"Tahdomme kaiken väärinkäsityksen välttämiseksi ilmoittaa, että
edelläolevien neljän kirjelmän julkaiseminen ei ole tapahtunut ei
suorasti eikä epäsuorasti neiti Wreden eikä maisteri M:n aloitteesta,
vaan on toimitus, jonka tietoon tässä mainitut tapahtumat ovat
sattumalta tulleet, päinvastoin saanut ne vasta niiden kauan
epäröityä, joita kielto on kohdannut, ja toimituksen selitettyä, että
sen käsityksen mukaan tällainen asia ei enää ole yksityisluontoinen
vaan kuuluu julkisuuteen.
"Vankeinhoitohallituksen kirjelmässä mainitut vakavat
järjestyshäiriöt, jotka esitetään syyksi Neiti Mathilda Wreden ja
hänen apulaisensa karkoittamiseen Kakolan suuresta kuritushuoneesta,
jonka pitkäaikaiseen vankeuteen tuomittujen ja yhä uudelleen
rikoksiin langenneiden vankien keskuudessa hän oli suorittanut
kenties merkittävimmän osan työstään, olivat kolme vankien tekemää
lakkoa.
"Ensimmäinen oli se, että kieltäydyttiin juomasta vankilan kaljaa,
erittäin epäilyttävää ja monelle vangille suorastaan vahingollista
osaa ravinnosta. Vangit olivat pyytäneet useita kertoja saada
mainitun juoman asemasta jotakin muuta ruokaa, jolla olisi jotenkin
sama ravintoarvo. Kun ei heidän esityksistään välitetty, jättivät
vangit kahtena päivänä kaljan koskematta. Tuloksena oli, että sen
sijaan annettiin jauhovelliä.
"Toinen lakko koski keittoa, joka valmistettiin niin kehnosti, ettei
siinä ollut makua eikä voimaa. Silloinkin ilmeni epäjärjestys siten,
että vangit alkoivat jättää keittonsa koskematta. Vankilan johdon
taholta huomattiin parhaimmaksi tehdä parannus -- joka lienee käynyt
hyvin helposti päinsä jo käytettävissä olevin keinoin -- ja niin oli
asia selvä.
"Kolmas lakko taas kohdistui lääkärinhoitoa vastaan. Emme nyt halua
kosketella lähemmin tuota arkaluontoista asiaa, josta viime syksynä
oli 'Arbetet' lehdessä yksityiskohtainen selostus siihen liittyvine
tohtori K:n selityksineen. Mainitsemme vain vankien sopineen
keskenään olevansa mieluummin sairaita ja avuttomia kuin kääntyvänsä
sairaalan silloisen lääkärin puoleen ja vasta suoranaisen vaaran
sattuessa pyytävänsä vankilan johtajan kutsumaan jonkun lääkärin
vankilan ulkopuolelta. Tämän päätöksensä, jonka seurauksista
heille itselleen vangit tietysti olivat aivan tietoisia, he
esittivät kirjelmässä, jonka yksi heistä luki. Se aiheutti ankaria
rangaistustoimenpiteitä vankilan johdon taholta ja neljältäkymmeneltä
vangilta, joiden ilmoitettiin olevan mainitun mielipiteen ilmaisun
aikaansaajia, peruutettiin heidän n.s. luokkaetunsa, mitkä
saavutetaan pitkäaikaisen hyvän käytöksen perusteella, ja vietiin
heidät lääninvankilan yksityisiin koppeihin. On yleisesti tunnettua,
että Kakolan vankien suhde heidän lääkäriinsä on jo pitkän aikaa
ollut toisenlainen kuin vastaava suhde maan muissa vankiloissa,
seikka, joka antaa ulkopuolella olevalle osittain toisen käsityksen
mainitun kuritushuoneen 'lääkärilakosta' kuin mitä kuvaus tapahtumien
kulusta sinänsä voi jättää.
"Edellämainitunlaiset ovat siis häiriöt, joihin Vankeinhoitohallitus
vetoaa. Ja kun neiti Mathilda Wredelle ja maisteri M:lle annettua
kieltoa perustellaan viittaamalla mainittuihin häiriöihin, ei
Vankeinhoitohallituksen ajatuksen kulusta voi tulla muuta kuin yhteen
lopputulokseen. Kuinka kukaan muu tässä maassa tahtoo otaksua, että
neiti Wrede kruunaisi loistavan työnsä, uskollisen toimintansa
vankien keskuudessa siten, että hän kolmikymmenvuotisen rauhoittavan
ja sovittavan työn jälkeen kiihoittaisi heitä viranomaisia vastaan,
sitä uskallamme jyrkästi epäillä. Ja se joka tuntee persoonallisesti
hänen nuoren apulaisensa, ei voi antaa hänestä muuta arvostelua,
kuin että hän täyttää hienosti, moitteettomasti ja arvokkaasti
paikkansa neiti Wreden vierellä. Emme voi sentähden käsittää
Vankeinhoitohallituksen toimenpidettä sen estäessä nämä kaksi
suorittamasta työtään maan suurimmassa kuritushuoneessa. Ja mikään
viranomaisten puolelta tullut määräys ei ole peruuttanut kieltoa,
vaikka aluksi suullisesti viitattiin siihen, että kielto olisi
voimassa vain kevätpuolelle, ja neiti Wrede katsoo olevansa edelleen
suljettu pois elämäntyönsä tärkeimmältä paikalta.
