Oli kerran vaimo, jonka niin kovasti teki mieli pientä lapsukaista,
mutta hän ei käsittänyt mistä hän sellaisen saisi. Hän meni vanhan
noita-akan luo ja sanoi: "minä tahtoisin niin kovin mielelläni pienen
lapsen, etkö sinä neuvoisi minulle mistä minä sen saisin?"
"Ehkäpä tästä suoriudutaan!" sanoi noita-akka. "Minä annan sinulle
siemenen -- sellaisia siemeniä ei heitetäkään joka miehen peltoon
eikä viskata kanojen syötäviksi. Pistä se kukkaruukkuun, niin saat
nähdä kuinka käy."
"Paljon kiitoksia!" sanoi vaimo ja antoi noita-akalle kaksitoista
killinkiä. Sitten hän meni kotiin ja pisti siemenen multaan. Pian
siitä kasvoi suuri, kaunis kukka, joka oli ihan tulpanin näköinen,
mutta lehdet olivat vielä tiiviisti koossa, ikäänkuin kukka olisi
ollut nupulla.
"Kuinka kaunis kukka", sanoi vaimo ja suuteli kukan koreita,
keltaisia ja punaisia lehtiä, mutta juuri hänen suudellessaan kuului
aika paukahdus, ja kukkanen avautui. Silloin saattoi nähdä, että
se oli oikea tulpani, mutta vihreällä istuimella keskellä kukkaa
istui pikkuriikkuinen tyttönen. Hän oli niin siron siro ja niin
hennon hento, eikä hän ollut kuin peukalon pituinen. Sentähden häntä
sanottiinkin Peukalo-Liisaksi.
Kehdokseen sai tyttönen komean, kiillotetun pähkinänkuoren; patjoina
oli sinisiä orvokinlehtiä ja tyynynpäällisenä ruusunlehti. Tässä
kätkyessä vietti tyttönen yön, mutta päivisin hän leikki pöydällä,
jolle vaimo oli asettanut lautasen. Lautasella oli kukkaseppele,
jonka varret ulottuivat veteen, mutta keskellä uiskenteli suuri
tulpanin lehti, ja sen päällä sai Peukalo-Liisa istua ja siinä hän
purjehti laidasta laitaan. Airoina hänellä oli kaksi valkoista
jouhta. Kauniilta se näytti. Peukalo-Liisa osasi myöskin laulaa,
laulaa niin vienosti ja suloisesti, ettei sitä sanoin saata kuvata.
Eräänä yönä, kun hän nukkui somassa sängyssään, hyppäsi ruma sammakko
sisään ikkunasta, jonka ruutu oli rikki. Se oli suuri, märkä, ilkeä
sammakko ja se pomppasi suoraa päätä pöydälle, jolla Peukalo-Liisa
nukkui punaisen ruusunlehden alla.
"Mutta tuostapa poikani saa korean morsiamen!" virkkoi sammakko,
kävi kiinni pähkinänkuoreen, jossa Peukalo-Liisa nukkui, ja hyppäsi
saaliineen päivineen ikkunasta puutarhaan.
Siellä kulki suuri, leveä joki, jonka rannat olivat soiset ja
liejuiset. Niillä rannoilla asui sammakko poikineen. Hyi kuinka
se poikakin oli ruma, aivan emänsä näköinen! "Koaks, koaks,
brekke-ke-keks!" sen se sai suustaan, kun näki suloisen tyttösen
pähkinänkuoressa.
"Älä puhu niin ääneen, ettei hän herää!" neuvoi vanha sammakko,
"hän voi tästä vielä lähteä karkuun, hänhän on kevyt kuin joutsenen
untuva. Me panemme hänet leveälle lumpeen lehdelle, siellähän se
pikkuinen keijukainen on kuin saaressa, sieltä ei hän pääse karkuun
ja me saamme rauhassa panna kuntoon vieraskamarin tuolla liejussa.
Aijai kuinka teidän siellä tulee hyvä olla!"
