Räkättirastas ruma lintu
näki kerran suurta unta,
närhit istui ympärillään
sekä varislautakunta.
Vanhasta vaivaispetäjästä
kurotti se käheen kaulan:
"kuulkaa tyysten, lintuin loiset,
kun ma teille laulun laulan.
Opissa olen kauvan ollut,
varikset sen aina myöntää,
vaikka jotkut tuhatniekat
halveksien nokkaa työntää.
Tarkastin taiteen mittakaavat,
teoriiat, säännöt tiedän,
pyhää yksinkertaisuutta
taiteessa ma yksin siedän.
Alastomuuden kauneutta,
tahdon, lemmen vapautta
laulaa joka kiiltonokka;
rappeutta, rappeutta!
Kiittäkööt sata-sekakielet
intohimon kuninkuutta,
nuoren veren oikeutta
sekä hengen joustavuutta!
Kirkukoot kotkat kirmaellen
taivaan salamoissa uhmaa,
me vain hyväntiedon puusta
ylistämme pientä, tuhmaa!
Eläkööt hyveen kamasaksat
taiteen esikartanolla,
eläköhön nöyrä tuhmuus,
suojass' sen on hyvä olla!
Kulkevi tyhmyys kruunattuna
turhuuksien markkinoilla,
meill' on kunnia ja valta
oman hyödyn tunkioilla.
Täytämme uskon rääkynällä
maailmoiden kaikki loukot,
tulevaisuus meille loistaa,
meitä seuraa sotajoukot:
Professorit, virkaveljet,
nyt on uudistuksen hetki,
siveästi avaan suuni,
kuulkaa närhit, variksetki:
Käkkärä -- kärä -- käkkärä, krää,
siin' on tunnussana syvä!"
"kraa, kraa!" vaakkui varislauma,
närhit rääkyi: "hyvä, hyvä!"
Räkättirastas kähisteli,
mut ei enään käynyt nuotti,
häpeissään ja salavihkaa
nahkamunan pesään puotti.