivat Alsheimin kylän lamput ja
kynttilät. Vaeltajamme ajatteli sisarenpoikaansa, jota hän pian oli
puristava rintaansa vasten, ja kyseli mielessään: Kenenkähän tavannen?
Minkälainen hän lienee kolmen vuoden poissaolon jälkeen, kolmen
Saksassa vietetyn vuoden perästä?
Vain hetkiseksi oli Ulrich herra pysähtynyt. Hän kulki tien poikki ja
oikasi pyökkimetsän kautta, joka jyrkän rinteen alla liittyi uuteen
kuusikkoon, missä hän oli jälleen pääsevä tielle. Alimpain oksain
kärjessä värähteli vielä muutamia kuivia lehtiä, mutta suurin osa
oli jo pudonnut edellisen vuoden lehtien päälle, jotka peittivät
joka tuumankin maanpinnasta ja silkinhienoiksi ja aivan kalpeiksi
muuttuneina muistuttivat tavattoman tasaista, vaaleaa kivitystä;
sammalen marmoroimat rungot kohosivat säännöllisinä kuin pylväät,
ja tuolla aivan ylhäällä lähenivät latvat toisiaan ohuitten oksain
yhdistäminä, jotka ikäänkuin kuvailivat holvia, päästäen kuitenkin
valon tunkeumaan lävitse. Jotkut pensaat häiritsivät viivain
sopusointua. Satakunnan askelta alempana viheriä lehtisalpaus oli kuin
tämän rauniokirkon vankkana muurina.
Äkkiä kuuli Ulrich herra edempänä kuusikossa, jota kohti hän kulki,
vähäistä kolinaa; toinen sitä tuskin olisi huomannutkaan. Äänen
synnytti kivi, joka esteitä vasten törmäten ja taas takaisin poukahtain
yhä kiihtyvällä nopeudella vieri rinnettä alas. Kolina heikkeni ja
päättyi pieneen, mutta selvään paukahdukseen, joka ilmaisi, että kivi
oli joutunut piikivisen syvänteen pohjaan ja siellä särkynyt. Metsään
oli hiljaisuus palannut, kun toinen, kolinasta päättäen paljon pienempi
kivi myös alkoi vieriä pimeässä. Samassa pöyristi koira karvojaan ja
lähestyi muristen isäntäänsä.
— Hiljaa, Fidèle, sanoi tämä, heidän ei pidä saada nähdä minua.
Ulrich herra heittäytyi nopeasti puun taa, käsittäen, että joku
elävä olento kapusi metsän kautta ylöspäin, ja hän aavisti, kuka oli
tulossa. Tunkiessaan katseensa tumman kuusiverhon läpi, hän näkikin
hevosen pään, etujalat ja piakkoin sen koko ruumiin. Sieramista nousi
yhtämittaa valkoista höyryä yö-ilmaan. Eläin ponnisteli kiivetäkseen
ylen jyrkkää rinnettä. Joka lihas jännitettynä, etujalat koukussa,
vatsa miltei maata laahaten, se kulki hypähdellen eteenpäin, mutta
melkein äänettömästi painuivat kaviot sammaleeseen ja maan tiheään
kasvipeitteeseen, saaden tuskin muuta siirtymään kuin lehdet, jotka
vierivät toistensa yli litsottain kuin vesipisarat. Selässä istui
ratsumies heleänsinisessä puvussa, hevosen kaulan yli kumartuneena ja
pitäen keihästään milt' ei vaakasuorassa, aivan kuin olisi vihollinen
lähellä ollut. Miehen ja hevosen hengitys yhtyivät yön kylmässä. He
kulkivat reutoen eteenpäin, kuin olisivat kamppailleet. Pian taisi
vaeltajamme erottaa takin keltaiset nauharuusut, mustat saappaat
tummain housujen jatkona sekä satulakaaresta riippuvan suoran miekan,
ja hän tunsi tulijan ratsumieheksi Strassburgin linnaväen reiniläisestä