Joessa kasvoi paljon lumpeita. Niiden leveät, vihreät lehdet
ikäänkuin uiskentelivat veden pinnalla. Suurin lehti oli
etempänä muita, ja sinne kuljetti vanha sammakko Peukalo-Liisan
pähkinänkuorineen.
Kun tyttö raukka varhain aamulla heräsi ja huomasi missä oli,
purskahti hän katkeraan itkuun. Joka taholla suuren vihreän lehden
ympärillä oli vettä, hän ei laisinkaan saattanut päästä maihin.
Mutta vanha emäsammakko istua kökötti liejussa ja koristeli
kamariaan kaisloilla ja keltaisilla ulpukankukilla, jotta se olisi
oikein somana vastaanottaakseen miniän. Sitten hän ilkeän poikansa
kanssa uida pulikoi lehdelle, jolla Peukalo-Liisa seisoi. He
tulivat noutamaan hänen somaa pientä sänkyään, sillä se oli pantava
paikoilleen morsiuskamariin ennen morsiamen tuloa. Vanha emäsammakko
niiasi syvään Peukalo-Liisalle ja sanoi: "tässä on nyt minun poikani,
sinun tuleva miehesi. Te saatte niin hauskan asunnon tuolla alhaalla
mudassa!"
"Koaks, koaks! brekke-ke-keks!" sanoi poika. Muuta ei se saanut
suustaan.
Sitten he ottivat soman pienen sängyn ja uivat tiehensä. Mutta
Peukalo-Liisa jäi yksin istumaan vihreälle lehdelle ja siinä hän
itki katkerasti, sillä hän ei olisi tahtonut asua ilkeän emäsammakon
luona eikä ottaa hänen poikaansa miehekseen. Pienet kalat, jotka
uiskentelivat vedessä, olivat nähneet emäsammakon ja kuulleet mitä
se sanoi. Sentähden nekin nyt nostelivat päitään; niiden teki
niidenkin mieli nähdä tyttöä. Heti ensi näkemältä oli hän niiden
mielestä niin ihmeen herttainen, ja ne surivat kovasti, että hänen
piti joutua ilkeän sammakkoväen käsiin. Mutta ei! Niin ei ikinä saa
käydä. Ja kalat kokoontuivat vihreän varren ympärille, jonka päässä
Peukalo-Liisan lehti kasvoi, ja nirsivät hampaillaan poikki varren.
Ja lehti lipui alas virtaa ja kuljetti Peukalo-Liisaa kauas pois. Ei
saattanut sammakko enää saada kiinni.
Peukalo-Liisa purjehti monen kaupungin ohitse, ja pikkulinnut
istuivat pensaissa, katselivat häntä ja visersivät: "mikä suloinen
neitonen!" Lehti lipui yhä kauemma, ja vihdoin joutui Peukalo-Liisa
ulkomaille.
Kaunis, pieni, valkea perhonen liiteli hyvän aikaa hänen ympärillään
ja istuutui vihdoin lehdelle, sillä Peukalo-Liisa miellytti sitä
suuresti. Ja tyttö puolestaan oli matkaansa hyvin tyytyväinen, sillä
täällä ei sammakko voinut häntä saavuttaa. Ja kuinka kaunista niillä
seuduin oli! Päivä paistoi veteen, joka kimmelsi kuin kulta. Tyttö
otti nauhan vyöltään, köytti sen toiseen päähän perhosen ja kiinnitti
toisen pään lehteen. Siten solui lehti eteenpäin entistä nopeammin,
ja Peukalo-Liisa, joka seisoi lehdellä, solui mukana.
Samassa tulla huristi siihen suuri turilas, ja kun se äkkäsi hänet,
kietoi se kyntensä hänen hennon vartalonsa ympäri ja lennätti hänet
puuhun. Mutta vihreä lehti purjehti alas jokea, ja perhonen lensi
mukana, sillä se oli köytetty kiinni lehteen eikä päässyt irti.
