Se ei ole tehnyt sitä U. S:n kirjoituksessakaan, koska

perusteluksi on esitetty neiti Wreden asiaan ollenkaan kuulumaton

vankilan liika-asutus, johon muutoin aina uuden rikoslain

käytäntöön ottamisesta alkaen, siis 19 vuotta, on vedottu

pitäen sitä pääasiallisimpana esteenä vaadittuja uudistuksia

toimeenpantaessa;

sekä levottomuudet, joiden syntymiseen on ollut syynä hallinnon

laiminlyönti ja paheksumista herättävä lääkärinhoito, eikä neiti

Wrede;

Vankeinhoitohallituksen "selitys" osoittaa väärine tietoineen

käynneistä muissa vankiloissa, viitatessaan "jälellä olevaan

työmaahan", välinpitämättömyydellään erotukseen nähden, mikä on

yksityisten ja valvonnan alaisten käyntien välillä, äkillisellä

vaatimuksellaan, että neiti Wreden olisi anottava yleistä lupaa,

sekä viitatessaan aivan asian ulkopuolella johtajien lailliseen

oikeuteen valvoa käyntejä, kuinka _mahdotonta_ hallituksen on

ollut selvästi ja tyydyttävästi selittää menettelyään neiti

Wredeä kohtaan;

Vankeinhoitohallitus jättää edelleen kokonaan vastaamatta, miksi

toimenpidettä ei ole kumottu, vaikka sen aiheuttaneet syyt

(liika-asutus ja levottomuudet) ovat kauan sitten lakanneet

vaikuttamasta.

Tämä selostuksemme, jota ei voitane asiallisesti kumota,

oikeuttaa meidät pitämään Vankeinhoitohallituksen aiheetonta ja

jatkuvaa menettelyä sen arvoa alentavana.

Mathilda Wreden 50-vuotispäivä.

Maaliskuun 8:ntena päivänä 1914 Mathilda Wrede vietti

50-vuotispäiväänsä sisarustensa parissa Värälässä.

Sekä Suomessa että ulkomailla olevilta ystäviltä virtasi sähkösanomia

ja kirjeitä puolivuosisataisjuhlaan, todistaen kuinka yleisesti

tunnettu ja kunnioitettu hän oli. Mutta eniten liikuttivat hänen

sydäntään vankien erilaiset yritykset ilahduttaa nyt vuorostaan

tervehdyksin, kirjein y.m. häntä, tuota erikoisluontoista vankia,

jota viranomaisten valtakäsky nyt piti vangittuna.

Lukemattomat olivat sekä Suomen että ulkomaitten sanomalehdissä

julaistut myötätunnon ilmaisut ja monet niistä todistivat mitä

lämpimintä ihailua, ymmärtämystä ja rakkautta. Niinpä "Teoloogisessa

Aikakauskirjassa" oli professori G. G. Rosenqvistin kirjoitus. Hän

kirjoitti otsakkeella "Mathilda Wrede":

"Hän, jonka nimi on otsakkeessa, on varmaan maamme huomattavimpia

naisia ja huomattava on myös elämäntyö, jonka hän on suorittanut ja

yhä vieläkin suorittaa.

"Meidän päivinämme, jolloin hyväntekeväisyystyö, kuten moni muukin

tapahtuu yhdistyselämän merkeissä, on jo se merkillepantavaa, että

Mathilda Wrede on _yksinäisenä_ naisena suorittanut mitä vaikeimmalla

ja vaativimmalla työmaalla harvinaisen rikkaan elämäntyön.

"Vielä enemmän merkillepantava on puhtaasti _persoonallinen_ osa

hänen työtään. Ei kukaan muu olisi siinä suhteessa kyennyt astumaan

hänen sijaansa. On kenties voitu helpoittaa sitä, tukea sitä, tehdä

se vähemmän rasittavaksi, mutta suorittaa se, suorittaa se niin,

ettei se olisi kadottanut parasta ja oleellisinta sisältöään,

muuttunut oleellisesti toiseksi, ei ole ollut mahdollista.

Elämäntyöhönsä -- antamaan uhrilahjansa ihmisyyden alttarille --

häntä on harjoitettu ja kasvatettu aikaisimmasta nuoruudesta alkaen.

Eikä mikään ole päässyt turmelemaan eikä särkemään työtä, joka on

vaatimattomuudessaan niin suuri ja kaikessa yksitoikkoisuudessaan

niin rikas.

"Se mitä me kutsumme suureksi ja jota me ihmiset ylistämme, kohtaa

meitä niin monilla aloilla. Pascal on puhunut kolmenlaisesta

suuruudesta. Aleksanteri tulee -- hän sanoo -- loistossaan ja

häikäisee silmämme ja lyö lihallisten ihmisten mielikuvituksen

hämmästyksellä. Arkimedes ei tarvitse Aleksanterin prameutta

loistaakseen hengen silmille. Hänen suuruutensa, joka on kokonaan

järkeä, kuuluu toiseen luokkaan. Kristus on tullut ilman sekä

Aleksanterin että Arkimedeen loistoa. Hänen suuruutensa on vielä

aivan erilaista. Se on niin erilaista; ettei voittajan kunnia ja

neron voima lisäisi sitä hiukkasenkaan vertaa. Hän oli nöyrä,

kärsivällinen, lempeä, pyhä Jumalan edessä, laupias ihmisiä kohtaan,

hirvittävä pahan valtoja vastaan. Ilman syntiä, ilman ulkonaisia

lahjoja, ilman tiedon luomaa lisää hän on aivan omalaatuisensa

suuruudessaan.

"Näin kirjoittaa Pascal kolmesta eri suuruuden asteesta

ihmismaailmassa. Sellaisessa elämäntyössä kuin Mathilda Wreden

on, kohtaa meitä jotakin tuosta kolmannen asteen suuruudesta.

Hänen onnistumisensa salaisuus, että hän on löytänyt tien mitä

paatuneimpiin mieliin, mitä kovettuneimpiin sydämiin, että hän on

houkutellut kyyneleitä silmiin, joista kukatiesi ei ole puristunut

niitä sitten lapsuuden päivien, että hän on sytyttänyt elämän

rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa epätoivoisiin sieluihin, riippuu

varmaan siitä, että hän on omaksunut ja voittanut jotakin siitä

suuruudesta, mitä Ihmisen Poika on hengen täyteydessään toteuttanut,

suuruudesta, joka on ihmiselämän väkevin ja ylevin voima.

"Sen suuruuden omistaminen ja voittaminen ei ole vaarallista

persoonallisuudelle. Se ei tee pöyhkeileväksi eikä pintapuoliseksi,

vaan laajentaa ja syventää; se ei pane ylpeilemään, vaan luo hengen

köyhyyden, vanhurskauden nälän ja janon; se tukee niin hyvin

Getsemanessa kuin kirkastusvuorellakin.

"Sellaista suuruutta ei luo se, mitä meidän on tapana kutsua 'täksi

maailmaksi'. Voimat, jotka sen luovat, ovat 'näkymättömiä', kuuluvat

todellisuusmaailmaan, 'jota ei yksikään silmä ole nähnyt eikä

yksikään korva kuullut', mutta jonka olemassaoloa ja vaikutusta ei

yksikään oikea ihminen saata epäillä.

"Sellaisena Mathilda Wrede on kulkenut taikasauva, rakkauden

taikasauva kädessään korpia ja erämaita. Ihmistä hän on etsinyt

murhaajassakin, väärentäjässä, varkaassa, ihmisten ja yhteiskunnan

hylkiössä, vakuutettuna siitä, että kaikkialla ja kaikissa on jotakin

ihmisen arvoista ja talteen otettavaa. Ja aivan varmasti hän on yhä

uudelleen ja uudelleen löytänyt lähteensuonia siellä, missä ei kukaan

muu ole voinut huomata tahi edes aavistaakaan niitä olevan.

"Sellainen työ synnyttää varmasti monta kertaa pettymystä ja

toivottomuutta, mutta se on samalla myös jos mikään omiaan

kasvattamaan ja lujittamaan kannattavaa elämänuskoa, jota me kaikki

tarvitsemme ja joka yksin 'voittaa maailman'.

"Ei yksikään hyvä työ putoa hedelmättömänä maahan, eikä ainoakaan

ihmissydämeen tehty jalo kylvö ole jättämättä jälkeä. Hedelmä saattaa

kyllä näyttäytyä vasta tulevissa maailmoissa, joissa ne vaikuttimet,

mitkä ovat turmelleet ja alentaneet ihmiselämää, ovat menettäneet

tuhoisan voimansa.

"Mathilda Wredenkin elämäntyölle ovat vallat ja voimat koettaneet

panna rajan. Siinä on toimittu aivan johdonmukaisesti. Hänen

tapaisensa valosoihdun kantaja, elämän edistäjä ei sovi

järjestelmään, joka palvelee pimeyttä, joka hieroo kauppaa

ihmisarvosta, joka sitoo ja surmaa sielut.

"Muinaisaika puhui Nemesiksestä, koston jumalattaresta. Ihmisteoista

on sanottu, että ne joko nousevat kuten näkymättömät sähköhiukkaset

aurinkoa kohden, vahvistavat sen valoa ja herättävät elämää ja

liikettä maailmassa, tahi kokoontuvat synkiksi pilviksi, ääneti,

hitaasti, huomaamatta, kunnes pilvi on ladattu, purkautuu odottamatta

ja tuhoaa.

"Aurinkoa kohden käy jokaisen sellaisen teon kulku, jollaisia Mathilda

Wreden teot ovat. Pilviä kokoova on jokainen kansaa hävittävä

voima, joka loukkaa oikeudentuntoa ja vanhurskautta, joka osoittaa

halveksivansa vapautta ja ihmisarvoa. Mutta näkymätön tuomari kulkee

äänetönnä kansojen joukossa. Kerran, kenties jo pian, tullaan hänen

kätensä tuntemaan meidänkin keskuudessamme. Silloin on paljon

muuttuva ja silloin on Mathilda? Wredenkin tapaiselle työlle oleva

sijaa."

"Hufvudstadsbladetissa" eräs vapautunut vanki kirjoitti m.m.:

"Mitä vankiloihimme tulee, täytyy sanoa, ettei vangin, sielunelämästä

juuri huolehdita. Sellaisesta ei kannata puhuakaan! Siksi vangit

kaipaavatkin ihmistä, joka heitä ymmärtää, joka voi elähdyttää ja

vahvistaa heitä. Kokemus on osoittanut, että Mathilda Wrede on oikea

henkilö tähän työhön, joka vaatii paljon vaivaa ja jalon mielen.

Ei kukaan muu kuin hän pysty niin helposti voittamaan kovimmankin

vangin sydämen. Ei kukaan muu kuin hän voi niin lohduttaa, herättää

ja kannustaa sitä, joka on luopunut kaikesta toivosta ja elämän

uskalluksesta. Mathilda Wrede on tehnyt sen niin usein ja vain

muutamalla sanalla. Hän tietää mikä kuhunkin vaikuttaa ja löytää aina

oikean lähtökohdan.

"Kuinka ihmeellisen hienosti hän osaakaan sanoa sanottavansa ja

kuinka varovasti mutta varmasti hän tunkeekaan onnettomien sydämen

pohjaan, kuinka selvästi hän näkeekään kaikkien sydänsopukoiden

valopilkut! Ja kirkas, aina rehellinen ja vapaa katse, jonka hän

luo puhuteltavaansa! Jo se on kukistanut monen uhkamielisen vangin,

monen kaikkein peljätyimmistä -- taivuttanut hänet ja tehnyt hänestä

samalla miehen. Olen ollut usein tilaisuudessa kuulemaan miehiltä

itseltään tuon jalon ihmisen katseesta, johon kätkeytyy syvästi

osaaottava tahi nostava ja toivoa herättävä sielu, joka on herättänyt

ja pelastanut niin monen vankilaelämän sisältämistä suurista

vaaroista. Parhaiten tunnen kuitenkin omasta kokemuksestani tuon

ihmisen ihanat sanat. Hänen, jalon ystäväni, vaikutus minuun on ollut

niin suuri, niin puhdas ja syvä, etten saata sitä sanoin kuvailla.

Minä tunsin vain sinä hetkenä, jolloin tapasin hänet ensi kerran

sellini ovella, kuin päivän valo olisi virrannut sisään ja kesä

ruvennut kukkimaan keskellä synkintä syksyä.

"Sydämessänikin vallitsi hänen tullessaan mitä syksyisin autius.

Ei valon välähdystäkään, ei toivon säkenettä! Sieluni valo oli

sammumaisillaan.

"Silloin hän tuli tuoden valoa, lämpöä ja elämää. Ja keväisiä

tuulahduksia; ne hajoittivat mustat pilvet, jotka olivat uhanneet

minua joka hetki kuolettavilla salamoillaan!

"-- -- -- Ja kesää kesti koko pitkän ajan, mikä minun vielä piti

viettää tuossa kärsimyksen ja sielunhädän asunnossa. Joka kerran

kun hän tuli luokseni, puhalsi minuun keväinen tuuli. Minulla oli

toivoa ja mahdollisuuksia elää ja tehdä työtä. Minäkin saisin

tulevaisuudessa elää valoisia päiviä. Ne ovat jo alkaneet, ja

minä näen niiden ulottuvan kauas tulevaisuuteen. Hän on saanut ne

alkamaan, hän on antanut minulle lyhdyn käteen. Kaikki riippuu siitä,

tahdonko itse kantaa sitä ja antaa sen valon loistaa tielleni. Ja

minä tahdon!

"Parempaa kiitosta ei jalolle ystävälleni voi antaa.

Viisikymmenvuotispäivänänne tahdon toivoa Teille, Mathilda Wrede,

pitkällistä toimintakautta ja paljon siunausta työssänne köyhän

maamme kaikkein onnettomimpien ihmisten joukossa.

