Miks varjo otsalla korkealla
suupielen iloa tummentaa,
miks runoniekka ei rauhaa saa?
Kas, käsi sydäntä synkkää tapaa,
kuin sammuis aurinko, hukkuis maa,
ja kauvas himmeiden vuorten taa
pois virtaisi ilma vapaa.
Ne tulee, tulee ne tummat joukot,
ne rajut äänet ja aatteet kummat,
ne aivoin verkoissa ottelee;
hän kuuntelee,
ja piiriss' seisovat metsät tummat.
Hän painii Jaakopin painiaan,
hän häätää hirmuja rinnastaan,
kuin iskuun nostaa hän käden nuoren,
ah, tuskaa! -- tuskin hän hengittää,
kuin tähkä hervahtaa raskas pää,
hän vallass' on tuskan vuoren.
Oi, Jumala, kahleista päästä,
on jyrkkä tie,
älä valoas vie,
ettei jalka kuiluja kohtais,
oi, säästä, säästä!
Hän liian nuori on kuolemaan,
hän kirkkain toivo on synkimmän maan,
sen soihtuja vielä hän johtais.
Kas, salama kasvonsa kirkastaa,
ukon ämyri pilvissä pauhaa,
hän muistaa äitinsä kasvot armaat,
ne valkeet hapset, ne silmät harmaat,
hän tuntee niin kummaa rauhaa.