Herranen aika kuinka Peukalo-Liisa pelästyi, kun turilas rupesi
kuljettamaan häntä puuhun! Ja kauniin, valkean perhosen kohtalo häntä
eniten suretti, sillä hänhän oli köyttänyt sen kiinni lehteen, sehän
ei päässyt irti, senhän täytyi kuolla nälkään. Mutta siitä ei turilas
välittänyt vähääkään. Se laski hänet suurimmalle lehdelle minkä
puusta löysi, antoi hänen syötäväkseen kukkasten makeaa mehua ja
kehui häntä kovin kauniiksi, vaikkei hän ensinkään olekaan turilaan
näköinen. Sitten tulivat toiset turilaat, jotka puussa asuivat,
vieraisiin; ne tarkastelivat Peukalo-Liisaa, ja turilasneidot
liikuttelivat tuntosarviaan ja sanoivat: "voi, voi vaivaista, eihän
hänellä ole kuin kaksi jalkaa!"
"Hänellähän ei ole tuntosarvia!" jatkoivat he sitten. "Hänhän on
niin kaitainen vyötäisiltään, hyi, ihanhan hän on ihmisen näköinen!
Hyi kuinka hän on ruma!" sanoivat turilas-herrat yhdestä suusta. Ja
kuitenkin oli Peukalo-Liisa niin ihmeen ihana! Sitä mieltä oli ollut
sekin turilas, joka hänet ryösti, mutta kun kaikki muut moittivat
häntä rumaksi, rupesi sekin uskomaan häntä rumaksi eikä enää
laisinkaan huolinut hänestä. Menköön minne hyvänsä! He raahasivat
hänet alas puusta ja panivat satakaunon lehdelle; siihen hän jäi
itkemään rumuuttaan, itkemään sitä, ettei turilaillekaan kelvannut,
ja kuitenkin oli hän niin kaunis, ettei sitä sanoin saata kuvaella,
niin hienoinen ja heleä kuin ihanaisin ruusunlehti.
Koko kesän asui Peukalo-Liisa raukka aivan yksinään suuressa
metsässä. Hän punoi vuoteensa heinänkorsista ja asetti sen suuren
takkiaislehden alle sateensuojaan. Hänen ruokanaan oli kukkasten
makea mehu ja juomanaan kaste, joka aamuisin lepäsi lehdillä. Niin
kului kesä ja syksy, mutta sitten tuli talvi, kylmä, pitkä talvi.
Kaikki linnut, jotka niin kauniisti olivat laulelleet hänelle,
lensivät tiehensä, puut ja kukkaset lakastuivat; suuri takkiaislehti,
jonka alla hän oli asunut, käpertyi kokoon niin ettei jälelle
jäänyt kuin keltainen, kuihtunut varsi. Ja Peukalo-Liisaa paleli
niin kauheasti, sillä hänen vaatteensa olivat kaikki risoina ja hän
oli niin pieni ja hento; varmaankin tyttö raukan täytyi paleltua
kuoliaaksi. Rupesi satamaan lunta, ja jokainen lumihiutale oli
hänelle kuin meille kokonainen lapiollinen lunta, sillä me olemme
suuret, mutta hän oli vain peukalon pituinen. Hän koetti kääriytyä
kuihtuneeseen lehteen, mutta ei se lämmittänyt. Hän värisi vilusta.
Aivan likellä sitä metsää, johon hän oli joutunut, oli suuri
viljavainio. Mutta vilja oli aikoja sitten korjattu, ja vain
kuiva, alaston sänki nousi routaisesta maasta. Peukalo-Liisa
kulki sänkipellossa kuin missäkin metsässä. Hän värisi vilusta.
Vihdoin saapui hän peltohiiren asunnolle. Sängen juurelta johti
pieni oviaukko alas maahan. Siellä asui peltohiiri lämpöisessä,
rauhallisessa pirtissään, joka oli täynnä jyviä. Sitäpaitsi sillä oli
keittiö ja ruoka-aitta. Pikku Peukalo-Liisa raukka pysähtyi ovelle
kuten köyhä kerjäläistyttö ainakin ja anoi jyväkipinää, sillä hän ei
kahteen päivään ollut saanut mitään syödäkseen.