"Paljon hyvää Te olette tehnyt! Ja paljon, hyvin paljon Teiltä vielä

odotetaan. Katsokaa! Sadat kädet ojentuvat Mathilda Wredeä kohden!

Kiiruhtakaa auttamaan ja lohduttamaan! Te voitte sen tehdä. He

tietävät sen ja huutavat siksi tukeanne ja apuanne!"

Helena-sisarelleen, joka ei ollut tilaisuudessa olemaan juhlassa

läsnä, Mathilda kirjoitti edellisenä iltana yksinkertaisuudessaan

syvästi vaikuttavan kirjeen:

"Lämpimin kiitokseni sydämen pyhimmistä piiloista entää tänä päivänä

aivan erikoisella tavalla 'Äiti-siskoni' luo. En yritäkään muovailla

tunteitani sanoiksi -- mitkään sanat eivät kuitenkaan pystyisi

ilmaisemaan, mitä tahtoisin lausua. Mutta minä käsitän ja pidän

arvossa ainoalaatuista, uhrautuvaa rakkautta, jota sinä, Helenani,

jättiläissuurine sydäminesi olet koko elämäni ajan tuhlaillut

minulle. -- Kiitos 50 vuodesta, jotka olen saanut elää, minä pikku

raukka, joka olin alituiseen sairas ja sain aina sinulta, rakas

Helena, hoitoa ja rakkautta! Ja kiitos, että sain kulkea omaa tietäni

-- sitä tietä, minkä Jumala oli minulle viitoittanut -- ilman että

oma levottomuutesi pikku siskosta asettui milloinkaan estävänä

väliin. -- Niin, en saata laskeakaan köyhän kiitokseni satoja syitä,

mutta kenties Helenan suuri sydän sittenkin ymmärtää! -- --

"Ja sitten, armas, kaikki ilkeydet, itsekkyyden, laiskuuden,

kärsimättömyyden, pikavihaisuuden y.m., nehän sinä annat _kaikki_

anteeksi? Ethän voi kieltää itseäsi. -- Minä toivon, että 50-vuotias

muuttuu paremmaksi kuin kaikki muut 'vuotiaat' ovat olleet! Jumalan

avulla hän on yrittävä!

"Ensimmäiset ajatukset 50-vuotispäivänäni rientävät Jumalani ja

Helenani luokse."

* * * * *

Ja lopuksi jokunen sana, joihin eräs "Dagens Tidningissä" ollut ylevä

ja hieno kirjoitus päättyi:

"Mathilda Wredeä pitäisi juhlia viemällä hänelle yksi ainoa kukkanen,

jonka kuvussa kimaltelisi vain yksi yksinäinen kastepisara, joka

olisi hellävaroen tuotu katoamattomuuden pyhäköstä."

Uusia suruja ja koettelemuksia.

Istuessaan syntymäpäivänsä edellisenä iltana yksinään kirjoittamassa

sisarelleen Helenalle Mathilda Wrede ei aavistanut, että se oli hänen

viimeinen kirjeensä sille, jota hän rakasti eniten maailmassa.

Neiti Helena Wrede oli ollut kauan hyvin sairas, vaikka hän oli

hiljaisen sankarillisesti kantanut kärsimyksensä. Mathildan palattua

Värälästä Helsinkiin eivät molemmat sisarukset eronneet, ennenkuin

kuolon enkeli saapui vieden vapautetun hengen "synnyinmaahansa".

Se tapahtui heinäkuun 22:sena päivänä 1914. Mathilda ei kuitenkaan

antautunut itsekkään surun valtaan, mutta eivät edes hänen lähimpänsä

saattaneet aavistaa, kuinka syvästi hän kärsi.

Hänen oli hyvin vaikea erota Kasarmintorin varrella olevasta tyhjästä

kodista, vaikka kesä olikin silloin ihanimmillaan. Toimeton hän ei

kuitenkaan ollut. Kuten ennenkin, hän kävi tervehtimässä ystäviään

köyhäin asunnoissa ja he taas puolestaan kävivät hänen luonaan.

Juuri siihen aikaan puhkesi sota, ja ikkunastaan hän näki joka päivä

joukoittain sotilaita ja hevosia, jotka lähetettiin sotanäyttämölle.

-- Voi tuota sotaa, kuinka se raastoikaan hänen sydäntään! Usein hän

näki pappien siunaavan lähtevät joukot. Hän huusi Jumalalle noiden

ihmisten puolesta, jotka lähetettiin kuin lampaat tarkoituksettomasti

teurastettaviksi. Ja kun liput vihittiin uskonnollisin juhlamenoin,

tuntui hänestä kuin olisi pilkattu elävää Jumalaa.

Öisin hän lepäsi valveillaan lähettäen parhaimmat ajatuksensa

tuntemattomien äitien, vaimojen, lasten, haavoittuneiden ja kuolevien

luo vakuutettuna siitä, että hänen ajatuksensa ja rukouksensa

löysivät tien Isän Jumalan sydämen kautta saavuttaen vihdoin nuo

onnettomat avun ja siunauksen muodossa.

Hänen oli myös kovin vaikeaa nähdä hevosten kärsivän. Ei hän

voinut milloinkaan mennä ohi niiden seistessä pihoilla ja toreilla

hyväilemättä niitä tahi sanomatta jonkun ystävällisen sanan.

Kerran kun hän kulki erään ystävänsä kera Kasarminkatua, seisoi

maneesin edessä joukko hevosia, jotka oli ostettu Suomesta sotaan

lähetettäviksi. "Tuolla ovat hevoseni", Mathilda Wrede sanoi. "Minun

pitää mennä kadun yli tervehtimään niitä! Minä ymmärrän, kuinka ikävä

niillä on vieraassa ympäristössä, kun ne eivät ymmärrä venäjää, ja

minulla on aina tapana puhutella niitä ohi mennessäni. Kun huudan:

Hyvää päivää, hevosraukat, tuntevat ne kielen ja kääntävät päänsä

minuun päin."

* * * * *

Aika kului. Tammikuussa 1915 oli Mathilda eräällä Karjalanmatkalla

saanut vaikean tarttuvan taudin, jonka tähden hänen piti mennä

sairaalaan. Siellä hän makasi viikon toisensa jälkeen ja sai kestää

vaikeita leikkauksia.

Niin pian kuin hän oli jossain määrin toipunut, alkoivat

vankilanaikuiset ja muut ystävät käydä häntä tervehtimässä. Eräänä

päivänä, kun hänen luonaan oli poliittisen rikoksen takia vankilassa

ollut herra, tuli kurjan ja ruokottoman näköinen mies sisään. "Vanha

ystäväni herra K. ja maisteri E.", esitteli Mathilda. Vastatullut

joutui hämilleen nähdessään hienon herran edessään, nykäisi Mathildaa

käsivarresta ja sanoi ääneen: "Älkää kertoko hänelle, että olen

ollut vankilassa!" -- "Se ei ole ensinkään vaarallista", Mathilda

vastasi, "tämä herra on myöskin ollut siellä." -- "Ei suinkaan, onko

hän todella ollut?" huudahti K. kiiruhtaen hänen luokseen. Ja he

pudistivat toistensa käsiä kuin vanhat toverit ainakin.

Jonkun ajan perästä Mathilda oli siksi terve, että hän sai lähteä

sairaalasta, ja vähitellen hän palasi tavalliseen elämäänsä.

Kesällä ja syksyllä Mathilda oli matkoilla. Sielullisesti ja

ruumiillisesti rasittuneena hän palasi lokakuussa Helsinkiin. Pian

sen jälkeen hän sairastui ankarasti ja makasi kauan elämän ja

kuoleman vaiheilla.

Mutta muutamien viikkojen kuluttua kääntyi tauti parempaan päin.

Silloin Mathilda ei katsonut enää tarvitsevansa sairaanhoitajattaria.

Keittiössä asuva vaimo auttaisi häntä kyllä aamuisin ja iltaisin

ollessaan kotona, ja kun eteisen ovi ei ollut lukossa, voi lääkäri,

hänen omat ystävänsä sekä apua tarvitsevat tulla ja mennä. Lääkäri

selitti, että Mathildan piti vielä pysytellä vuoteessa ja että hän

tarvitsi kipeästi hiljaisuutta ja lepoa. Mutta ei auttanut. Ei

hänellä ollut oikeutta ajatella niin paljon itseään, kun niin monet

kärsivät puutetta. Ainakin piti hänen kokeilla.

Mathilda Wrede makasi sitten useita viikkoja ovet auki ja ihmisiä --

venäläisiä sotamiehenvaimoja lapsineen, mustalaisia y.m. -- tuli ja

meni.

Muutamana päivänä astui joku eteiseen. "Onko siellä lääkäri?" kysyi

Mathilda. Ei vastausta. Hän uudisti kysymyksensä. Silloin hän kuuli

raskaiden askeleiden lähestyvän, ja mies näyttäytyi huoneen ovessa.

Takkuinen tukka riippui kasvoilla ja hän näytti peloittavan raa'alta

ja rajulta.

"Oletteko te Mathilda Wrede?" hän kysyi. -- "Olen." -- "Oletteko

te se oikea, jota ne kutsuvat 'vankien ystäväksi'?" -- "Olen." --

"Mikä teitä vaivaa?" -- "Olen sairas." -- "Kuinka vanha te olette?"

-- "Niin hirveän vanha, käyn jo kuudettakymmentä. Mutta nyt on

minun vuoroni kysyä: Kuka te olette ja mitä minulta tahdotte?" --

"Minä olen tuntenut neidin monta vuotta, vaikka emme ole tavanneet,

ennenkuin nyt. Minä olen oleskellut jonkun aikaa melkein kaikissa

Suomen vankiloissa, mutta kun tulin johonkin niistä, oli neiti juuri

lähtenyt sieltä. Muistatteko erään miehen Lappeenrannan vankilasta,

joka oli huonolla käytöksellään menettänyt säästörahansa ja joka

kirjoitti teille pyytäen apua, kun hänen piti päästä vapauteen. Te

lähetitte silloin kaksikymmentä markkaa Matti K:lle, ja minä olen se

mies", sanoi hän tehden epämiellyttävän liikkeen.

Mathilda Wredeä värisytti, sillä hän oli kuullut vankiloissa tuosta

rajusta miehestä, joka oli hyvin häijy ja vaarallinen silloinkin, kun

hänellä ei ollut raivokohtauksia. Mutta tottuneena odottamattomiin

tilanteihin hän hillitsi itsensä sanoen: "Hyvää päivää sitten, Matti

K.! Tulkaa ja ojentakaa minulle kätenne! Olen kuullut teistä niin

paljon." He tervehtivät ja Mathilda jatkoi: "Ottakaa nyt tuoli ja

asettakaa se uunin ääreen, siinä teillä on lämmintä ja siitä voin

nähdä teidät. Ja kertokaa kaikki, minkä tiedätte Kakolasta, sillä

minä olen niin ikävöinyt saada kuulla sieltä jotain." Mies otti

tuolin, istuutui ja kertoili hetken juttujaan.

Lopulta sairas väsyi kovasti. "Te tarvitsette varmaan rahaa", hän

sanoi. "Pöydällä on kukkaroni. Tahdotteko antaa sen minulle." Mies

toi sen ja Mathilda jatkoi: "Minulla ei ole paljoa, mutta me ja'amme

sen, mitä on." Hän aukaisi kukkaron tyhjentäen sisällön peitteelle.

"Minä tarvitsen itse välttämättä 2 markkaa 75 penniä, loput kuuluvat

teille. Nyt teidän pitää olla kiltti ja mennä, mutta tulkaa toisen

kerran uudelleen, niin saamme puhella yhdessä."

Mies hyvästeli. Kyynel kimalteli silmässä hänen mutistessaan: "Olipa

hyvä, että sain nähdä teidät ennenkuin kuolette."

Seuraavana päivänä vangittiin hänet uudelleen, kun hän oli jossain

porraskäytävässä ryöstänyt erään naisen käsilaukun.

Muutamana yönä Mathilda Wreden valtasi kova tuska erään mielien

tähden, joka asusti kaukana pohjoisessa. Hänelle oli varmasti

tapahtunut jotain, mutta mitä? Seuraavana aamuna lähetettiin miehelle

rahakirje postissa.

Tuon miehen, Oskar T:n, hän oli tuntenut monta vuotta. Kerran

Kakolassa Mathildan mennessä toiselta osastolta toiselle, kävelivät

yösellivangit pihalla piirissä. Silloin eräs heistä astui äkkiä

rivistä kysyen: "Tunnetteko minut? Minä olen yksi niitä poikia, jotka

vuonna 1899 soutivat teidät Pielisjärveltä Kolille." Nyt hänet oli

tuomittu moneksi vuodeksi vankeuteen.

Pian Oskar T:n palattua kotiinsa Mathilda Wrede sai häneltä kirjeen,

joka alkoi: "Nyt minä aion ottaa itselleni elämänkumppanin. Hänen

nimensä on Anna Kaisa ja hän on kiltti, hiljainen ja toimelias. Hän

rakastaa minua ja minä rakastan häntä, mutta mitä neiti sanoo?"

Mathilda vastasi, että se oli oiva ajatus ja että kaikki kuulosti

hyvältä. Samalla hän lähetti vähän rahaa pastorin rouvalle, jonka

tunsi, pyytäen häntä pitämään heille kahvikestit heidän tullessaan

pappilaan vihille.

Kului jonkun aikaa. Sitten tuli jälleen kirje kertoen heidän

odottavan lasta; jos tulisi tyttö, niin sen nimeksi pantaisiin Tilda

Mathilda. Vähän myöhemmin saapui sanoma, että maaliskuun 14:ntenä

-- Mathildan päivänä -- oli syntynyt tytär. Mutta äiti oli kovin

sairaana, ja hän oli luultavasti kuoleva. Hänen muistokseen pantiin

lapsen nimeksi myös Anna ja siksi hänet kastettiin Anna Mathildaksi.