"Me teemme Vankeinhoitohallitukselle kohteliaan kysymyksen, kuinka sen
toiminta Suomen vankeinhoidon etevintä nostavaa voimaa vastaan ja
tuollainen sensuroimistoimenpide maan lakeja syvästi kunnioittavaa
apulaista kohtaan on selitettävissä ja kuinka perustellaan se, ettei
hänen toimintaansa ole myöhemmin minkään virallisen määräyksen kautta
tehty mahdolliseksi.
"Niin pian kuin me, kuten uskallamme toivoa, olemme saaneet
suosiollisen vastauksen näihin kahteen kysymykseen, palaamme vielä
muutamiin asian yhteydessä oleviin periaatteellisiin näkökohtiin."
Nyt vasta aukenivat silmät ja toinen lehti toisensa jälkeen alkoi
lausua ihmetyksensä ja paheksumisensa Vankeinhoitohallituksen
menettelystä. Mutta myös ulkomaitten lehdet osoittivat suurta
mielenkiintoa kysymyksen lopulliseen ratkaisuun. Niinpä oli esim.
"Stockholms Dagbladissa" pitkä kirjoitus, jossa käsiteltiin "vankien
ystävälle" annettua kieltoa. Se päättyi seuraavasti:
"Kaikki pohjoismaissa olevat ihmisystävällisen vankeinhoidon ystävät
seuraavat varmaan harrastuksella asian kehittymistä, sillä heidän
joukossaan on Mathilda Wredellä ollut kunniasija jo kauan ja hänen
nimensä johtaa ajatuksen itsestään ei kehenkään vähempään kuin
Florence Nightingaleen."
Kun oli kulunut jonkun aikaa ja tohtori Mattsson oli turhaan
odottanut Vankeinhoitohallituksen vastausta Dagens Tidningin
kirjoitukseen, kirjoitti hän toisen artikkelin "Vastaamattomalle
Vankeinhoitohallitukselle". Sekin kirjoitus esitetään tässä
kokonaisuudessaan:
"Elokuun 20:ntenä päivänä julkaisi Dagens Tidning muutamia
asiakirjoja, jotka koskivat neiti Wredelle ja hänen apulaiselleen
annettua kieltoa, etteivät saisi muuten kuin vankilaviranomaisten
läsnäollessa käydä Kakolan kuritushuoneen vankien luona. Sen johdosta
että Vankeinhoitohallitus on huomiotaherättävällä tavalla sekaantunut
maan etevimmän kyvyn suorittamaan työhön kohottavan vankeinhoidon
alalla, teimme me Vankeinhoitohallitukselle kohteliaan kysymyksen,
kuinka tuo toimenpide oli selitettävissä ja sitä paitsi, kuinka
perusteltiin se, ettei neiti Wreden työtä Kakolan kuritushuoneessa
oltu vieläkään tehty mahdolliseksi minkäänlaisella virallisella
määräyksellä.
"Tähän asiallisesti perustettuun ja maltillisesti laadittuun
vetoomukseen _Vankeinhoitohallitus ei ole katsonut olevan tarpeen
vastata_. Kun nyt on kulunut puolen kuukautta, eikä ole saatu
minkäänlaista selitystä, katsomme me olevamme oikeutetut tarttumaan
uudelleen asiaan, emmekä tällä kertaa enää luonnollisestikaan
kysyvänä puolena.
"Käydessämme arvostelemaan Vankeinhoitohallituksen menettelyä,
joka on kaikkialla maassamme, vieläpä Ruotsissakin, herättänyt
huomiota, saamme jonkinlaiseksi pohjaksi muiden pääkaupungin lehtien
lausunnot (N. Pr., Hbl., U. S.), jotka selostavat asianomaisten
antamia selityksiä mainittujen lehtien tekemien kyselyjen johdosta.
Näistä lausunnoista oli kaksi laadittu niin löyhästi, että ne
olivat aivan arvottomia voidaksemme niiden perusteella arvostella
Vankeinhoitohallituksen vaikuttimia. Uudessa Suomettaressa olleella
selostuksella oli kuitenkin puolittain virallinen leima ja sen
tarkoituksena oli mahdollisesti olla tuo pyydetty selitys. Se on siis
ainoa, johon voimme nojautua.