"Voi sinua raukkaa!" sanoi peltohiiri, joka pohjaltaan oli
hyväsydäminen, vanha peltohiiri, "tule sinä vain lämpöiseen pirttiini
ja syö minun kanssani!"
Peltohiiri rupesi pitämään Peukalo-Liisasta.
"Sinä säätkin jäädä luokseni koko talveksi", sanoi se, "mutta sinun
pitää siistiä ja puhdistaa pirttini ja kertoa minulle satuja, sillä
niistä minä kovin paljon pidän." Peukalo-Liisa teki niinkuin se hyvä,
vanha peltohiiri käski, ja viihtyi hyvin.
"Pian meille tulee vieraita!" selitti peltohiiri eräänä päivänä,
"naapurini käy tavallisesti joka viikko minua tervehtimässä. Hän on
paljoa paremmissa varoissa kuin minä, hänellä on suuria saleja ja
hän käy hyvin kauniissa mustassa samettiturkissa. Jos sinä saisitkin
hänet mieheksesi, niin ei sinulla olisi hätää. Mutta hän ei näe
mitään. Kerro sinä hänelle kauneimmat sadut mitä ikinä osaat!"
Ei Peukalo-Liisa viitsinyt ruveta hänelle kertomaan mitään, eikä hän
huolinut peltohiiren naapuria miehekseen, sillä se oli myyrä. Tulihan
hän tervehtimään, tuli mustassa samettiturkissaan, ja peltohiiri
kehui hänen rikkauttaan ja oppiaan. Hänen talonsa oli kaksikymmentä
kertaa suurempi kuin peltohiiren ja kovin oppinut hän oli, mutta
aurinkoa ja kauniita kukkasia ei hän voinut kärsiä ja niistä hän aina
puhui pahaa, sillä hän ei koskaan ollut niitä nähnyt. Peukalo-Liisan
piti laulaa hänelle, ja hän lauloi sekä: "Lennä, lennä leppälintu!"
että "Minä seison korkealla vuorella", ja myyrä rakastui häneen hänen
kauniin äänensä tähden. Mutta ei hän mitään sanonut, hän oli kovin
vakava mies.
Aivan hiljan oli hän kaivanut maahan pitkän käytävän, joka johti
hänen taloltaan peltohiiren talolle, ja sinne kehotti hän peltohiirtä
ja Peukalo-Liisaa lähtemään kävelylle, kun vain halutti. Samalla
huomautti hän, ettei heidän pidä pelästyä kuollutta lintua, joka
makaa käytävässä. Se on todella aivan oikea lintu sulkineen,
siipineen, nokkineen päivineen. Varmaan se on kuollut aikoja
sitten, aivan talven alussa. Ovat sattuneet kuoppaamaan juuri hänen
käytävänsä kohdalle.
Myyrä pisti hampaisiinsa kappaleen lahoa puuta, sellaista, joka
loistaa pimeässä, ja läksi heidän edellään pitkään, pimeään
käytävään. Kun he tulivat sille kohdalle, missä kuollut lintu
makasi, nosti myyrä leveän nokkansa lakeen ja puhkaisi siihen suuren
reiän, jotta valo pääsi tunkemaan sisään. Keskellä permantoa makasi
kuollut pääskynen, kauniit siivet painettuina kylkiä vastaan, jalat
ja pää höyhenten suojassa. Varmaan se raukka oli kuollut viluun.