Mathilda Wredestä tuli pikku tyttösen kummi.

Pian sitten Oskar T. kirjoitti, että hänen vaimonsa oli tullut

mielisairaaksi. Hän oli kuullut miehensä kertovan "vankien ystävästä"

ja nyt hän oli saanut päähänpiston, ettei hän ikinä paranisi,

ellei Mathilda Wrede lähettäisi hänelle lääkkeitä Helsingistä.

Mathilda meni hermolääkärin luokse, kertoi tapauksen ja pyysi häntä

määräämään jotain vahvistavaa ja rauhoittavaa. Sitten hän lähetti

lääkemääräyksen ja rahaa sairaalle. Ei kestänyt kauan ennenkuin tuli

tieto: "Nyt hän on terve."

Juuri sille miehelle Mathilda Wrede oli lähettänyt rahakirjeen.

Jokseenkin pian saapui vastaus, joka ilmoitti Anna Kaisan kuolleen

samana yönä, jolloin Mathilda makasi valveillaan ajatellen häntä.

Mies oli hyvin onneton eikä tiennyt, mistä saisi kirstu- ja

hautajaisrahat. Nyt kuten niin usein ennen hänen uskollinen ystävänsä

oli tullut avuksi, kun hätä oli suurimmillaan.

Toisen kerran tuli muuan taiteilijan rouva Mathildan luo mukanaan

taulu, johon oli kauniisti maalattu Tagoren ajatelmia. Mathilda

luki ne ja vapisi, sillä hän tiesi kokemuksesta, että Jumala antaa

lastensa vastata sanoistaan. Voisiko hän, Mathilda Wrede, lausua

amenensa siihen, mitä tuossa sanottiin. Hän makasi hiljaa miettien.

Lopulta hän virkkoi reippaalla tavallaan: "Juuri sen taulun pitää

riippua seinälläni, sillä" -- hän luki -- "Tämä on rukoukseni

sinulle, Herra: lyö, iske, jotta satuttaisit köyhyyden juureen

sydämessäni.

"Anna minulle voimia kantaa keveästi iloni ja suruni.

"Anna minulle voimia tekemään rakkauteni hedelmälliseksi sinun

palveluksessasi.

"Anna minulle voimia, etten milloinkaan kieltäisi köyhää enkä

konsanaan polvistuisi ylimielisen voiman edessä.

"Anna minulle voimia kohottamaan mieleni arkielämän pieniä huolia

ylemmäksi.

"Ja anna minulle voimia luovuttamaan voimani sinun tahtosi

hallittavaksi rakkaudessa."

* * * * *

Ja elämä tuli antaen iskun iskun jälkeen, mutta "kuitenkin Herra on

tähän asti auttanut ja Hän on auttava edelleenkin, vahvistava ja

kantava."

Veljelä.

Surujen ja monenlaisten kärsimysten aikana oli huolenpito Veljelän

talosta suurena apuna Mathilda Wredelle. Tuolla pienellä talolla

kaukana Karjalassa oli oma tarinansa.

Mathilda tutustui Kakolassa nuoreen, herkkätunteiseen ja jalosti

ajattelevaan mieheen, joka oli joutunut vankilaan valtiollisista

syistä. Useiden vuosien kuluttua vapauden hetki koitti hänelle, mutta

nuori mies tunsi itsensä yksinäiseksi ja häväistyksi maailmassa.

Hänen mielensä paloi erämaihin -- pois kylmästä tuomitsevasta

maailmasta.

Mathilda Wrede otti hänet vastaan sydän tulvillaan osanottoa ja pää

täynnä tulevaisuuden suunnitelmia. Nuoresta miehestä tulisi hänen

työnjohtajansa -- eikö hän rupeaisikin siksi? -- sillä hän, Mathilda,

aikoi ostaa pienen maatilan. Ottaisikohan nuorukainen valitakseen

paikan jossakin, missä kansa oli köyhää ja kamppaili karun luonnon

kanssa? He loisivat oikean mallitalon, opastukseksi ja hyödyksi

ympäristön asukkaille.

Tahtoiko hän! Sepä oli kysymys. Koko nuoruutensa voimalla hän

antautuisi sellaiseen työhön. Milloinkaan hän ei ollut uskaltanut

uneksia niin valoisia tulevaisuuden unelmia.

Kaukana Karjalassa, lähellä Venäjän rajaa, oli pieni tila Jänisjärven

rannalla. Sieltä nuorukainen valitsi työmaansa ja talo ostettiin.

Hän aikoi koettaa opettaa kansalle järjestystä, maanviljelystä,

veistotaitoa, vegetarianismia ja jumalanpelkoa ja seisoa muurina

idästä uhkaavaa oikeaoppisuuden sortoa vastaan. Sellainen hänen

ohjelmansa oli.

Pian sen jälkeen hän matkusti Ruotsiin. Siellä hän meni naimisiin

nuoren ruotsalaisen tytön kanssa, ja jonkun ajan kuluttua nuori

pari muutti Veljelään, molemmat täynnä intoa uuteen lähetystyöhönsä

kaukaisen Karjalan väestön keskuudessa.

Kaikki Veljelään hankitut eläimet olivat parasta rotua. Työkalut

ja siemenet ensiluokkaiset. Pirtti oli vanha. Rakennettiin uusi

pirtti ja huone myös Mathilda Wredeä varten. Sinne hän meni välistä

täysihoitolaiseksi rohkaistakseen ja auttaakseen ystäviään heidän

työssään. Hän viihtyi hyvin heidän luonaan. Hän oli aina rakastanut

korpiseutuja ja ympäristön väestön hyväksi hän työskenteli ja

suunnitteli sydän rakkautta hehkuen. Mutta milloinkaan hän ei puhunut

siitä, mitä uhrauksia ja kieltäymyksiä hänelle tuotti talon ostaminen

ja sen kunnossa pitäminen.

Ensin hänen ystävänsä oli työnjohtajana talossa. Sitten hänestä tuli

sen vuokraaja ilman velvollisuutta maksaa vuokraa, "jotta hän tuntisi

itsensä vapaammaksi". Vihdoin hän sai lahjaksi kaikki talon eläimet.

Kului pari vuotta. Veljelän talo oli vaurastunut joka suhteessa.

Silloin valtasi koti-ikävä nuoren rouvan. Se oli niin voimakas

ja vastustamaton, että työskentely vieraassa maassa kävi hänelle

sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä kotiin isän ja äidin luokse,

hän ei kestänyt enää elämää erämaassa. Asia järjestettiin niin, että

hän saattoi lähteä käymään rakkaittensa luona kotimaassa. Mutta hän

ei palannutkaan sieltä milloinkaan. Hän koetti kirjeissään taivuttaa

miestään muuttamaan Ruotsiin. Toistaiseksi hän oli saava työtä

kotitalossa vaimonsa vanhempien luona.

Mitä miehen oli tehtävä? Sydän ja velvollisuus vetivät Ruotsiin.

Sydän ja velvollisuus pidättivät häntä Veljelässä, synnyinmaassa.

Suuri kaipaus tunkeutui miehen sieluun ja olihan hän vannonut

vaimolleen uskollisuutta koko elämäksi. Mutta kuinka hän voisi jättää

talon? Eikö hänen rakas vapaaherrattarensa ollut ostanut sitä juuri

hänen tähtensä? Taistelu syttyi hänen sielussaan.

Hänen täytyi puhua kaikesta vanhalle uskolliselle ystävälleen.

Varmasti hän osasi neuvoa nyt, niinkuin niin usein ennenkin. Ja

Mathilda tiesi neuvon -- hän ei koskaan tahtonut sitoa miestä. Tämä

oli täysin vapaa matkustamaan sinne, minne sydän ja velvollisuus

kutsuivat. Elukat myytiin, nehän olivat vuokraajan, ja niin hän

muutti Veljelästä.

Se tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin olisi pitänyt aloittaa

kevättyöt. Mathilda Wrede sai silloin kannettavakseen monta uutta

huolta.

Mathilda Wrede kertoo.

"Tapasin juuri tutun henkilön kadulla. Hän tuli hyvin ystävällisesti

luokseni haluten puhua kanssani. Hän kertoi, että eräässä

tilaisuudessa oli otettu puheeksi nimien kerääminen adressiin, joka

aiottiin lähettää senaattiin. Minulle pyydettiin siinä lupaa saada

jälleen ryhtyä työhöni Suomen vankien keskuudessa.

"Kun vankeinhoitohallitus oli saanut vihiä tuosta päätöksestä, oli

sen puolelta esitetty toivomus, ettei käännyttäisi senaattiin, vaan

suoraan vankeinhoitohallituksen puoleen, koska vankilavirkamiehet

itse halusivat sopia kanssani, ja luulenpa melkein, että mainittu

herra oli valittu välittämään asiaa. Iloitsin suuresti asian

käänteestä ja lausuin sen julkikin. Mutta en voinut kuitenkaan olla

sanomatta käsitystäni, että minä katsoin suurimmaksi rikokseksi

Suomessa rikosta Suomen rikollisia vastaan, sillä heiltä oli otettu

heidän ainoa ystävänsä maailmassa.

"Ja minä jatkoin: Minua persoonallisesti vankilavirkamiehet ovat

sanomattoman syvästi loukanneet myyräntyöllään selkäni takana, mutta

vielä syvemmin se on koskenut minuun vankien tähden ja Jumalan

tähden, jonka asiaa tahdon palvella. Mestarini Jeesus Kristus ei

seisonut nöyränä vääryyden edessä enkä minäkään voi tehdä sitä.

Minulla on oikeus puolellani -- he ovat olleet raukkamaisia ja

valonarkoja. Siksi minä yksinäisenä naisenakin voin seisoa heitä

kaikkia vastaan, sillä totuus, rakkaus ja oikeus ovat minun

puolellani. Minä tiedän, että he tahtoisivat saada minut varkain

kaikessa hiljaisuudessa takaisin vankilatyöhöni, mutta vankien tähden

se ei saa tapahtua. Vankilavirkamiehet, jotka ovat antaneet vankien,

vartijoiden ja muun henkilökunnan tietää, että minä muka olen

vapaaehtoisesti jättänyt onnettomat ystäväni, saavat myös ilmoittaa

heille, että minut on siihen pakotettu. Yhtä avoin kuin erottamiseni

on ollut, yhtä avoimesti on se myös peruutettava.

"He ovat vaatineet, että minä puhuttelisin todistajain läsnäollessa

vankeja. Mitä minä sanon ystävilleni vankiloissa, voitaisiin sanoa

keskellä toria, mutta en tule milloinkaan olemaan niin epähieno heitä

kohtaan, että saattaisin heidät aukaisemaan sielujensa sisimmät

syvyydet ja uskomaan arimmat kokemuksensa minulle todistajain

läsnäollessa. Eikä ne ole virkamiesten heränneet omattunnot, jotka

nytkään ajavat heitä pyrkimään sovintoon, vaan raukkamaisuus, pelko

ulkoa tulevan painostuksen takia. Sydämeni on tuntenut katkeraa

harmia heidän työnsä tähden ja synnynnäistä ylpeyttäni on syvästi

loukattu, mutta vielä enemmänkin, sydämeni itkee ajatellessaan, mitä

vangit ovat menettäneet ja olen kiusauksessa sanoa: 'Voi teitä, te

kirjanoppineet ja farisealaiset.'

"Sama henkilö kertoi myös Kakolan johtajan antaneen hänen ymmärtää,

että minä olin ollut siellä tapahtuneiden lakkojen ja häiriöiden

syynä. Se on kurjaa, sillä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, ettei

se ole totta. Sörnäistenkin vankilassa on ollut levotonta. Suurlakon

aikana vartijat kantoivat johtajan ulos vankilasta jättäen hänet

porttien taakse. Mutta hän oli rehellisempi, siksi hän ei syyttänyt

minua, kuten nämä nyt tekevät. Asia oli yksinkertaisesti niin, että

minä näin liian paljon ja kävin vankilavirkamiehille kiusalliseksi.

Siksi he tahtoivat saada minut tieltään." Muutamia päiviä myöhemmin:

"Nuori pappismies tuli luokseni tiedustelumatkalle. Hän kysyi

muun muassa, enkö tahtoisi rakkaudesta vankeihin palata työhöni

vankiloissa. Minä vastasin, että hän oli liian nuori käsittääkseen

tilannetta ja että olin juuri rakkaudesta vankeihin palaamatta siihen

ilman muuta.

"Puhuessamme kiintyi katseeni kirjoituspöytäni yläpuolella olevaan

kuvaan, jossa Jeesus istuu yksinään katsellen alas Jerusalemiin ja

minä ajattelin:

"Kaiken suuren, mitä pyritään toteuttamaan, on tapahduttava uhrien

tietä. Mutta sen jälkeen kun mestarini oli uhrannut henkensä

kuolemaan, hän ei enää ryhtynyt työhönsä, vaikka hän palasi takaisin

elämään. Ja kuitenkin hänen elämäntyönsä alkoi kantaa hedelmiä vasta

silloin. Minä olen hänestä vain tomuhiukkasen pienoiskuva, mutta

minullekin on käynyt niin, että vasta sitten, kun minut pidätettiin

käymästä vankiloissa, ovat he huomanneet välttämättömäksi paljon

sellaista, jonka hyväksi minä olin aikanani turhaan työskennellyt,

ja nyt se on toteutettu. Kenties mestarini tie on oleva minunkin.

Kenties minä en ole enää palaava työhöni vaikka ovet avattaisiinkin.

-- Minä jätän kaiken täysin luottavana Jumalan väkeviin, puhtaisiin,

pyhiin käsiin."

