Kuolema, se suuri velkoja ja hyväntekijä, peljätty ja toivottu ajoi
kuulumattomilla kulkusilla meren aukealla, aavalla jäällä. Meren
sulassa jyskähteli jää, sen yöllinen soittelu suli pimeään avaruuteen.
Kuolema ajoi maata kohden. Kuusipeitteiset neitsyeelliset niemet
syöksyivät kuin mustan merilinnun siivet valkoiseen rantaan. Kesäinen,
keltainen ahvenruoko kahisi kuin sannalla silkki, kuolemalla oli
musta hevonen, mustat valjaat, musta oli kulkunen, jonka sisusta oli
heinillä täytetty. Sillä kuolema tahtoo tulla joskus hiljaa, näkymättä
ja kuulematta ja hän on hiljainen mies. Jää vongahteli rannalta
rannalle, hienot hileet helistellen vierivät avaralla lumi-aavikolla
kilvan hangella kiitävien pilvenvarjojen kanssa. Kavio kapsahti, jalas
suhahti ja kuolema katsoi eteensä. Ja hänen katseensa oli lempeän
ankara. Hän ajoi salmen suusta lahden jäälle. Molemmin puolin kohosivat
vuoret kuin jättiläiskameelin kaksoiskyttyrät äänetöntä taivasta
kohden ja peittivät varjoillansa puolet lahtea. Mutta kuolemasta ei
langennut varjoa eikä hänen hevosestansa. -- Oikealla rannalla näkyi
kylä. Se nukkui ja se oli kuin aaltoilevan poven alla sykkivä sydän
ja ystävällisten polkujensa kautta puhui se hiljaista kotikieltänsä.
Suuri päivä sen ylitse kulki ja kultasi iltaisin sen satoja vihreitä
akkunaruutuja. Nyt tuikki ainoastaan kahdesta akkunasta tulta, kuin
kaksi silmää yössä, joista toinen oli pienempi ja suora, toinen isompi
ja kiero. Kuolema ajoi hiljaa rantatietä ja näki kuolleita varpusia
tien ohessa. Hän tuli rantamökkiläisen pihalle, nousi kuistille ja
naputti ovelle. Ei se ollut lukittu, sillä mökeissä ei varkaita peljätä
ja sen ainoalla asujamella oli valkoinen omatunto. Kuolema astui
huoneeseen ja toi tullessansa jääkylmän, ikuisen tyhjyyden henkäyksen.
Vuoteella kamppaili sairas mökkiläinen, kuolema istui hänen vierellensä
vuoteelle ja asetti viileän kätensä hänen kuumalle otsallensa.
"Ken sinä olet?"
"Unen veli, kuolema."
"Kiitos, että tulit."
"Miksi kiität?"
"Lepoa tahdon, unta tahdon."
"Vihaatko elämää? Kovaa olet kokenut ja okaita sinä olet niittänyt,
rikas naapurisi sinut talostaan hääti, maineesi tahrasi ja voimasi
varasti."
"Enkä vihaa. Vitsa hän oli, hyvä vitsa. Anteeksi annan hänelle, hän
esti minua itseilosta, ja unta ei hän ole minulta varastanut. Silmäini
alla lapseni kasvoivat ja päivänpaiste oli minun huoneessani, jos
ulkona oli pimeys. Maailma lapseni vei, se on elämän määrä. Talvi on
nyt minussa ja viha rinnassani kuollut."
"Pelkäätkö minua? Kynttilä palaa pöydälläsi?"
"En pelkää. Tupaani tahdon katsella, silmäni hyväilee ovea, jota
elämänlanka kiertää. -- Ehtiiköhän se ensi jouluksi kellon luo.
-- Oveni kautta lasteni nuori nauru kulki, elämä oli hyvä vieras,
joka pellonpientareelta lempeästi työtäni katseli ja antoi minulle
päivien työssä unohdusta ja iloa, hyvä vieras, joka illan tullen
istui vierelleni tarinoimaan kuin isä ja veli. Ikkunata katson, joka
minulle aina hymyili ja oli minun toinen silmäni, pöytää katson, jolla
leipäni pyhänä lepäsi, kelloa katselen, jonka sydän tykki omani kanssa.
Tämä huone on minun muistojeni pyhäkkö, siksi sitä katsella tahdon,
ennenkuin täältä lähden."
"Oletko jo katsellut?"
"Olen, sammuta kynttilä! Kiitos, että tulit, olet yhtä hyvä minulle
kuin elämänikin oli!"