Peukalo-Liisan kävi lintua niin kovin sääli, hän rakasti kaikkia
pikkulintuja, olivathan ne koko kesän laulaneet ja viserrelleet
hänen ilokseen. Mutta myyrä potkaisi lintua jalkatyngällään ja
sanoi: "eipäs enää vikise! Olisi sekin ollut surkeaa, jos olisi
pitänyt syntyä linnuksi. Minun lapsistani, Jumalan kiitos, ei tule
lintuja. Eihän tuolla tuollaisella lintu raukalla ole muuta kuin se
ainainen lirulorunsa, ja se totta maar ei elätä. Kun talvi tulee, on
nälkäkuolema edessä!"
"Te olette järkevä mies, ja kyllä se niin on kuin sanotte", huomautti
peltohiiri. "Mitä on linnulla lirulorustaan hyötyä, kun talvi tulee?
Näe nälkää ja vilua. Mutta komealtahan sen sanovat kuuluvan!"
Peukalo-Liisa ei puhunut mitään, mutta kun hänen seuralaisensa
kääntyivät selin lintuun, kumartui hän sen puoleen, siirsi syrjään
höyheniä, joitten peitossa pää oli, ja suuteli sulkeutuneita silmiä.
"Ehkäpä juuri tämä lintunen kesällä minulle niin kauniisti lauloi",
ajatteli hän. "Kuinka paljon iloa se minulle tuotti, rakas, kaunis
lintu!"
Myyrä tukki läven, josta päivä oli pilkistänyt sisään, ja saattoi
naiset kotiin. Mutta yöllä ei Peukalo-Liisa laisinkaan voinut nukkua.
Vihdoin nousi hän vuoteeltaan ja punoi heinistä suuren, kauniin
peitteen, jonka vei käytävään ja levitti kuolleen linnun päälle.
Sitten hän pani pehmeää pumpulia, jota oli tavannut peltohiiren
pirtistä, linnun kupeille, jottei sen tulisi kolkoksi levätä kylmässä
maassa.
"Hyvästi, herttainen, pieni lintu!" lausui hän. "Hyvästi! ja kiitos
siitä, että niin kauniisti lauloit kesällä, kun puut kaikki olivat
vihreät ja armas aurinko meitä lämmitti!" Hän painoi päänsä linnun
rintaa vastaan, mutta säikähti samassa pahanpäiväisesti, sillä tuntui
siltä kuin siellä olisi sykähtänyt. Linnun sydän siellä todella
olikin sykähtänyt. Sillä lintu ei ollutkaan kuollut, se oli maannut
horroksissa ja virkosi, kun se pääsi lämpöiseen.
Syksyllä lentävät kaikki pääskyset pois lämpöisiin maihin, mutta jos
joku sattuu myöhästymään, niin sen käy huonosti: se kohmettuu, putoaa
kuin kuolleena maahan, jää siihen paikkaan ja peittyy kylmään lumeen.
Peukalo-Liisa vallan vapisi, niin kauheasti hän oli pelästynyt,
sillä hänen rinnallaan, joka oli vain peukalon pituinen, oli lintu
hirmuisen suuri. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mieltänsä, järjesteli
pumpulia pääskysraukan ympärille ja nouti omasta vuoteestaan
mintunlehden linnun pään peitteeksi.
Seuraavana yönä hän taasen hiipi linnun luo ja silloin hän jo tapasi
sen ilmi elävänä. Niin voimaton se kuitenkin! oli, että se vain
hetkisen jaksoi katsella Peukalo-Liisaa, joka seisoi laho puupalanen
kädessään, sillä eihän hänellä muuta lyhtyä ollut.
"Kiitos sinulle, sinä suloinen lapsukainen!" sanoi sairas pääskynen,
"sinä olet minua niin lämmittänyt, että pian saan takaisin voimani ja
pääsen lentämään lämpöiseen auringonpaisteeseen!"
"Voi, voi!" huokasi tyttö, "ulkona on kylmä, maa roudassa ja lunta
sataa! Pysy sinä lämpöisessä sängyssäsi, kyllä minä hoidan sinua!"