Sovitteluyritykset eivät johtaneet minkäänlaisiin tuloksiin, sillä

pian niiden jälkeen puhkesi Venäjän vallankumous.

Venäjän vallankumouksen aikana.

Venäjän vallankumouksen puhjetessa talvella 1917 hyökkäsi joukoittain

venäläisiä sotilaita Kakolan mäkeä ylös; he tunkeutuivat vankilaan,

vapauttivat maanmiehensä, riisuivat vartijoilta aseet ja ottivat

"valtiollisten" vankien avulla raudat kaikilta, joilla niitä oli.

Venäläiset antoivat muillekin vangeille lupauksen piakkoin tulevasta

armahduksesta.

Nyt portit olivat auki. Vapaus houkutteli ja monet joutuivat

kiusaukseen paeta. Silloin "valtiolliset" vangit päättivät ottaa

johdon käsiinsä ja sanoivat muille vankilassa oleville: "Toverit! Jos

me nyt pakenemme, niin meidät otetaan varmasti kiinni ja teljetään

tänne uudelleen, mutta jos me odotamme, kunnes saamme armahduksen,

niin olemme todella vapaita."

Siten heidän onnistui rauhoittaa Kakolan väki. Johtajalle he

sanoivat: "Me vastaamme järjestyksestä Kakolassa, jos te myönnätte

meille täyden toimintavapauden. Meidän täytyy saada tilaisuutta mennä

kaupunkiin neuvotellaksemme työläis- ja sotilasneuvoston kanssa. Me

annamme kunniasanamme että palaamme." Säikähtynyt johtaja suostui

kaikkeen. Virkamiehet toivat päällystakkinsa ja viittansa, jotka

miehet pukivat vanginvaatteidensa peitoksi ja lähtivät.

He palasivat. Myöhemmin päivällä johtaja halusi puhua vangeille,

jotka koottiin kirkkoon. Hän puhui heille kauniisti, kehoittaen heitä

pysymään rauhallisina odottaessaan armahdusta ja Kakolassa vallitsi

mallikelpoinen järjestys vallankumouspäivien aikana Turussa.

Mutta vangit saivat odottaa kauan ja heidän mielensä alkoivat

kuohua. Johtajan asema kävi erittäin vaikeaksi; hän päätti ottaa

virkavapautta. Maisteri E. M. otti tehtäväkseen toimia virkavapauden

aikana Kakolan johtajana. Se suretti syvästi Mathilda Wredeä, joka

oli odottanut nuorelta apulaiseltaan, että tämä uhraisi koko elämänsä

ollakseen vankien ystävä ja heidän hengellinen vapauttajansa, mutta

nyt oli virkavalallaan sitoutunut vankilanjohtajan ankaraan tehtävään.

Levottomuus Kakolan vankien keskuudessa kävi yhä suuremmaksi ja kerta

toisensa jälkeen käännyttiin Mathilda Wreden puoleen Helsingissä

ja pyydettiin häntä tekemään voitavansa kiiruhtaakseen armahduksen

toimeenpanoa. Hän jätti yhdessä erään niitten miesten kanssa, jotka

olivat vallankumouksen aikana ylläpitäneet Kakolassa järjestystä,

asiasta prokuraattorille kirjelmän. Sitäpaitsi hän huomautti

prokuraattorille, senaattoreille y.m. että armahdus oli luvattu

vangeille.

Pian sen jälkeen kävi hänen luonaan muutamia kakolalaisia ystäviä,

valtiollisia rikollisia, jotka oli vapautettu vallankumouksen aikana.

He pyysivät häntä aloittamaan uudelleen työnsä vankiloissa. Hän

vastasi liikutettuna: "Sydämeni on yhä edelleen yhtä lämmin vangeille

kuin ennenkin, mutta olen vanha ja sairas ja vain kaikkien noiden

paikkojen näkeminenkin järkyttäisi minua niin, että pelkään, etteivät

voimani riittäisi siihen." Eräs vieraista vastasi: "On kyllä totta,

että saattaisi käydä huonosti, mutta voisipa käydä niinkin, että

neiti nuortuisi uudelleen."

Muutamia päiviä myöhemmin saapui postissa Kakolan vankien adressi,

jossa oli 725 omakätistä allekirjoitusta. Kannen käsinmaalatulla

sisäsivulla oli: "Rientäkää! Allekirjoittaneet odottavat Kakolassa

innolla ja kaivaten."

Eräänä päivänä uusi vankeinhoidon päällikkö tuli Mathildan

suureksi iloksi hänen luokseen sanoen: "Ollessani Kakolassa kävi

kymmenhenkinen vankilähetystö luonani. Heidän esittämistään

toivomuksista oli ensimmäinen se, että neiti Wrede rupeaisi jälleen

käymään vankiloissa, ja minä yhdyn heidän pyyntöönsä."

Mathilda Wreden oli vaikea kieltää mitään, mitä vangit toivoivat. Hän

pyysi senvuoksi vankeinhoidon päällikköä ilmoittamaan kaikille maan

vankilanjohtajille, että hänen käyntinsä vankien luona jatkuisivat

kuten aikaisemminkin.

Kohta sen jälkeen Mathilda Wrede matkusti Kakolaan vapautetun

kuritushuonevangin kanssa, joka oli hänen kanssaan lähettänyt

kirjelmän prokuraattorille.

Turkuun saavuttua he ajoivat Kakolaan, jossa noin 300 vankia

otti heidät vastaan laululla vankilan pihalla. "Kiitos, rakkaat,

ystävällisestä vastaanotostanne", hän lausui laulun vaiettua, "ja

kiitos adressista, joka on syvästi ilahduttanut ja liikuttanut

sydäntäni. Tuskinpa kukaan on kulkenut raskasta Kakolan mäkeä

-- suuren murheen tietä -- niin iloisin ja kiitollisin sydämin

kuin minä. Niin pitkälle kuin voimani sallivat, minä tahdon kuten

ennenkin elää teille ja omaisillenne, maallisen hyvinvointinne ja

sielujenne hyväksi!" Koko voimallaan ja tunteensa hehkulla hän puhui

heille rohkaisevasti, toivehikkaasti ja reippaasti, kunnes vaikeni

mielenliikutuksen ja ponnistuksen uuvuttamana.

Silloin eräs vanki riensi joukon läpi kantaen tuolia, jolle oli

levitetty puhdas pyyhinliina ja pyysi Mathildaa istuutumaan. Samassa

toinenkin vanki lähestyi ja ojensi hänelle omasta ja toveriensa

puolesta kimpun Kakolassa kasvaneita punaisia ruusuja.

Kun oli vielä laulettu kaksi laulua, nostivat väkevät kädet tuolin,

jolla Mathilda Wrede istui, ja "eläköön" ja "hurraa" huutojen

kaikuessa kannettiin "vankien ystävä" vankilaan. Juuri saattueen

lähtiessä liikkeelle muuan mielipuoli mies ryntäsi esiin huutaen:

"Kuinka uskallatte koskea häneen syntisillä käsillänne? Minä ammun

teidät, ellette päästä häntä!"

Vankilassa hänet otettiin vastaan yhtä lämpimästi ja sydämellisesti

ja kun hän oli puhunut muutamia sanoja ja tervehtinyt ystäviään,

kannettiin hänet uudelleen pihalle.

Seuraavana päivänä hän kävi selliosaston kaikkien asukkien luona.

Siellä oli muitten muassa mies, joka oli kantanut viisi vuotta

raskaita vartalokahleita, sillä häntä oli pidetty hyvin vaarallisena

ja vaikeana, mutta hänet oli vapautettu niistä vallankumouksen

aikana. Heti kun Mathilda Wrede tuli hänen koppiinsa, mies riensi

häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti: "Nyt

Jumala on kostanut ilman puukkoa!" Hän oli miettinyt kostoa siitä

lähtien, kun Mathilda oli estetty käymästä Kakolassa. "Siitä meidän

ei pidä puhua eikä sitä ajatellakaan", Mathilda sanoi. "Minä olen

niin iloinen ja kiitollinen saadessani taas olla täällä teidän

rakkaitten ystävieni luona, emmekä me saa antaa menneitten asioiden

häiritä iloamme ja kiitollisuuttamme!"

Järjestyskomitea tuli samana päivänä Mathildan luo ilmoittaen,

että heidän nuori johtajansa oli aikeissa jättää heidät muutamien

viikkojen päästä, mutta he toivoivat kaikki, että Mathilda, jonka

apulaisena hän oli ollut niin kauan, kehoittaisi häntä pysymään

paikallaan, kunnes armahdus olisi myönnetty. Mathilda suostui siihen

ottaen huomioon vankien edun.

Jonkun aikaa mainitun vankilankäynnin jälkeen Mathilda Wrede

sai Kakolassa olevilta ystäviltään lahjaksi kauniin kultaisen

muistokotelon sekä hopeisen pikarin. Yksi antajista lausui:

"Kiitollisuuden osoitukseksi vangeilta sille, joka on tyhjentänyt

kärsimyksen kalkin ja jonka herrat ovat vanginneet keskellä hänen

rakkaudentyötään."

Kiitollisuus ja tuska taistelivat ylivallasta Mathildan mielessä.

Kuinka hän voisi ottaa vastaan lahjoja, joihin hänen köyhät ystävänsä

olivat uhranneet pienet, vaivalla kootut säästörahansa.

Nopeasti hän teki päätöksensä -- ehkenpä hän siten voisi jotenkuten

rauhoittaa levottomia vankeja heidän pitkänä, raskaana odotusaikanaan

ennen armahduksen tuloa. Lämpimän kiitoksensa ohella kauniista

lahjoista hän samalla lähetti Kakolan jokaiselle vangille viisi

markkaa.

Se oli sangen tuntuva summa Mathilda Wreden niukoille rahavaroille ja

merkitsi hänelle monta persoonallista kieltäymystä.

Sörnäistenkin vankilasta tuli "vankien ystävälle" tervehdys, että he

kaikki odottivat häntä määrättynä päivänä.

Hänen saapuessaan vankilaan vangit tervehtivät häntä laulamalla: "Tee

työtä, yö jo joutuu." Sielläkin vallitsi innostunut mieliala, ja

jälleennäkemisen ilo oli suuri.

Mathilda Wrede kulki osastolta osastolle ja huoneesta huoneeseen,

tervehti yksinäisiä heidän kopeissaan ja puhui yhteishuonevangeille.

Eräässä yhteishuoneessa oli muun muassa nuori hysteerinen poika, joka

juuri Mathildan astuessa sisään purskahti hermostuneeseen nauruun.

Välittämättä siitä sen enempää Mathilda alkoi puhua läsnäoleville ja

jatkoi sitten käyntejään muitten luona.

Kun hän lopulta aikoi poistua vankilasta, seisoi kaksi vankia ovella

mainittu poika välissään. He näyttivät kaikki hyvin vakavilta.

Mathildan lähestyessä poika astui esiin pyytäen anteeksi, että oli

nauranut. Miehet kertoivat sitten, että kaikki mukana olleet vangit

olivat vaatineet, että poika pyytäisi anteeksi, vaikka tiesivät hänen

olevan sairaan, sillä he eivät tahtoneet että "vankien ystävä" olisi

luullut kenenkään vankilassa nauraneen hänelle.

Vähän myöhemmin tuotiin Mathilda Wredelle hänen suureksi

hämmästyksekseen Sörnäisten vankilasta lahjaksi kaunis hopeainen

kahvikalusto muistokirjoituksineen.

Kun armahduksesta vihdoin tuli tosi ja vangit oli vapautettu, virtasi

vieraita Mathilda Wreden kotiin aamusta iltaan. Sillä kaikki he

tahtoivat nähdä rakkaan kaivatun ystävänsä.

Muutamana päivänä oli kahvikestit hänen kolmelle onnelliselle

ystävälleen, jotka olivat juuri päässeet vankilasta. "Vapaus

on ihana, mutta vanhoille vangeille on Mathilda Wrede sentään

paras kaikista", selitti eräs heistä loistaen tyytyväisyydestä

natustellessaan suurta vehnäpullaa. "Ette voi aavistaa, mitä hän on

ollut minulle ja kaikille omaisilleni", toinen virkkoi kyyneleet

silmissä. Ja kolmas näytti hyvin miettiväiseltä lisätessään: "Kyllä

neidillä on aika monta poikaa."

Niin, monta niitä oli ja kaikki he tarvitsivat rahaa, vaatteita ja

työkaluja, ja Mathildan rahavarat olivat sangen rajoitetut. "Rakkaat

ystävät", hän sanoi vierailleen, jotka olivat juuri selittäneet

hänelle, mitä kaikkea he tarvitsivat. "Minä olen vanha ja väsynyt

ja te jaksatte juosta paremmin kuin minä. Sitäpaitsi minulla on

niin paljon tehtävää. Tässä on pankkikirjani. Ottakaa sillä, mitä

tarvitsette, mutta ei enempää kuin aivan välttämättömän, sillä rahan

pitää riittää niin monelle." Miehet olivat iloisia, ylpeitä ja

kiitollisia heille osoitetusta luottamuksesta.

Mutta päivät menivät menojaan, -- yksi, kaksi jopa kolmaskin -- mitä

merkitsi se, ettei hän saanut pankkikirjaansa takaisin? Neljäntenä

päivänä he tulivat. "Katsokaas, neiti", he selittivät, "meillä ei ole

ollut milloinkaan ennen pankkikirjaa, emmekä voineet ikinä ajatella,

että joku uskoisi meille sellaisen. Siksi me kaikki tahdoimme pitää

sitä. Sitten sovimme, että kukin pitää sitä vuorokauden ja siksi on

kestänyt niin kauan, ennenkuin neiti sai kirjansa takaisin."

He olivat olleet hyvin arkoja, etteivät vain ottaisi enempää kuin

aivan välttämättömän. Hänellä, joka otti enimmän -- 140 markkaa --,

oli sekä vaimo että lapsia ja hän tarvitsi niin hyvin työvaatteita

kuin työkalujakin.