Ja kuolema sammutti kynttilän ja oli ikäänkuin tupa olisi elänyt ja sen
seinät olisivat itkeneet. Hellällä kädellä katkaisi kuolema mökkiläisen
elämän langan, joka oli hienompi hienointa kuninkaan silkkirihmaa.
Kuolema kulki taas pihalle, poisti heinätukon kulkusesta ja ajoi
rikkaan miehen taloon; koleasti soitti kulkunen: minä vien, minä
vien. Hän koputti ovelle, se oli pönkitetty. Mutta kuolemata ei estä
rautalukot, ei kivilinnat, eikä hiushienot saivarrukset. Ovi aukeni
itsestänsä ja niin kulki hän monen lukitun oven lävitse ja tuli
viimeiseen huoneeseen.
"Ken siellä?"
"Kutsumaton vieras."
Vuoteella makasi kalpea mies. Hän tuijotti veristävin silmin samaan
paikkaan. Hän torjui vasemmalla kädellään ikäänkuin näkyä, jota hän ei
voinut silmistänsä siirtää. Hän katseli omaan hirveyteensä, sillä hän
näki oman, paljaan itsensä edessään ja hän voihki kammon kahleissa.
Kuolema istui hänen vierellensä ja asetti kylmän kätensä hänen kylmille
kantapäillensä.
"Kuka sinä olet? En minä ole mitään tehnyt."
"En minä kysynyt, mitä olet tehnyt."
"En minä ole varastanut enkä väärentänyt, en ole onnen onkija enkä
konna, en vihaa muita enkä itseäni, olen joskus vaan hairahtunut
niinkuin muutkin, eikä muut ole minua parempia."
"Sinulla on hyvä muisto, se elää ja syö sinua."
"Puhuitko kullastani, annan minä, annan kolmannen osan köyhille,
mökkiläiselle omansa annan. Ah!"
"Hän kuoli äsken, eikä enään tarvitse sinua."
"Hehhehhee... rauha hänen sielullensa, kunnon mies, perin kunnon mies,
hm, hiukan tyhmä vaan. Oh, valoa, valoa, enemmän valoa, yö on niin
pimeä eikä pimeys ole mykkä."
"Sinä pelkäät, kaikki kynttilät jo ovat kruunussasi sytytetyt."
"He... en minä pelkää, minä tahdon vaan katsella salia."
"Tiedätkö, kuka olen?"
"Tiedän sen."
"Kauhun veli, kuolema."
"Säästä, sääli, tahdon elää, tahdon parantua ja parantaa."
"Mitä sinä näet?"
"Minä katselen tuota hienotekoista ovea, sen kynnyksellä minä poikani
kirosin. Minä olin pyöveli, joka ruoska kädessä vaanin muiden työtä.
Minä poljin elämää jalkojeni alle ja minä näen viattomia silmiä, näen
pieniä ruusuisia käsiä, jotka minun jalkojeni ympärille kietoutuvat,
jalkoja polttaa, polttaa... Minä kokosin kultaa, sillä minä tahdoin
unhoittaa, illoin istui tyhjyys vieressäni ja nauroi ontosti. Minä
katselen korkeata ikkunata, joka oli kuin pahansuova katse, minun
peilini, pöytää minä katselen, joka vihasi minun leipääni, kelloa
kammon, joka laski omantuntoni tuhannet tuskan lyönnit, katson vihassa
kattoa, joka kuuli yksinäisen vahingon nauruni ja sen lävitse näen ja
katselen kuin alaspäin mustiin himon hautoihin, joissa ikuinen pimeys
käy."
"Vieläkö tahdot katsoa? Sammutanko kynttiläkruunusi?"
"Älä sammuta, älä! Annan kaikki, kaikki minä annan!"
"En sammuta, sillä vaikka sinulla olisi tähdet kynttelinä ja kuu
tuohuksena, niin pimeys sinussa olisi sitä suurempi. Päivällä sinä
taas sanot: viime yönä minä näin pahaa unta. Palakoon siis kynttiläsi
joka yö, kunnes ne itse voit sammuttaa ja valkeus sinut täyttää.
Silloin tulen taas."
Ja kuolema kulki hiljaa pois. Hän täytti taas heinillä heleän, mustan
kulkusensa ja ajoi jäälle. Mutta mereltä kuului kolea kohina ja
kaislassa soitti vihuriviima pilliänsä. Pimeys vaelsi kuin musta hursti
yli seudun ja sen pohjasta välkähti yksi ainoa tulen tuike, joka ei
sammunut.