Hän nouti kukkasen lehdellä pääskyselle vettä, ja juodessaan kertoi
pääskynen, että orjantappurapensas oli haavoittanut sen toisen
siiven. Sentähden ei se ollut päässyt lentämään niin nopeasti kuin
muut pääskyset, jotka lensivät kauas pois lämpöisiin maihin. Vihdoin
se oli pudonnut alas maahan, mutta enempää ei se muistanut eikä se
ensinkään tietänyt minne se oli joutunut.
Koko talven se viipyi piilossa käytävässä, ja Peukalo-Liisa piti sitä
hyvänä ja rakasti sitä. Myyrä ja peltohiiri eivät saaneet vähääkään
vihiä asiasta, sillä eiväthän he voineet kärsiä köyhää pääskysparkaa.
Kun kevät tuli ja auringon lämpö alkoi tuntua maan sisään, sanoi
pääskynen hyvästi Peukalo-Liisalle. Tyttö avasi läven, jonka myyrä
oli tehnyt käytävän lakeen, päivä paistoi leppoisesti, ja pääskynen
kysyi eikö tyttö tahtoisi lähteä mukaan: sopii istuutua selkään,
sitten lähdetään lentoon ja kiidetään vihreään metsään. Mutta
Peukalo-Liisa tiesi, että vanha peltohiiri olisi tullut surulliseksi,
jos hän olisi lähtenyt.
"En saata lähteä!" sanoi Peukalo-Liisa. "Hyvästi sitten,
hyvästi, sinä hyvä, herttainen tyttö!" lausui pääskynen ja kiiti
auringonpaisteeseen. Peukalo-Liisa jäi katselemaan sen menoa ja
kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, sillä hän piti niin kovin paljon
pääskysraukasta.
"Kvivit, kvivit!" viserteli lintu ja lensi vihreään metsään. --
Peukalo-Liisa oli kovin suruissaan. Hän ei hetkeksikään päässyt
lämpöiseen auringonpaisteeseen. Pian kylvettiin peltokin, joka oli
heidän asuntonsa päällä, ja vilja kasvoi niin korkeaksi, että se
pienelle, peukalon pituiselle tyttö raukalle oli kuin kokonainen
synkkä metsä.
"Tänä kesänä sinun pitää neuloa myötäjäisesi!" selitti peltohiiri
Peukalo-Liisalle, sillä naapuri, myyräjörö, joka alituisesti
herrasteli mustassa samettiturkissa, oli nyt kosinut. "Sinulla pitää
olla sekä villa- että liinavaatetta! Sinulla pitää olla sekä
pito- että makuuvaatetta, kun tulet myyrän vaimoksi!" Peukalo-Liisan
piti kehrätä värttinällä, ja peltohiiri palkkasi neljä hämähäkkiä,
jotka yöt päivät kutoivat ja kehräsivät. Joka ilta tuli myyrä
tervehtimään ja jutteli silloin aina, että kunhan kesä nyt kuluu
loppuun, niin ei auringon paahde enää tunnu niin pahasti maan sisään;
sehän polttaa maan kovaksi kuin kivi. Niin, kesän kuluttua piti
Peukalo-Liisan ja myyrän viettää häitä, mutta Peukalo-Liisa ei ollut
ensinkään hyvillään, sillä eihän hän vähääkään välittänyt ikävästä
myyrästä. Joka aamu, kun aurinko nousi, ja joka ilta, kun se laski,
hiipi hän ovelle katsomaan. Ja kun tuuli hajoitti viljan latvoja ja
sininen taivas tuli näkyviin, huomasi tyttö kuinka valoisaa ja
kaunista maan päällä sentään oli, ja hänet valtasi halu nähdä rakkaan
pääskysensä. Mutta eihän sitä kuulunut, varmaan se lenteli kaukana
poissa, kauniissa, vihreässä metsässä.
Kun syksy sitten tuli, olivat Peukalo-Liisan myötäjäiset ihan
valmiina.
"Neljän viikon perästä juodaan häitäsi!" sanoi peltohiiri. Mutta
Peukalo-Liisa purskahti itkuun ja selitti, ettei hän huoli ikävää
myyrää.