Eräänä iltana tuli muuan Mathildan "pojista" tärkeälle asialle. Hänen

ryhtinsä oli ylpeä ja hieman ylimielinen ja hän näytti voitonvarmalta

heittäytyessään tuoliin, jonka Mathilda Wrede oli siirtänyt hänelle.

"Minä olen kirjoittanut runoja", sanoi hän, "ja ajattelin pyytää

neitiä kustantamaan painatuksen." -- -- "Osaatteko te kirjoittaa

runoja?"

-- "Kukapa sitä ei osaisi!" vastasi hän tekeytyen vaatimattomaksi. --

"Olkaa hyvä ja lukekaa jotakin kirjoittamaanne!"

Poika otti esille pinkan pitkiä kapeita paperisuikaleita, joihin

oli kirjoitettu vain toiselle puolelle, ja luki: "Herää, Suomen

köyhälistö!" ja sitten puhuttiin verestä ja kuolemasta porvareille

ja sortajille j.n.e. -- "Lukekaa vielä yksi", Mathilda pyysi.

Mies otti esille pitkän sepustuksen, joka loppui seuraavasti:

"Alas muhamettilaiset Suomen korkeista viroista." -- "Onko Suomen

korkeissa viroissa muhamettilaisia?" kysyi Mathilda. -- "On, eivätkös

juutalaiset ole juuri muhamettilaisia?" -- "Lienee siinä sentään

pieni ero. Kuinka paljon runojenne painatus tulisi maksamaan?"

-- "Yhdeksänsataa tai tuhat markkaa." -- "Kuinka monta kappaletta

painettaisiin?" -- "Kolmekymmentätuhatta." -- "Kuinka olette

uskaltanut tulla luokseni sellaisessa asiassa? Luuletteko todellakin

että minä autan teitä siinä? Siltäkö puolelta te olette oppinut

tuntemaan minut kahdentoista vuoden tuttavuuden aikana? Koko elämäni

pyrkimyksenä on ollut koettaa luoda rauhaa ihmisten kesken ja rauhaa

heidän sydämiinsä. Olen niin murheissani, kun saatatte luulla,

että minä tahdon tukea työtä, joka pyrkii kylvämään epäsopua ja

kiihoittamaan kansaamme taisteluun."

Mies meni näyttäen hieman nololta, mutta vihainen hän ei ollut

Mathilda Wredelle. Eikä niitä runoja painettu milloinkaan.

Eräälle miehelle, joka oli istunut Kakolassa neljätoista vuotta,

Mathilda lähetti rahakirjeen heti kun oli saanut kuulla hänen

vapautuneen. Mies kirjoitti kahden päivän kuluttua:

"Rahat eivät olisi voineet milloinkaan tulla sen sopivampaan aikaan,

mutta minä toivon, ettei neiti ymmärrä minua väärin, kun sanon, että

minun on mahdotonta ottaa niitä vastaan muutoin kuin lainaksi. On

niin monta vanhaa ja sairasta, jotka tarvitsevat ne paremmin kuin

minä, joka olen voimakas ja terve ja täynnä työintoa. Eilen panin

sanomalehteen näin kuuluvan ilmoituksen: 'Jos on joku, joka tahtoisi

antaa minulle työvaatteet ja työkalut niin minä annan työtä sijaan?'

Mutta en ole vielä saanut vastausta."

Mathilda riemuitsi nähdessään niin monessa ystävässään hauskoja ja

luotettavia piirteitä.

Niinä päivinä kävi Mathilda Wreden luona myös virkamiehiä, jotka

aikaisemmin hänen ollessaan karkoitettuna vankiloista, olisivat

voineet sekä rohkaista että auttaa häntä, mutta jotka pysyttelivät

silloin varovaisesti syrjässä. Nyt he tarvitsivat häntä jouduttuaan

itse hätään.

Mathilda kohteli heitä osaaottavasti ja ymmärtämyksellä,

koskettelematta menneisyyttä.

* * * * *

Puhelin soi. Karkea ääni kysyi: "Onko siellä Mathilda Wrede?" --

"On." -- "Otatteko vastaan anarkisteja?" -- "Luonnollisesti." --

"Saako meitä tulla useampia?" -- "Niin monta kuin huoneeseeni

mahtuu." -- "Me tulemme suoraan työstä." -- "Tervetuloa! Mutta

silloin olette varmaan nälissänne. Laitanko kahvia vai teetä?" --

"Kahvi on parempaa."

Sovittuun aikaan ilmestyi vain kaksi miestä. He pitivät Mathildaa

kyllin hyvänä valaistakseen häntä anarkismin opilla ja selittivät

hänelle mielipiteensä.

Sitten hänkin pyysi käytettäväkseen muutamia minuutteja antaakseen

vastauksensa. "Anarkistit", hän alkoi, "kääntäkää tuolinne! Nyt

me kaikki katselemme taulua, joka on tuolla kirjoituspöydän

yläpuolella. Siellä istuu Jeesus, jumalihminen, yksinään yössä

katsellen Jerusalemia alhaalla laaksossa. Hänen suuri lämmin

sydämensä 'säälii kaupunkia', ja hänen kaikkikäsittävä ajatuksensa

askartelee pelastussuunnitelman kanssa. Hän oli sosialisti ja minä

koetan seurata hänen oppiaan. Hänestä sanotaan: 'Hän kulki ympäri

tehden hyvää ja auttaen kaikkia.' Hänen elämänsä oli antamista, vain

antamista. Siitä, mitä te olette sanoneet, tuntuu minusta kuin suuri

osa opistanne olisi ottamista -- ja taas ottamista. Ero on suuri.

Jeesus on ollut kauan mestarini ja jää siksi ja minä odotan, että

tekin tulette minun puolelleni."

Toinen miehistä virkkoi heidän mennessään: "Minä tulen huomenna

takaisin, mutta silloin tulen yksin."

Mathilda Wrede sai kerran eräältä omituiselta ja hyvin

mielenkiintoiselta mieheltä, joka myös sanoi itseään "anarkistiksi",

seuraavansisältöisen kirjeen:

"Minä en ole istunut Kakolassa, ihmeellistä kyllä, kun minulla kerran

on sellainen luonto kuin on, mutta rakkauteni Teihin ei silti ole

pienempi. Niin, uskallanpa väittää, että se on todellakin puhdas

ja sekoittumaton. Ja minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi

saadessani kutsua Teitä ystäväkseni. -- Sanoin sekoittumaton.

Kenties kun oikein ajattelen, rakkauteen joskus sekoittuu ylpeyttä,

pöyhkeyttä ja itserakkautta, mutta myös nöyryyttä. No, se on joka

tapauksessa rehellistä. Te tunnette vankiloissa viruvat ystävänne --

arvioikaa minut heidän arvoisekseen!

"Yksi elämänohjeitani on: Ole ylpeä ylhäisiä kohtaan ja nöyrä

alhaisia kohtaan, mutta usein sattuu, että vajoaa niin syvälle,

että tuntee olevansa kaikkein alhaisin ja silloin muuttuu

kapinalliseksi -- niin minä tulen ylpeäksi kaikkia ihmisiä kohtaan.

Jeesuksesta tulee Mooses, evankeliumista laki, ja kun minun pitäisi

katsoa pikku-ihmisiin ylhäältä taivaasta päin, niin huomaankin

tarkastelevani heitä alhaalta helvetistä käsin. Vanhan taivaan minä

olen repinyt alas enkä ole kyllin voimakas luomaan uutta. Tunnen

itseni niin laiskaksi ja hidas kieleni väsyy ja tulee kipeäksi

toistaessaan alituiseen kaikenlaisia monimutkaisia arvonimiä. Haluan

kyllä antaa keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan

on sekä narrille, mitä hän toivoo, mutta kun näen viimeksimainitun

ryöstävän hyväntekeväisyyden nimessä köyhältä, niin raivostun. Ja

sellaisessa tapauksessa minun on hyvin vaikea erottaa oikeutta ja

kostonhalua. -- -- --

"Tunnen melkein kaikki Suomen hienoimmat ihmiset ja suunnattoman

paljon sen hurjinta pohjasakkaa, mutta tunnen vain yhden hienon

ihmisen, joka ei ole kömpelö, en tahdo sanoa, kuka hän on -- ja minä

olen vihainen itselleni ja kaikille ihmisille, kun meidän täytyy aina

luottaa häneen.

"'Jos niin tarvitaan, niin annan henkeni puolestanne.' Eräässä

Helsingissä pidetyssä kokouksessa oli ollut muitten muassa mies,

jolla oli mitä merkillisimmät mielipiteet, jotka hän rohkeasti esitti

ja puolsikin niitä. 'Millainen usko teillä on?' kysyi kokouksen

johtaja, ja mies vastasi: 'Minulla on Mathilda Wreden usko.' --

'Selittäkää tarkemmin, mitä tarkoitatte?' -- 'Mathilda Wreden

mielestä pitää olla ystävällinen ja avulias kaikkia ihmisiä kohtaan

eikä vain rikkaita, ja se on minunkin mielipiteeni'."

Mathilda Wrede sai pari päivää myöhemmin kuulla tuntemattomasta

uskonveljestään, ja seuraavana päivänä pyydettiin hänet Mathildan

luokse.

Mies alkoi käydä siellä silloin tällöin ja hänen ihailunsa ja

rakkautensa kasvoivat kerta kerralta. Kerran hän kysyi: "Vieraileeko

neiti nykyisin herrasperheissä?" Ja Mathildan vastattua, että hänellä

oli ollut siihen hyvin vähän aikaa, mies jatkoi: "Se on vahinko,

sillä he eivät ymmärrä mitään, neidin pitäisi neuvoa heitä!"

Erään toisen kerran hän koetti kaikin tavoin osoittaa myötätuntoaan

ja ihailuaan. "Älkää sanoko niin", Mathilda keskeytti, "ettekö

ymmärrä, että voitte vahingoittaa minua antaessanne niin paljon

tunnustusta." -- "Ei", mies vastasi, "siihen Te olette liian suuri.

Ruhtinatar te olette kansan joukossa, eikä sellaisia synny maailmaan

kuin kerran tuhannessa vuodessa. En ole milloinkaan tietoisesti

valehdellut ja tarkoitan aina sitä, mitä sanon." -- "Sen kyllä

tiedän", Mathilda virkkoi, "mutta te olette tehnyt niin loppumattoman

monta ja suurta erehdystä niin monella eri taholla. Ja tämäkin on

yksi sellainen."

Ovelle soitettiin ja eräs hänen ystäviään, jota hän ei ollut nähnyt

sitten kesän, tuli sisään.

"Onko neiti lukenut ilmoituksen?" kysyi tulija heti. -- "Minkä

ilmoituksen?" -- "Ollessani täällä viime kesänä juuri kun Sörnäisten

vankien lahja tuli minä näin, kuinka liikutettu ja iloinen neiti oli

siitä. Ja sitten neiti sanoi: 'Kuinka voinkaan kiittää heitä? Nyt

minun on juuri matkustettava maalle enkä edes ennätä mennä heidän

luokseen.' Aha, minä ajattelin, nyt minäkin voin kerran auttaa neitiä

ja tuottaa hänelle iloa. Menin sanomalehden konttoriin ja jätin sinne

näin suuren ilmoituksen -- hän näytti sormillaan -- se maksoi kolme

markkaa ja kuului:

"'Saan täten lausua lämpimän kiitokseni Sörnäisten kuritushuoneen

vangeille heidän suuresta lahjastaan, hopeaisesta kahvikannusta,

kermakannusta ja sokeriastiasta. Kunnioittaen Mathilda Wrede'."

Mathilda oli epätoivoissaan ja liikutettu samalla kertaa. "Rakas

ystävä", sanoi hän, "oletteko todellakin tehnyt sen minun tähteni?

Ajatelkaas, kuinka paljon teillä on ollut kuluja tähteni! Sallikaa

minun edes maksaa ilmoitus." -- "Ei," mies vastasi, "minä en ota

neidiltä rahaa", ja hän suorastaan säteili tyytyväisyydestä.

"Minä ymmärrän niin hyvin rakkautenne ja hyvän tahtonne", Mathilda

jatkoi, "mutta jos tekisitte jollekin muulle samoin, eivät he

ymmärtäisi teitä, vaan pitäisivät sitä nimen väärentämisenä, ja te

joutuisitte ikävyyksiin. Ja ajatelkaapas, jos olisinkin tahtonut

kirjoittaa toisella tavalla." -- "Ei", mies tuumi, "näin oli oikein

hyvä, juuri siten on tapana kirjoittaa."

Yöllä Mathilda heräsi ahdistavaan tunteeseen: "Mitä on tapahtunut?

Miksi tuntuu niin vastenmieliseltä?" hän kyseli itseltään. Sitten hän

muisti kiitosilmoituksen. Mutta samassa hän ajatteli miehen suurta

iloa ja puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Mitä rakkaus on maailmassani rakentanut, sitä en revi alas." Nuo

sanat juolahtivat hänen mieleensä ja hän nukahti sitten kaikessa

rauhassa.

"Punaisena" aikana.

Oli syksy 1917, jolloin maamme yli kulkeva "punainen" laine alkoi

lakoilla.

Mathilda Wrede luki eräänä aamuna lehdistä, että "punakaarti"

oli vanginnut useita valkoisia ja vienyt heidät poliisikamariin.

"Saavatkohan he nähdä nälkää?" Sellaiset ajatukset eivät antaneet

hänelle ollenkaan lepoa. Hänen täytyi ottaa selko asiasta.