"Me olemme (elok. 21:senä) kysyneet Vankeinhoitohallitukselta
asian kulkua ja todenneet, että on kysymys vain lakimääräysten
teroittamisesta sen johdosta, että vankilat ovat olleet ennen
armahdusmääräysten toimeenpanoa ylenmäärin täydet ja että
Turun kuritushuoneessa on ilmennyt levottomuuksia. Lain mukaan
vankilanjohtaja on edesvastuussa vangeista ja vain hänen
harkinnastaan riippuu, kenen hän sallii käydä vankien luona ja millä
ehdoilla se saa tapahtua. Tämän lakimääräyksen mukaan ei kukaan ole
siihen nähden erikoisasemassa. Neiti Wrede on pitkän toimintansa
ajan vankien keskuudessa saanut suullisen luvan perusteella käydä
vapaasti vankien luona ilman johtajan suostumusta. Nyt on häneen
nähden tapahtunut sellainen muutos, että hänenkin on järjestettävä
käyntinsä johtajan välityksellä. Hän onkin tietääksemme käynyt
tämänkin uuden järjestelyn jälkeen muissa vankiloissa, vaikkakaan ei
Kakolassa. Sinnekin hän kyllä saa mennä, kunhan vain ilmoittaa siitä
asianomaiselle johtajalle. Ja joskaan hän ei saisi puhutella kaikkia
vankeja, jää hänelle kuitenkin sekä siellä että muissa vankiloissa
kylliksi työmaata. Yleistä lupaa käydä vankiloissa hän ei ole edes
pyytänytkään."
Niin kuuluu U. S:n selonteko. Sitä seuraa sitten vain
Vankeinhoitohallituksen kiertokirje maan kaikille vankilanjohtajille,
joka aiheutti sulkemistoimenpiteen ja jonka tarkoitus ilmenee
päätöksestä, minkä neiti Wrede sai hallitukselta (julkaistu elok.
20:ntenä D. T:gissä.)
Tarkkaava lukija on ilman muuta havainnut, että U. S:n selitys
_sivuuttaa kokonaan meidän kaksi kysymystämme_. Se ei ilmoita neiti
Wredelle annetun kiellon syytä eikä myöskään miksi sitä ei oltu jo
kauan sitten kumottu. Huomautetaan että toimenpide oli tarkoittanut
vain lakimääräysten teroittamista vankilanjohtajan oikeudesta valvoa
ulkopuolella olevien käyntejä vankien luona. Kukapa olisikaan
epäillyt sellaisen oikeuden olemassaoloa? Eihän ole ensinkään kysymys
siitä. Kellä vankilanjohtajallamme tahansa on laillinen oikeus
kieltää asianomaisia valvomasta neiti Wreden käyntejä. Kysymys kuului
-- pitääkö se todellakin toistaa, jotta se selviäisi -- kuinka
_perustellaan_ tuo erityisesti neiti Wredeen kohdistuva toimenpide?
Puhutaan siitä, että vankilat ovat ylenmäärin täydet. Mitä
johdonmukaisuutta siinä on? Eikö Mathilda Wredellä ole yhtä paljon
tekemistä täydessä vankilassa kuin vähemmän täydessä? Eikö hänen
lohduttava ja rauhoittava vaikutuksensa ole vielä tarpeellisempi
ja toivottavampi kuritushuoneessa, missä vangit elävät yhteen
sullottuina ja mieliala on jo senkin tähden kiihtynyt?
Puhutaan levottomuuksista. Ne kuvasimme lyhyesti jo edellisessä.
Molemmat edellisethän, "kaljalakon" ja "keittolakon" vankilan
johto tunnusti oikeutetuiksi, koska vankien laillinen menettely
kieltäytyessään sopimattomasta ravinnosta johti suoranaisesti
parannuksiin. Kolmas lakko, pidättyminen käyttämästä vankilan
silloista lääkäriä, tohtori K----a, perustui juurtuneeseen
vastenmielisyyteen häntä kohtaan, mutta puhkesi vasta sattumalta
ilmi, kun eräs vanki, joka oli pyytänyt useita kertoja lääkäriltä,
että hänet pahoinvointinsa takia otettaisiin sairasosastolle ja
jonka lääkäri oli väittänyt teeskentelevän kehoittaen häntä menemään
työhönsä, surmasi itsensä. Muitten vankien levottomuus purkautui
pyynnöksi, että tapausta tutkittaisiin lähemmin. Nyt kysymme jälleen,
tahtooko Vankeinhoitohallitus vielä salaa viittailla siihen, että
neiti Wrede olisi jotenkuten syypää "lakkojen" syntymiseen, joista
kaksi ensimmäistä jäävät oikeutettuina pois laskuista ja joista
kolmannen ratkaisi vankilan muurien sisällä sattunut surullinen
tapahtuma? Sellainen olettamus on järjenvastainen, jotta emme antaisi
sille vielä oikeampaa nimeä. Vankien joukossa on monta sivistynyttä
henkilöä, jotka kyllä itsestään tarkkaavat vankilaohjesäännön
määräyksiä ruuasta y.m. ja voivat selvittää asian alkuperäisemmällä
kannalla oleville asukeille. Olettamus, että neiti Wrede 30-vuotisen
lähetystyön jälkeen, josta tuhannet kurjat häntä siunaavat ja josta
vankeuslaitoksellamme on ollut mitä suurin hyöty, kävisi vanhoilla
päivillään rikkomaan tarkasti noudattamaansa hienotunteisuutta
ja rupeaisi harjoittamaan kiihoitusta viranomaisia vastaan, on
virkavaltaista byrokratiaa, niin vastenmielistä ja samalla typerää,
että jokainen ajatteleva kansalainen, jolla on sydäntä, tuntee
mielipahaa sen johdosta.