"Jonnin joutavia!" sanoi peltohiiri, "älä sinä rupea tästä
uppiniskaiseksi, taikka näytän valkeat hampaani! Sinä saat niin
komean miehen. Sellaista turkkia kuin hänen samettiturkkinsa ei ole
itse kuningattarellakaan. Hänellä on tuvat, aitat tavaraa täynnä.
Kiitä sinä Jumalaa, että saat sellaisen miehen!"
Häät olivat ovella. Myyrä oli jo saapunut noutamaan Peukalo-Liisaa;
heidän piti asua syvällä maan sisässä, Peukalo-Liisan ei koskaan
pitänyt saada nähdä lämmintä aurinkoa, sillä sitä ei hänen sulhasensa
kärsinyt. Lapsi raukka oli kovin suruissaan, kun piti sanoa hyvästi
ihanalle auringolle, jota toki peltohiiren luona oli saanut katsella
edes ovensuusta.
"Jää hyvästi, kirkas aurinko!" sanoi hän, ojensi kätensä ilmaan ja
astui pari askelta peltohiiren asunnon ulkopuolelle. Oli nimittäin
syksy, vilja oli korjattu, ja peltoa peitti vain kuiva sänki.
"Hyvästi, hyvästi!" toisteli hän ja kietoi käsivartensa pienen,
punaisen kukan ympäri. "Vie rakkaalle pääskyselle terveiseni, jos
näet sen!"
"Kvivit, kvivit!" kuului samassa hänen päänsä päältä, ja kun hän
silmänsä nosti, näki hän pääskysen tulla viilettävän. Suuresti se
ilostui, kun se Peukalo-Liisan näki. Tyttö rupesi sitten uskomaan
hänelle surujaan, ettei hän ensinkään huolisi ilkeää myyrää
miehekseen ja että hänen täytyy asua syvällä maan sisässä, minne ei
päivä milloinkaan paista. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan
purskahti itkuun.
"Nyt tulee kylmä talvi", sanoi pääskynen, "minä lennän kauas pois,
lämpöisiin maihin. Tahdotko tulla mukaan? Istu selkääni, ota vyösi
ja köytä itsesi lujasti kiinni, niin lennämme tiehemme ja jätämme
ilkeän myyrän ja hänen pimeän pirttinsä oman onnensa nojaan. Lennämme
vuorten yli lämpöisiin maihin, missä päivä paistaa leppeämmin kuin
täällä ja missä on ikuinen kesä ja kauniita kukkia. Tule vain
mukaani, sinä herttainen pieni Peukalo-Liisa, joka pelastit henkeni,
kun makasin tainnoksissa pimeässä maakuopassa!"
"Minä seuraan sinua!" sanoi Peukalo-Liisa, asettui linnun selkään,
ojensi jalkansa sen levitetyille siiville ja köytti itsensä vyöllään
kiinni tukevimpaan sulkaan. Lintu kohosi korkealle ilmaan ja lähti
lentämään metsien ja järvien poikki, yli suurten vuorien, joilla
lepää ikuista lunta. Peukalo-Liisaa paleli kylmässä ilmassa, mutta
hän keksi keinon, painautui linnun lämpöisiin höyheniin ja pisti
pienen päänsä esiin katselemaan kaikkea maailman kauneutta.
Vihdoin he saapuivat lämpöisiin maihin. Aurinko paistoi siellä
paljoa kirkkaammin kuin täällä, taivas kaarteli kahta korkeampana,
ja muureilla ja aidoilla kasvoi koreita vihreitä ja sinertäviä
viinirypäleitä. Metsässä riippui sitruuneja ja appelsiineja,
myrtit ja rosmarinit lemusivat, maantiellä juoksenteli kauniita
lapsia, ja heidän leikkitovereinaan oli suuria, kirjavia perhosia.