Palvelijatar tuli huoneeseen tuoden aamiaistarjottimen. Samassa

soitettiin ovikelloa. Tyttö aukaisi, mutta vetäytyi pelästyneenä

takaisin, tuli horjuen Mathildan luokse ja sanoi: "Tuolla ulkona

seisoo miehiä, jotka näyttävät oikein peloittavilta ja ilkeiltä." --

"Pyytäkää heitä tulemaan sisään!" Mathilda vastasi, "ja istuutukaa

sitten tuonne keinutuoliin lepuuttamaan hermojanne, niin minä menen

ottamaan heidät vastaan." Mathilda meni eteiseen. Siellä seisoi kolme

nuorta miestä. "Hyvää huomenta, pojat, ja lakit päästä!" hän virkkoi

ystävällisesti, mutta vakavasti. "Siellä ulkonahan on useampia.

Tulkaa pian sisään ja sulkekaa ovi, niin ettei tule kylmä."

He tulivat. "Mitä te tahdotte? Nuorten ja vahvojen miestenhän olisi

pitänyt olla työssä jo aikoja sitten." -- "Me tahdomme rahaa",

vastasi yksi joukosta. Mathilda katsoi tutkivasti heihin jokaiseen.

"Mutta luulenpa, etten anna", hän virkkoi. -- "Eikö teillä ole

rahaa?" miehet kysyivät jälleen. -- "On kyllä ja enemmänkin kuin

tavallisesti, mutta ettekö te nuoret, väkevät miehet häpeä pyytää

rahaa, kun tiedätte, että on niin monta vanhaa, sairasta ja lasta,

jotka näkevät nälkää näinä vaikeina aikoina?"

"Me olemme myös nälissämme." -- "Niin minäkin olen. Minulle on juuri

tuotu aamiaiseni. Jos luulette, että se riittää meille kaikille, niin

jaetaan se. Minun mielestäni siinä on melkein liian vähän yhdellekin.

Tulkaa katsomaan!" Tarjottimella oli hiukan kaalia ja leipäpala.

Miehet rupesivat nauramaan ja Mathilda kuuli heidän kuiskailevan: "Me

olemme joutuneet Mathilda Wreden luo." -- "Niin, minä olen todellakin

Mathilda Wrede ja nyt sanon teille: En anna teille rahaa eikä

minulla ole sattumalta ruokaakaan niin monelle. Minulla on tänään

paljon tehtävää, mutta illalla olette tervetulleita. Silloin voimme

neuvotella, kuinka teistä tulisi oikeita kunnon miehiä, ja voin ehken

tarjota teetäkin."

He menivät iloisina ja tyytyväisinä, vaikkeivät olleetkaan saaneet

mitään ja Mathilda lähti poliisikamariin.

Useita nuoria aseistettuja miehiä seisoi ovella hänen tullessaan

sinne. He näyttivät raaoilta ja epämiellyttäviltä, mutta väistyivät

melkein kunnioittavasti tieltä sallien hänen kulkea ohitse. Hän

meni portaita ylös toiseen kerrokseen. Sinnekin oli asetettu joukko

punaisia vahtiin.

Samassa muuan nuori mies tuli juosten portaita alas yläkerrasta.

Nähdessään Mathildan hän pysähtyi sanoen ystävällisesti: "Anteeksi,

neiti Wrede, tahdoin vain kertoa, että tänään vapautetaan useat

meistä." -- "Sepä hauskaa. Sanokaapa, millaista teillä on ollut?" --

"Aika hyvä." -- "Oletteko saaneet tarpeeksi ruokaa?" -- "Olemme." Oli

kummallista huomata, kuinka punaisten kasvot kirkastuivat tuon lyhyen

keskustelun kuluessa. "Vapaaherratar Wrede -- vapaaherratar Wrede",

hän kuuli kuiskailtavan.

Nuori mies katosi ja Mathilda kääntyi vahdin puoleen pyytäen tavata

heidän päällikköänsä. "Hän ei ole täällä." -- "No, sallikaa minun

tavata joku muu," -- "Tutkintokomitealla on kokous. On kovin vaikea

häiritä heitä nyt juuri." -- "Sitä ei voi auttaa. Minun pitää saada

puhua heidän kanssaan."

Mathilda Wredeä kehoitettiin menemään erääseen suureen huoneeseen

ja hetkisen kuluttua muuan komitean jäsenistä tuli sisään. He

istuutuivat sohvaan. "Minä olen tullut ottamaan selville, kuinka

te kohtelette vankejanne ja annatteko heidän nähdä nälkää", sanoi

Mathilda. "Minulla on muassani rahaa hankkiakseni heille ruokaa ja

kahvia", ja hän pani muutamia seteleitä pöydälle miehen eteen. Mutta

tämä työnsi ne takaisin vastaten: "Neiti Wreden rahat tarvitaan kyllä

muuhun. Me hankimme vangeille ruokaa kolmasti päivässä ja kahvia he

saavat myöskin!"

Sitten mies kertoi, että samana päivänä vapautettaisiin niin monta

kuin mahdollista ja loput niin pian kuin heidän asiansa oli tutkittu.

"Ettekö te johtajat voi tehdä jotain estääksenne tätä hirveää

virtaa kuohumasta yli laitojensa?" kysyi Mathilda. "Emme", mies

vastasi, "se on mahdotonta, sillä työttömät, entiset vallityöläiset

ja huligaanit ovat saaneet ylivallan ja me seisomme voimattomina.

Nuo harjaantumattomat ainekset hallitsevat sosialistista

sanomalehdistöäkin, eikä meillä ole minkäänlaista valtaa."

Mathilda Wrede sanoi hyvästi. Kun pidätetyt pian aiottiin vapauttaa,

ei hän käynyt kenenkään heidän luonaan.

Hän kulki kotiin veristävin sydämin. Mitä hänen rakkaasta Suomen

kansastaan oli tuleva, kun se hankki itselleen sellaisen hirvittävän

kirouksen veljesvihallaan? Hän oli vakuutettu, että se nousisi

alennustilastaan. "Valkoisten" ja "punaisten" välinen kuilu oli

täytettävä, mutta miten? Hän lupasi Jumalalleen ja itselleen,

että sikäli kuin hän ymmärsi ja sikäli kuin voi, hän sovittaisi

taistelevia veljiä, rakentaisi rauhaa heidän välilleen ja kärsisi

mitä tahansa, jos vain siten voisi auttaa kahtiajakautunutta

kansaansa.

Äkkiä hän kuuli äänen: "Neiti Wrede!" ja hän näki miehen kiiruhtavan

kadun yli häntä vastaan. Mathilda pysähtyi. "Tehän olette Mathilda

Wrede?", mies kysyi. -- "Olen kyllä." -- "Minulla on jotakin

sanottavaa teille." -- "Olkaa hyvä vain. Jos voitte sanoa sen

lyhyesti, niin puhukaa asianne tässä, muussa tapauksessa olette

tervetullut kotiini." -- "Minulla on vain vähän sanottavaa, tahdoin

vain huomauttaa, että vaikka olette uskovainen, me sosialistit

luotamme teihin kuitenkin." -- "Kuinka on mahdollista, että te voitte

luottaa minuun, vaikka olen uskovainen?" -- "Teidän elämänne ja pitkä

työnne osoittavat, että olette köyhien ja sorrettujen tosi ystävä."

Tuntematon kumarsi ja meni. Mathilda ei ole milloinkaan sitä ennen

eikä sen jälkeen nähnyt miestä.

* * * * *

Syksy oli kulunut ja talvi oli tullut. Menneet kuukaudet olivat

tuoneet mukanaan paljon surua ja epätoivoa tuhansiin sydämiin ja

koteihin maassamme.

Mathilda Wrede meni syvästi suruissaan aikaisin eräänä aamuna

tammikuussa 1918 kenraalikuvernöörin taloon, joka silloin oli

"punaisten" päämaja. Hänen täytyi saada tietää, kuinka he kohtelivat

vankejaan.

Hän joutui matkallaan kulkemaan erään pankin ohi. Siellä seisoi

joukko raa'an näköisiä nuorukaisia. Heillä oli punaiset rievut ja

nauhat hatuissaan ja käsivarsissaan, he seisoivat aseet käsissä ja

näyttivät hyvin törkeiltä.

Mathilda Wrede pysähtyi tarkastellen toista toisensa jälkeen

ikäänkuin häntä olisi haluttanut sanoa jotakin, mutta juuri silloin

hän havaitsi erään miehistään tulevan kadulla. "Päivää, Matti",

tervehti hän ojentaen kätensä. "Miksi te kuljette täällä turhaa

taivallellen? Ei vanhan Matin pidä ottaa osaa tällaiseen poikasten

kujeiluun." -- "Ei, en minä sitä teekään", vastasi Matti. "Olen

oppinut tarpeeksi Kakolassa, eikä minulla ole enää halua tällaiseen,

enkä minä aio liittyä heihin." -- "Se on oikein, Matti on kunnon

mies!" Ja niin heidän tiensä erosivat.

Mathilda jatkoi kulkuaan toistellen itsekseen:

"Trött och ensam

kämpe i sitt blod den man, som lyfte

sköld till värn för denna världens små.

Och ju himlen närmare han syfte,

desto tyngre fjät han måste gå."

[Uupuneena ja yksinäisenä

saa taistella verissään mies, joka nosti

kilpensä tämän maailman pienten suojaksi.

Ja mitä lähemmä taivasta hän tarkoitti,

sitä raskaampia teitä hänen oli kuljettava.]

Kenraalikuvernöörin talon edustalla punaiset seisoivat paljastetut

miekat käsissään. "Tässäkö on päämaja?" Mathilda Wrede kysyi. --

"Tässä." -- "Ovatko johtajat saapuvilla?" -- "Mitkä johtajat?" --

"Joku korkeimmista?" -- "Tällä kertaa ei kukaan ole täällä, mutta

heidän pitäisi tulla aivan pian", vastasivat he.

Mathilda seisoi yhä kadulla. "Nyt olette katselleet minua kyllin

kauan ja luulenpa, että ainakin joku teistä tuntee minut. Minä olen

vanha ja väsynyt enkä jaksa seisoa kauempaa. Olkaa hyvät ja siirtykää

hieman, että pääsen portaita ylös ja saan istua tuonne penkille,

kunnes voin tavata jonkun johtajan." He vetäytyivät ystävällisesti

hymyillen syrjään tehden tilaa.

Hetken kuluttua ovi avautui ja suun väkevä mies tuli sisään. Joku

sanoi: "Yksi johtajista tulee." Oliko hän johtaja? Äärimmilleen

hämmästyneenä Mathilda huudahti: "Oletteko te täällä? Oletteko

korkein johtaja?" Mies oli istunut Kakolassa "valtiollisesta"

rikoksesta. Kyllä hän oli yksi johtajia, vaikkei korkein. "Minulla on

puhuttavana tärkeitä asioita kanssanne", huomautti Mathilda miehelle.

Heidän oli noustava portaat. Mies tiesi vanhastaan, että

Mathildalla oli kipeä jalka ja nähdessään, kuinka hän ontui, hän

sanoi huomaavaisesti: "Saanko taluttaa neitiä?" Mathilda nojasi

kiitollisena hänen käsivarteensa, ja niin he kulkivat portaita

ylös kaksinkertaisen "punakaartilaisrivin" läpi, joka tervehti

kunnioittavasti.

"Olette varmaan ennenkin kulkenut näitä portaita?" mies virkkoi. --

"Olen kyllä, mutta silloin ne olivat puhtaat ja hyvin hoidetut ja

näyttivät paremmilta kuin nyt." He kulkivat salien läpi, jossa kaikki

kertoi painokkaasti menneestä loistosta ja hävityksestä. Siellä

täällä makaili ja istui likaisia miehiä puolipukeissaan kiväärit

käsissä ja kaikki katselivat Mathildaa uteliaasti. Mies komensi

jonkun järjestämään yksityisen huoneen, jossa he voisivat keskustella.

Huone oli valmis hetkisen perästä. He istuutuivat ja Mathilda Wrede

sanoi tulleensa puhumaan vangeista. "Minulla ei ole mitään tekemistä

sen asian kanssa", mies vastasi. "Menkää hakemaan vankien päällikköä."

Mies poistui huoneesta ja palasi jättiläisen kokoisen miehen kera.

Mathilda huudahti hämmästyneenä ja yllätettynä: "R.; oletteko te

täällä? Tekö olette nyt vankien päällikkö?" -- "Minä." -- Hänkin oli

Mathildan kakolalaisia ystäviä. Hänellä oli ollut johtajan asema

Viaporin kapinassa. Hän oli antanut viiksiensä kasvaa pitkiksi ja

näytti oikein uljaalta.

Hänen istuutuessaan Mathilda Wrede ilmoitti käyntinsä koskevan

vankeja ja että hän tahtoi tietää, missä he olivat, kuinka heitä

kohdeltiin ja saivatko he kylliksi ruokaa. Hän puheli miehen kanssa

kauan ja vakavasti muistuttaen hänelle, että hän, joka oli itsekin

ollut vankina, tiesi kuinka Mathilda sääli kaikkia vangituita. Mies

lupasi tehdä puolestaan mitä voi, jotta heitä kohdeltaisiin hyvin.

Mathilda tahtoi antaa hänelle rahaa ruuan ostamiseksi "valkoisille"

vangeille, mutta päällikkö vastasi: "Kyllä meillä on rahaa ja jos

tarvitsemme enemmän, niin otamme pankeista."

Mathilda Wrede tiesi, että R:n parhaisiin tunteisiin oli koskettu

ja että hän tarkoitti todella, mitä sanoi ja lupasi. Mutta ei hän

ollut yhtä varma, mitä tämä tekisi jouduttuaan jälleen ylempiensä

vaikutuksen alaiseksi ja Mathildan käännettyä selkänsä.

Mathilda nousi lähteäkseen ja sama "punainen johtaja" saattoi hänet

taas portaita alas.