husaarirykmentistä; sitten, tämän tultua lähemmä, hän erotti keihään
musta-valkoisessa lipussa keltaisen kotkan, aliupseerin merkin. Matalan
lakin alta näki hän parrattomat, verevät, hiestyneet kasvot sekä
levottomat, kesyttömät, punertavanruskeat silmät, jotka tavantakaa
vilkuilivat oikealle, ja hän mainitsi aivan hiljaa nimen Gottfried
Hamm. Tämä oli poliisimiehen poika Obernaista ja reiniläisten husaarien
ylin majoittaja-upseeri. Ratsastaja hiipasi kulkiessaan puuta, jonka
takana Ulrich herra oli kätkössä; miehen ja hevosen varjo ulottui
aina elsassilaisen jalkoihin ja läheiselle sammalikolle asti; hien ja
ratsasvaljaitten hajua tuntui jäljestäpäin. Kun mies sivuutti puun,
katsahti hän kerran vielä oikealle. Ulrich herra silmäili samaan
suuntaan pitkin pyökkimetsikön pituutta. Kolmisenkymmentä metriä
etäämpänä, samassa linjassa ratsumiehen kanssa, huomasi hän toisenkin
ylöspäin pyrkivän ratsumiehen, sitten kolmannen, joka näytti enää
vain harmaalta varjokuvalta pylväitten välillä, ja lopuksi arvasi hän
liikkuvista varjoista, että kauempana oli vielä toisia sotamiehiä
ja toisia hevosia hapuilemassa vuorta ylös. Ja äkkiä välähti metsän
pimennossa, juuri kuin olisi kiiltokuoriainen lentänyt. Se oli merkki.
Kaikki siirtyivät askelen oikealle, ja äänettöminä, hiljaa riviin
asettuen, he jatkoivat salaperäisiä liikkeitään.
Varjot häilyivät vielä hetkisen metsän syvyydessä; murtuvien,
tallattujen lehtien kahina hiljeni; sitten se lakkasi kokonaan, ja
öinen metsä tuntui jälleen autiolta.
— Julma, hirveä vihollinen, joka yötä päivää harjoittelee! sanoi
Ulrich herra puoliääneen. Aivan varmaan seisoi tuolla alhaalla polulla
upseeri. Häneen he kaikki katsoivat. Hän nosti miekkansa, kuu valaisi
sitä, ja lähimmät miehet sen näkivät. Kaikki tekivät käännöksen. Kuinka
hiljaa he liikkuivat! Olisipa sota ollut, niin tappanut olisin toki
pari heistä!
Sitten huomasi hän koiransa, joka katseli häneen rauhottuneena, kuono
ilmassa ja häntäänsä heilutellen. Hän virkkoi:
— Niin, niin, johan ne menivät... Sinä et pidä heistä enempää kuin
minäkään...
Ennenkuin uudelleen lähti kulkemaan, odotti hän, kunnes oli varma, ett'
eivät husaarit enää tulisi hänen tielleen. Saksalaisten sotamiesten
tapaaminen oli hänelle vastenmielistä. Hän kärsi siitä, tuntien
voitetun epämääräistä ylpeyttä, kärsi uskollisuudessaan Ranskaa
kohtaan, ja rakkaudessaan, joka aina pelkäsi uutta sotaa, vaikka sen
puhkeaminen hänen hämmästyksekseen näkyi siirtymistään siirtyvän. Hän
saattoi tehdä pitkiä kierroksia välttääkseen tiellä marssivia joukkoja.
Miksi olivatkin nuo husaarit tulleet häiritsemään hänen matkaansa
Alsheimiin? Taas muistui hänelle mieleen sotamiesten harjoitukset,
muistui jälleen itsepintainen Länsi tuolla alhaalla tasangolla, muistui
tuo raateleva peto, joka notkealiikkeisenä, valppaana maleksi Vogeesien
huipulla katsellen, milloin alas hyökätä...