Mutta pääskynen lensi vieläkin etelämmäksi, ja luonto kävi yhä
kauniimmaksi. Komeitten, vihreiden puitten siimeksessä, sinisen
järven rannalla, oli hohtavan valkea marmorilinna. Ammoisista ajoista
oli se siinä seisonut, ja viiniköynnös kierteli ylös korkeita
pilareja. Räystään alla oli paljon pääskysenpesiä; siellä oli senkin
pääskysen asunto, joka kuljetti Peukalo-Liisaa.
"Tässä minä asun!" sanoi pääskynen; "mutta ehkä sinun tekee mielesi
poimia kukkasia. Ota kaunein, minä lasken sinut maahan. Saat nähdä,
että tulet viihtymään, sinä saat mitä ikinä tahdot."
"Kuinka hauskaa!" huudahti tyttö ja leipoi pieniä käsiään.
Suuri valkoinen marmoripilari oli kaatunut maahan ja taittunut
kolmesta kohden. Marmorikappaleitten välissä kasvoi ihania,
suuria, valkeita kukkia. Pääskynen valitsi leveän lehden ja
asetti Peukalo-Liisan sille istumaan. Mutta hyvänen aika kuinka
Peukalo-Liisa hämmästyi! Keskellä kukkaa istui pieni mies, joka
oli niin läpikuultavan valkoinen, että olisi luullut hänen olleen
lasista. Hänen päässään oli mitä kaunein kultainen kruunu, ja hänen
olkapäillään välkkyi mitä ihanimmat siivet. Eikä hän ollut yhtään
suurempi kuin Peukalo-Liisa.
Hän oli sen kukkasen enkeli.
Jokaisessa kukkasessa asui pieni mies tai nainen, ja tämä oli heidän
kaikkien kuninkaansa.
"Hyvänen aika kuinka hän on kaunis!" kuiskasi Peukalo-Liisa
pääskyselle.
Pieni prinssi pelästyi aika lailla pääskystä, sillä olihan se
kokonainen jättiläislintu hänen rinnallaan, joka oli niin kovin pieni
ja hento. Mutta kun hän näki Peukalo-Liisan, ihastui hän, sillä niin
kaunista tyttöä ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Sentähden otti
hän kultaisen kruunun päästään ja laski sen tytön päähän, tiedusteli
hänen nimeänsä ja kysyi tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen ja
kaikkien kukkasten kuningattareksi. Oli tämä kosija sentään
toista kuin sammakon poika ja myyrä mustassa samettiturkissaan!
Peukalo-Liisa antoikin myöntävän vastauksen kauniille prinssille,
ja jokaisesta kukkasesta astui nyt esiin mies tai nainen ja he
olivat niin kauniit, että oikein silmää hiveli. Jokainen riensi
tuomaan Peukalo-Liisalle lahjaansa, mutta kauneimman lahjan antoi
suuri, valkoinen kärpänen, sillä se antoi parin kauniita siipiä; ne
kiinnitettiin paikalla Peukalo-Liisan olkapäihin, ja hänkin saattoi
nyt lennellä kukkasesta kukkaseen. Suuri riemu vallitsi kukkasten
valtakunnassa, ja pääskynen istui pesällään ja viserteli niin
kauniisti kuin ikinä taisi. Sen sydämessä vallitsi kuitenkin suru,
sillä se piti Peukalo-Liisasta niin paljon, ettei se koskaan olisi
tahtonut erota hänestä.
"Emme me enää tahdo sanoa sinua Peukalo-Liisaksi!" sanoi kukkasten
enkeli hänelle. "Se on niin ruma nimi, ja sinä olet niin kaunis. Me
annamme sinulle nimen Kevätär."
"Hyvästi, hyvästi!" visersi pääskynen, lensi pois lämpöisistä maista
ja palasi takaisin pohjoiseen. Siellä on mies, joka osaa kertoa
kaikellaisia tarinoita. Tämän miehen räystään alla oli pääskysen
pesä, ja pääskynen viserteli miehelle visertelemistään "kvivit,
kvivit!" Ja sen suusta on tämäkin tarina kotoisin.