Pari viikkoa myöhemmin Mathilda taas oli kenraalikuvernöörin talossa.

Hän pyysi saada tavata R:a ja hänet vietiin suureen huoneeseen, jossa

istui joukko punaisia pitäen kokousta. Sitten Mathildan viime käynnin

oli kaikki muuttunut uskomattoman nopeasti suurempaan likaisuuteen

ja raakuuteen päin. Kauan odotettuaan hän sai kuulla, ettei R. ollut

siellä, vaan sattumalta lääninvankilassa.

Mathildan tultua etuhuoneeseen ja aikoessa juuri mennä portaita alas

avattiin katuovi ja satakunta hirveätä venäläistä "mustaa" anarkistia

ryntäsi sisään meluten ja hoilaten. He olivat juuri tulleet

Pietarista ja olivat venäläisten joukkojen pohjasakkaa. Puku, hiukset

ja epäinhimillisen raa'at kasvojen ilmeet todistivat sitä.

Tuon näyn järkyttämänä sisimpäänsä myöten Mathilda ihmetteli

itsekseen, mihin ryssät nyt mahtoivat aikoa ryhtyä ja meni suoraa

tietä Katajanokan vankilaan tavatakseen R:n.

Kun hän rupesi puhumaan R:n kanssa vangeista ja pyysi käydä heidän

luonaan, vastasi tämä, ettei hän voinut ratkaista asiaa yksinään,

koska hän sai ohjeet komitealta, jolla oli ylin määräämisvalta.

Komiteassa oli sanottu muun muassa: "Herrat ovat estäneet Mathilda

Wreden käymästä vangittujen kansanlasten luona. He eivät ole

milloinkaan ymmärtäneet arvostaa hänen työtään, me emme nyt myöskään

salli porvarillisten vankien saada häneltä lohdutusta ja rohkaisua.

Kova kovaa vastaan."

Mathilda sanoi alakuloisena hyvästi kääntyen kotiin päin. Ilta oli

pimeä, sillä yksinäiset lyhdyt siellä täällä olivat maalatut ja

liukasta oli myös. Hänen piti yrittää kadun yli, mutta ei ollut

lainkaan helppoa säilyttää tasapainoa jäisillä kivillä. Muutamia

miehiä seisoi keskellä katua puhellen päivän tapahtumista.

"Hyvä miliisi!" huudahti Mathilda, "tulkaa auttamaan minut kadun

yli!" -- "En minä ole mikään miliisi", vastasi yksi heistä

ärtyisesti. -- "Anteeksi, anteeksi, mutta tulkaa kuitenkin! Minun

vanhan ihmisen on niin vaikea päästä kipeällä jalallani näin liukkaan

kadun yli ja sitäpaitsi haluaisin mielelläni kuulla lähemmin

tapauksen, josta puhuitte."

Mies tuli, tarttui aika töykeästi Mathildan käteen ja rupesi

taluttamaan häntä toiselle puolelle. Samassa sattui heihin maalatusta

lyhdystä tuleva heikko valo. "Kas, tehän olette neiti Wrede", mies

huudahti ja nosti hattuaan. "En tiennyt sitä. Olen tuntenut neidin

jo kauan, vaikka emme ole tavanneet milloinkaan ennen." Ja vakavasti

keskustellen hän saattoi Mathildan varovasti kotiin.

Eräänä iltana koputti joku Mathilda Wreden ovessa olevaan lasiin,

sitten seurasi soitto. Antti V., joka oli veljessodan päivinä päässyt

vapaaksi istuttuaan lyhyin väliajoin 37 vuotta eri vankiloissa,

seisoi oven takana. Hän tuli vapauduttuaan suoraan Helsinkiin ja

Mathilda Wreden luo.

Hänet päästettiin sisään ja toivotettiin tervetulleeksi ja siitä

päivästä lähtien hän oli jokapäiväinen vieras Mathildan kodissa. Hän

tarvitsi sekä rahaa että ruokaa, sillä "punaiset" eivät antaneet

hänelle leipäkorttia, ellei hän sitoutunut lähtemään rintamalle, ja

sitä ei Mathilda Wrede olisi mitenkään suonut hänen tekevän. Mies oli

joka suhteessa epämiellyttävä eikä ehken aivan täysijärkinenkään.

Toisena iltana hän tuli tavalliselle asialleen, mutta hänellä oli

uutinenkin kerrottavana. Hänet oli otettu "punakaartiin". Mathilda

Wrede kysyi, oliko hän "punainen" aatteen vaiko rahojen tähden, ja

mies vastasi nauraen: "Vain rahojen takia. Ja ne pakottivat minut."

Ukko kertoi uudesta elämästään. Hän oli vahdissa neljän kilometrin

päässä Helsingistä ja sai hyvää ruokaa, mutta ei ollenkaan rahaa.

Joka yö oli yksi punakaartilainen edesvastuussa järjestyksestä ja

viime yönä hän oli ollut luottamusmiehenä.

Se huvitti Mathildaa, niin että hän puhkesi nauramaan. "Vai niin, V.

vastasi järjestyksestä viime yönä!" sanoi hän. -- "Niin." -- "Oliko

V:llä aseita?" -- "Oli." -- "Luulevatko he, että V. on rehellinen

mies?" -- "Luulevat, ne hullut." Mutta nyt oli Mathildan leikillisyys

tarttunut häneenkin ja hän nauroi oikein sydämellisesti itselleen ja

asemalleen.

"Kuulkaapas nyt, V.", sanoi Mathilda Wrede, "pysykää siellä

paikallanne älkääkä tulko kaupunkiin, sillä jos näkisin V:n seisovan

ja vahtivan pankkia, niin nauraisin itseni kuoliaaksi ja siitä

syntyisi oikein helsinkiläispila, jos kaikki saisivat tietää, kuka

V. on." -- "Ei, ei, kyllä ne pitävät minut maalla", tuumi ukko

naureskellen viekkaasti.

Hetken kuluttua hän virkkoi: "Minä tulen niin kovin tupakankipeäksi,

kun seison vahdissa. Saanko lainata 15 markkaa?" -- "Ei, en ole

milloinkaan antanut rahaa tupakkaan ja kaikkein vähimmän annan nyt

sotilaille näinä vaikeina ja köyhinä aikoina." -- "Ei kai Mathilda

Wrede ole tullut niin kovaksi, ettei antaisi vähän tupakkaa vanhalle

poloiselle Kakolan pojalle, jota kiusataan vartiopalveluksella. Sehän

olisi vain laina." -- "Vanhus raukka! Meidän pitänee tarkastaa, mitä

minulla on." Paperirasia otettiin esille ja siinä oli todella 10

markan seteli. Mathilda Wrede huomautti: "Täällä näkyy olevan, mutta

ei kai V. tahdo ottaa sitä?" -- "Kyllä minä otan", tuumi ukko.

Kaksi päivää myöhemmin koputettiin jälleen ovelle, ja V tuli

Mathildan suureksi ihmeeksi maksamaan velkansa. Hänellä oli

sitäpaitsi mukanaan kolme litraa maitoa, jonka hän oli kantanut

Haglundista saakka.

"Oletteko kantanut tämän minulle?" Mathilda kysäisi. -- "Olen." --

"Anteeksi, että kysyn, mutta onko maito maksettu?" -- "Teille en anna

milloinkaan varastettua. Olen maksanut maidosta 85 penniä litrasta,

ne eivät pyydä enempää 'punaisilta', sillä he pelkäävät. Te olette

ravinnut niin monta suuta, nyt olette vanha ja sairas ja tarvitsette

ruokaa. Tämä on minun kiitoslahjani teille."

* * * * *

Ovikello soi taasen ja vanha K., jonka hän oli nähnyt viimeksi

maatessaan sairaana kirurgisella laitoksella, astui sisään. "Helsinki

on nykyään helvetti. Minua peloittaa täällä", mies virkkoi. -- Hän

oli tullut kaupunkiin aamulla toimittamaan asioita.

K. oli tehnyt monta suurta rikosta pitkän elämänsä aikana. Viimeisen

uhrinsa hän oli surmannut iskemällä häneen monta kirveenlyöntiä, ja

kaikki ihmiset ja hän itsekin olivat tuominneet teon mustimmaksi

synniksi. Nyt tehtiin samoin ja vielä pahemminkin, mutta sanottiin,

että se oli oikein ja hyvin tehty. Sellaista vanha K. ei voinut

ymmärtää ja siksi hän oli peloissaan.

Hän oli turhaan etsinyt itselleen yösijaa ja nyt hän oli tullut

pyytääkseen Mathildaa hankkimaan hänelle katon pään päälle. Mathilda

soitti ilman tulosta toisesta yömajasta toiseen. K:n pitää kai saada

nukkua tämä yö täällä eteisessä, arveli hän vihdoin. En tiedä muuta

neuvoa. Mies oli hyvin tyytyväinen ehdotukseen.

He sanoivat toisilleen hyvää yötä. Mathilda meni omaan huoneeseensa

ja lukitsi oven, mutta nukkua hän ei voinut. K. makasi eteisessä ja

yski ja tupakoi. Lopulta Mathilda nousi, koputti oveen ja sanoi: "K.

ei saa polttaa täällä!"

Heti saatuaan aamukahvin K. sanoi hyvästi ja meni.

* * * * *

Eräs punakaartilainen seisoi Sohlbergin työpajan edustalla vahtimassa

Mathildan mennessä siitä ohi. Tämä kuuli silloin ystävällisen,

surullisen äänen huutavan: "Neiti Wrede, neiti Wrede!" Mathilda

kääntyi ja näki vahtisotilaan rientävän häntä kohti. "Minä en saa

poistua paikaltani", sanoi mies, "mutta muistatteko, mitä sanoitte

minulle Jumalasta ja sielustani kaksikymmentäyksi vuotta sitten

Kakolassa?" -- "En, en jaksa muistaa sitä", Mathilda vastasi. --

"Minä en unohda sitä milloinkaan." -- "Ja nyt olette kuitenkin

täällä!" -- "Minun täytyy", puhkesi mies sanomaan surusta ja

tyydyttämättömistä toiveista väräjävällä äänellä.

Selittämättä enempää hän palasi takaisin vartiopaikalleen ja Mathilda

jatkoi kulkuaan.

Silloin hän tapasi erään entisen koulutoverinsa. Tämä puristeli

intohimoisesti nyrkkejään ja sanoi säkenöivin silmin: "Mathilda

Wrede! Mitä sanot sinä nyt heistä?" -- "Kenestä?" -- "Sosialisteista."

-- "Mitä sanoin ennen?" -- "Sinä rakastit heitä." -- "Teen sitä yhä

edelleen." -- "Ja minä vihaan heitä." -- -- "Minä surkuttelen sinua,

vanha koulutoveri parka, joka taivallat ympäri kuin elävä viha."

Ja niin he erosivat.

Erään raitiotievaihteen luona hän näki vanhan tuttavan, yhden

sosialistien johtajista. Tämä tuli ystävällisesti hänen luokseen

kysyen: "Kuinka voitte?" -- "Huonosti", Mathilda vastasi, "suru

siitä, mitä nyt tapahtuu tässä maassa, on repinyt sydäntäni." --

"Sen voin kyllä ymmärtää", vastasi toinen. Mathilda puheli hetken

vakavasti miehen kuunnellessa kärsivällisesti ja tarkkaavasti.

Hän lopetti sanomalla: "Kiitos, että laskitte yhden vaunun ohitse

kuunnellaksenne minua!" -- "Teitä kuuntelen tietysti aina. Me

tiedämme kaikki, että neiti on uskonsa varassa kaikkien puolueiden

yläpuolella."

Uuden ajatuksen valtaamana mies jatkoi: "Tahtooko neiti sanoa

minulle, kuinka olette sukua Wredelle, joka istuu parhaillaan

Katajanokan vankilassa?" -- "Minun isäni ja hänen isänsä olivat

serkuksia." -- "Muutamana päivänä tuli eräs hieno nainen, joka sanoi

olevansa hänen vaimonsa, ja tahtoi tavata miestään. Minä vastasin sen

olevan mahdotonta, koska ei ollut vierailuaika. Samassa ajattelin

teitä ja kysyin, oliko hän sukua Mathildalle. Rouvan myöntäessä minä

lisäsin: 'Silloin minun täytyy kertoa teille, että minäkin olen ollut

vanki ja neiti Wrede on ollut minulle hyvä. Hänen siunatun nimensä

tähden saatte mennä selliin.'"

Mathilda Wrede kuuli myöhemmin, että oli todellakin käynyt niin kuin

mies oli kertonut.

Kun raitiovaunu, jolla miehen piti jatkaa matkaa, lähestyi, sanoi

hän: "Meillä vangeilla oli aina tapana muistaa teidän nimipäivänne

ja viime viikolla olin aikonut kirjoittaa teille onnittelun, mutta

sitten minun pitikin matkustaa Kotkaan tärkeille asioille."

"Onnittelu minun nimipäiväkseni juuri kun teillä oli selvitettävänä

niin monta 'punaista' juttua. Ihmeellistä, että voitte samalla kertaa

olla niin ystävällinen minua ja niin vihamielinen muita kohtaan." --

"Teidän raamattunnehan opettaa, että mitä ihminen kylvää, sitä hän

saa niittääkin", vastasi mies.

Rauhan miehellä on tulevaisuus.

Oli kevät v. 1918. Saksalaiset olivat tulleet Suomeen. Punaisten

valta oli kukistettu ja "valkoinen" voitonriemu kaikui kautta

maan. Mutta Mathilda Wrede ei voinut iloita, sillä hän kuuli

voitonriemussa vihlovan väärän soinnun -- vihan -- koston -- ja

päivin ja öin kuului hänen korviinsa Viaporista paljon merkitseviä

laukauksia. Tuhansittain ihmisiä vaikersi ja nääntyi vankileireillä

ja vankiloissa, tuhannet kodit olivat menettäneet tukensa,

tuhannet lapset näkivät nälkää ilman hoitoa ja rakkautta, ja

tuskaisten ihmisten povista nousi hädän ja koston huuto taivaalle.