Ulrich herra asteli pyökkimetsikköä alas pää painuksissa, mieli täynnä
surullisia muistelmia, jotka heräsivät sanasta, jopa vähemmästäkin,
eloon; ja kummako se, sillä nuo toisiinsa kutoutuneet, menneisyyden
helmasta herkästi nousevat muistot käsittivät koko hänen nuoruutensa...
Hän koetti, hänkin puolestaan, liikkua hiljaa, antoi koiran kulkea
jäljessään eikä hyväillyt sitä, kun tuo kelpo eläin hieroi kuonoaan
isäntänsä riippuvaa kättä vasten ikäänkuin sanoakseen: »Mikä sinun on?
Johan ne menivät! Neljännes-tunnissa vei leveämpi tie, jolle Ulrich
herra oli päässyt pyökkimetsikön loputtua, hänet metsän laitaan.
Kylmempi ja navakampi tuuli puhalteli pähkinäpuiden ja tammien välillä
tasangon reunassa. Ulrich herra pysähtyi, kuunteli oikealla korvallaan
ja kohautti tyytymättömänä olkapäitään, sanoen:
— Kyllä he palaavat! Eikä kenelläkään tule olemaan vihiäkään heistä!
Mutta unohtakaamme heidät nyt ja menkäämme Jean Oberléta tervehtimään!
Ulrich herra laskeusi alas viimeiseltä jyrkänteeltä. Vielä muutama
askel, niin hän pääsi tammien ja varvikkojen verhosta, jotka kätkivät
häneltä avarammat maat. Koko taivas tuli näkyviin, ja alhaalla,
edessä, vasemmalla, oikealla, jotain vielä hivelevämmän sinistä, vielä
utuisempaa: Elsass! Maasta kohosi yön satona ketojen ja kasteisten
ruohojen tuoksua. Tuuli sitä lennätteli, tasangon ainainen kylinä
tuuli, Reinjoen kuljeksiva kumppani. Erikoispiirteitä ei voinut erottaa
pimennossa, jonka helmassa Elsass uinaili. Näki vain noin muutaman
sadan metrin päässä ääriviivat yhteensullotusta, tiheästä kattoryhmästä
harmaan kellotapulin ympärillä, joka aluksi oli aivan pyöreä ja viimein
päättyi terävään huippuun. Siellä oli Alsheimin kylä. Ulrich herra
kiirehti askeliaan, tapasi pian uudelleen nopeakulkuiseksi joeksi
muuttuneen virran, jonka reunaa hän oli kulkenut vuoristossa, seurasi
sitä ja näki edessään, yhä selväpiirteisemmin, Alsheimin ensimmäisen
talon korkeana ja jykeänä kohoavan keskellä talven paljastamaa puistoa.
Sen omistaja oli Oberlén perhe.
Talo oli rakennettu oikealle tiestä, josta sen erotti ensin valkea
muuri ja sitten yli kaksisataa metriä pitkältä tilan halki juokseva
joki. Joesta saivat ensin koneet tarvittavan vesimääränsä, ja sitten
jatkoi se leveämpänä taidokkaasti kulkuaan puiden välillä aina
laskuunsa saakka. Ulrich herra meni suuresta valurautaportista, joka
oli tien puolella, kulki sitten sillan yli sekä sivuutti portinvartijan
pienen majan. Oikealle jäivät täydet lautatarhat pinottuine puineen,
ristiinpantuine lankkuineen ja salkoineen ja vaunuvajoineen, ja Ulrich
herra läksi vasenta käytävää, joka kierteli tiheiden pensasten ja
nurmikenttäin välillä, ja saapui kaksikerroksisen, taitekattoisen talon
ulkoportaille; rakennus oli punaisista Savernen kivistä ja vuosisadan
keskivaiheilta alkujaan. Kello oli puoli yhdeksän. Ulrich herra nousi
nopeasti ensi kerrokseen ja kolkutti erään huoneen ovea.