U. S:n antama tieto, ettei neiti Wrede mahdollisesti saisi edes
virkakunnan läsnäollessa tavata _kaikkia_ vankeja, on omiaan
lisäämään paheksumistamme. Sellaiseen lausuntoon kätkeytyy
uudelleen salainen ajatus, että jo neiti Wreden läsnäolokin voisi
aiheuttaa kurinpitorikoksia. Onko sellaisessa mitään järkeä?
Vankeinhoitoviranomaiset suorastaan sotajalalla yksinäistä naista
vastaan -- mikä todistus hänen työnsä voimasta ja hallituksen
oman toiminnan tyhjyydestä vankien henkiseksi kohottamiseksi! Ja
kuinka tuo tyhjyys paljastetaankaan yhä ilmeisemmin viitattaessa
siihen, että neiti Wredellä on kyllä Kakolan ulkopuolellakin
kylliksi vaikutusalaa. Hänellä on sitä epäilemättä, hän saattaa
hätätilassa mennä Siperiaankin, eikö totta? Mutta mikä antaa
Vankeinhoitohallitukselle oikeuden ryöstää vangeilta hengellisen
avun, minkä neiti Wrede on voinut ja yhä edelleen voi antaa? Tätä
kysymystä ei korosteta suinkaan tunneherkässä sävyssä, vaan puhtaasti
kriminaalipoliittiselta kannalta.
Hallitus sanoo U. S:n kautta, ettei neiti Wrede ole anonutkaan
yleistä lupalippua vankiloihin. Oivallinen vaatimus v. 1913 sille,
joka on vuodesta 1883 lähtien kaikkien viranomaisten rajattomalla
suostumuksella käynyt keskeytymättä puhuttelemassa vankeja.
Hallitus kertoo neiti Wreden vielä kiellon voimaan astuttuakin
käyneen muissa vankiloissa. Se ei ole totta. Hän ei ole, saatuaan
Kakolaan pyrkiessään tuon hämmästyttävän kiellon, voinut muihin
vankiloihin yrittämällä antautua alttiiksi mahdollisesti uusille
nöyryytyksille. Kiertokirjehän on lähetetty kaikille johtajille.
Sitä paitsi Vankeinhoitohallituksen lähettämä päätös neiti Wredelle
oli hänen koko elämän kestäneeseen työhönsä nähden niin loukkaava
sanamuodoltaan, ettei se jättänyt mitään mahdollisuutta käsittää sitä
muuten kuin siten kuin hän sen teki, nim. _Suomen vankilat_ ovat
häneltä suljetut. Eikä kieltoa ole vielä tänäkään päivänä kumottu
huolimatta suullisista lupauksista päästä maaliskuussa uudelleen
työhön. Vapautuneitten ja vankien perheiden keskuudessa Mathilda
Wrede jatkaa kuten ennenkin uhrautuvaa työtään.
Tarvinnemme tuskin enää huomauttaa, että vankien tapaaminen
henkilökunnan läsnäollessa, olisi suorastaan ivaa Mathilda Wreden
ydintehtävää kohtaan. Vanki katselee viranomaisia vihamielisesti,
epäluuloisesti tahi ainakin kylmästi. Hengellisen auttajan
käynnillä on arvoa vain silloin, kuin vanki voi aukaista hänelle
sielunsa sisimmän täysin luottavasti. Sen neiti Wrede ilmoittikin
lyhyesti ja syvän vakuuttavasti meidän julkaisemassamme kirjeessä
Vankeinhoitohallitukselle.
Teemme yhteenvedon:
Vankeinhoitohallitus ei ole tahtonut vastata perusteltuihin
kysymyksiimme Wrede-asiassa;