Osaisivatkohan ne, joilla nyt oli valta, olla kyllin jaloja

käyttääkseen sitä oikein?

Mathilda Wrede rakasti "valkoisia". Valkoisena hän oli syntynyt ja

heidän joukossaan hänellä oli kaikki omaisensa ja monet ystävät. Hän

rakasti kansaa, josta "punaiset" olivat nousseet. Heidän hyväkseen

hän oli työskennellyt koko elämänsä, antanut heille aikansa, rahansa

ja voimansa. Hän rakasti molempia kansanluokkia, ei heidän syntejään,

heidän vallanhaluaan ja vihamielisiä ajatuksiaan, vaan heissä olevaa

iankaikkisuusolentoa, joka kaipaa puhtautta. Hän ymmärsi myös, että

jos etsi punaisten vihan juuren, vihan, joka nyt oli leimahtanut niin

tuhoisaan liekkiin, niin saa palata vuosisatoja taaksepäin. Mathilda

ei voinut pakottautua olemaan mukana loistavissa juhlissa kenraali

Mannerheimin tullessa Helsinkiin, vaikka hän oli saanut lipun

erittäin hyvälle paikalle. Hän ei voinut ottaa osaa joukkojen iloon,

kun toinen osa hänen kansaansa vaikeroi voitettuna ja halveksittuna

tahi raivosi vankileirissä ja tyhjissä "punaisissa" kodeissa.

Sen päivän Mathilda istui näiden rivien kirjoittajan luona. Hän

puheli Jumalalleen tuskaisin sydämin ja kivistävin päin.

Mathilda Wreden oli tapana noina aikoina usein toistaa raamatun

sanoja: "Paavali asui vuokraamassaan talossa ja otti vastaan kaikki,

jotka tulivat hänen luokseen." Niin Mathildakin teki. Kaikki,

jotka surivat kuolleitaan tahi vangittuja omaisiaan, saattoivat

turvallisesti vuodattaa hänelle tuskansa ja epätoivonsa, sillä hänen

oma kiusattu sydämensä ymmärsi heitä.

Jo talvella ja myöhemminkin kävi hänen luonaan sivistyneitä ja

sivistymättömiä, ruotsalaisia ja suomalaisia, punaisia ja valkoisia

loppumattomana virtana. Heidät kaikki hän tahtoi rakkaudellaan

yhdistää kansallensa siunaukseksi.

Hänellä oli vastaanottohuoneensa pöydällä sinä aikana aina valkoinen

ja punainen kukka samassa maljakossa. Molemmat olivat yhtä

elinvoimaiset, yhtä kauniit ja yhtä tuoksuvat. Niiden piti saarnata

kaikille sinne tuleville: Valkeat ja punaiset viihtyvät yhdessä,

elävät samasta vedestä ja levittävät kukin omalla erikoisella

tavallaan sulotuoksujaan. Eikö siis myös veljien, saman kansan lasten

pidä voida elää rauhassa ja sovussa, vaikka ovatkin eri värisiä?

Häneltä kysyttiin punaisena aikana, voisiko hän piiloittaa

"valkoisen" kotiinsa. Hän vastasi: "Minun oveni ovat aina auki

kaikille, kaikki saavat ymmärtämystä, rakkautta ja kaiken avun, minkä

voin antaa, mutta piiloittaa en voi ketään." Valkoisten voitettua

ja suuren puhdistuksen alettua kysyttiin myös, voisiko hän suojella

jotain takaa-ajettua punaista. Vastaus oli sama. Hänen ovensa oli

avoin ja hänen sydämensä myös, mutta veljesten kesken käydyssä

sodassa hän ei voinut asettua kummankaan puolelle.

Katkeria "väritettyjä" lausuntoja kuullessaan hän koetti aina löytää

jotain hyvää vastapuolueessa ja usein taistellessaan poissaolevan

puolesta saattoi hän vilkkaudessaan joutua liiallisuuksiin.

Siitä johtui, että valkoiset pitivät häntä punaisena ja punaiset

valkoisena. Hän oli heittäytynyt kuiluun auttaakseen sen

täyttämisessä. Ja hän jäi sinne.

Häntä ymmärrettiin yhä vähemmän ja yksinään hän sai tietään

kulkea. Hänelle kävi kuten Johannes Müller kirjoittaa: "Jeesuksen

kärsimisen tie on kaikkien ihmiseksitulemisen kannattajain kohtalo.

Sillä he joutuvat alituiseen ristiriitaan vanhimpain, ylimmäisten

pappien ja kirjanoppineiden, s.o. vallitsevan katsantokannan ja

voimassa olevan järjestyksen edustajien kanssa. Se on luonnon

pakko, sillä uusi syntyminen on vallitsevien olojen, elämäntapojen

ja arvonmittareiden vastakohta. -- -- -- Jos yleisesti voimassa

olevan ja historialliseksi tulleen edustajat ovat yhtä mieltä

kanssamme, silloin he joko eivät ole ymmärtäneet meitä tahi me olemme

menettäneet itsemme."

Hän virkkoi usein suuren sielullisen yksinäisyytensä aikana: "Jossain

maailmassa on henkilöitä, jotka ymmärtävät minut täydellisesti

ja ovat samaa mieltä kanssani. Minä tunnen olevani voimakkaassa

näkymättömässä yhteydessä heidän kanssaan."

Heinäkuun lopulla 1919 hän sai Hollannista kirjeen, jossa häntä

kutsuttiin kansainväliseen rauhan- ja sovintokonferenssiin. Kutsun

allekirjoittajat olivat hänelle aivan vieraita, mutta kirjeen muoto

ja henki vaikuttivat häneen kuin virkistävä laine. Hänelle selvisi

silmänräpäyksessä: "Siinä on minun kansani, heidän kanssaan tahdon

työskennellä rauhan ja sovinnon rakentamiseksi. Minä matkustan

Hollantiin."

Kohta sen jälkeen hän tapasi vanhan uskollisen ystävänsä Paul

Nicolayn. Tämän nähtyä, että "Fellowship of Reconciliation" ja

"Brotherhood in Christ" olivat lähettäneet kirjelmän sekä että yhtenä

kutsujista oli tohtori Henry Hodgkin, hän virkkoi: "Henry Hodgkin on

kaikkein hengellisimpiä ja toimeliaimpia kveekareita. Hänen nimensä

takaa, että kokouksesta tulee hyvä ja hengellinen. Voit rauhassa

matkustaa sinne ja saat tuntea, että on siunattua seurustella

kveekarien kanssa."

Mathilda Wrede oli ollut erikoisen heikko kesän jälkeen,

jolloin ei ollut saanut levätä ollenkaan. Usein uudistuvat

pyörtymiskohtaukset ja sydänhäiriöt näyttivät panevan esteen kaikille

matkasuunnitelmille, mutta hän näki tien selvänä edessään. Sodan

repelemä maailma huusi "rauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää

tahtoa." Koko hänen sielunsa kurottautui yhteistyöhön sen päämäärän

saavuttamiseksi. Silloin sairaan ruumiinkin piti seurata mukana. Ja

se seurasikin.

Hän tuli omituisen sattuman kautta pyydetyksi osanottajaksi myös

Haagin suureen kirkolliskansainväliseen konferenssiin. Siellä hän

tutustui useaan hengellisesti pirteään ja lahjakkaaseen henkilöön,

joista monella oli sama päämäärä kuin hänelläkin -- nimittäin

Bilthovenin konferenssi.

Lokakuun 4:ntenä päivänä 1919 avattiin tuo merkillepantava

konferenssi Bilthovenin huvilakaupungissa lähellä Utrechtia.

Mathilda oli odottanut paljon yhdessäolosta ja työstä kristityn

rauhan- ja sovintoväen kanssa. Mutta todellisuus oli hänen

rohkeimpiakin toiveitaan ihanampi. Siellä vallitsi ehdoton

yksimielisyys, veljeys, henki, lämpö ja voima. "Bilthovenissa olo

on ollut elämäni sunnuntaihetki", hän kirjoitti sieltä, siitä

huolimatta, että hän juuri kokouspäivinä sai sydäntäsärkevän tiedon

parooni Paul Nicolayn kuolemasta. Koetellun ystävän sijasta odotti

häntä Suomeen palattua hauta.

Bilthovenissa vietetyn viikon aikana syntyi koko maailman käsittävä

yhtymä "Pyrkimys kristilliseen kansainvälisyyteen" jonka kaikille

maille yhteinen kehoitus kuuluu:

_Kristillistä internationalea kohti._

Lokakuun 4-11 p:nä pidettiin Bilthovenissa Hollannissa kokous, johon

oli kokoontunut miehiä ja naisia Amerikasta. Tanskasta, Suomesta,

Ranskasta, Saksasta, Englannista, Hollannista, Unkarista, Norjasta

ja Sveitsistä. Tunnustaen kukin oman vastuunalaisuutensa oman maansa

synneistä sodan yhteydessä ja niinsanotun rauhanteon yhteydessä, sekä

tuntien syvää häpeätä siitä, että heidän kunkin kirkkonsa olivat

olleet kykenemättömät sodan aikana ylläpitämään yleismaailmallista

yhteishenkeä, katsovat he ajan tulleen ryhtyä työskentelemään

Kristillisen Internationalen hyväksi.

Ne, jotka yhtyvät sellaiseen liikkeeseen, asettavat Kristuksen ja

ihmiskunnan vaatimukset jokaisen valtion vaatimusten yläpuolelle,

palvellen kuitenkin kukin omaa kansaansa kaikella mahdollisella

tavalla. He eivät niin ollen voi tappaa veljiään minkään syyn

nojalla eivätkä ottaa millään tavoin osaa sotapalvelukseen. He

vastustavat viimeiseen saakka kapitalismia ja imperialismia. He

haluvat vallankumousta niin perinpohjaista, että jos se väkivalloin

pantaisiin toimeen, se varmasti epäonnistuisi. Sorrettujen asia on

heidän asiansa. He ovat päättäneet uhrata elämänsä koko ihmiskunnan

palvelukseen.

Ne, jotka kohtasivat toisensa Bilthovenissa, tunsivat olevansa täysin

yhtä mieltä toistensa kanssa ja tekivät yksimielisesti ylläolevat

päätöksensä. He uskoivat, että on paljon niitä, jotka haluavat

ottaa osaa sellaiseen liikkeeseen todellisen rauhan ja oikean

tasa-arvoisuuden aikaansaamiseksi sen voiman pohjalla, että kaikki

ovat veljiä Kristuksessa. Ja niin he lähettävät seuraavan julistuksen

koettaen ilmaista siinä yhteisen vakaumuksensa.

_Tie._

Surusta, joka painaa kaikkia sydämiä, vaaroista, jotka uhkaavat

tuhota meidät, vihasta ja sosialisesta vääryydestä, jotka rehoittavat

kaikissa maissa -- onko niistä mitään pelastuksen tietä?

Tie, jota myöten ilo tuodaan maailmaan, on meille se, että kernaasti

otamme vastaan vielä enemmän surua avaamalla sydämemme toisten

sydämien suruille kaikkialla maailmassa. Tie, jota myöten tuomme

turvallisuutta maailmaan, on se, että me kernaasti panemme alttiiksi

oman turvallisuutemme ja omaisuutemme ja että me luotamme kaikkiin

ihmisiin, kuinka vähän luottamusta ansaitsevia he näyttänevät

olevankin.

Tie, jota myöten saatamme oikeuden valtaan, ei ole se, että kostetaan

niille, jotka tekevät pahoin, vaan että paha voitetaan rakastamalla

ja anteeksiantamalla, katumusta odottamatta.

Tämä on Jeesuksen tie, jota Hän aina seurasi, ja niin tehden hän

voitti maailman, voitti sen jopa kuolemassaankin. Se on sovinnon tie,

joka vie ihmiset heidän Isänsä luo ja tekee heistä saman perheen

veljiä.

Emme ole kulkeneet tätä tietä. Olemme paenneet kärsimyksiä ja

vaaroja toisten tuskien ja onnettomuuksien kustannuksella, meiltä

on puuttunut rakkautta niin, että väkivalta näytti olevan ainoa

pelastuksen tie, me olemme ylläpitäneet omia oikeuksiamme silloin,

kun muilta kiellettiin heidän oikeutensa, olemme ylläpitäneet vihaa

sen sijaan, että olisimme poistaneet sitä antamalla anteeksi ja

rakastamalla. Kaikki seisomme tuomittuina Jumalan edessä. Ei kukaan

voi veljeään kivellä heittää.

Näyttää hulluudelta lähteä kulkemaan tätä tietä. Mutta meissä

jokaisessa on jotakin, joka kutsuu meitä siihen. Se on Jumalan henki,

joka on meissä. Kun tämä henki vallitsee meitä, olemme vapaat.

Emme voi tätä tietä kulkien toivoakaan saavuttavamme myötäkäymistä,

rikkautta, valtaa. Emme ehkä voi yhtäkkiä luoda uutta maailmaa. Mutta

Kristuksen tie on ainoa toivon tie.

Tämä tietää vallankumousta sovinnon kautta. Jeesus on todellinen

vallankumouksellinen, koska hän on todellinen sovittaja. Valitessamme

hänen tiensä tulee meistäkin sovittajia ja vallankumouksellisia. Ura

on avoinna jokaiselle, joka rakastaa ja uskaltaa. Sellaiset ihmiset

ovat kristillisen vallankumouksen uranaukaisijoita ja sellaisia

olkaamme kaikki.

Liikkeen "Kristillistä Internationalea kohti" toimisto, Bilthoven,

Hollanti. Lokakuussa 1919.