Näin kerran unta, mun armahain,
ma nurkass' soittelin häissäs,
sun päässäs kimmelsi helykruunu
ja lilja valkoinen käissäs.
Ja seura hienosti karkeloi,
ma katsees säihkyä väistin,
soi säkkipillit ja sitrat, harput,
ma lavall' viululla säistin.
Mut kuinka viulua soitinkaan
se sydämmekseni muuttui,
se huusi, itki ja tahti taukos,
muut soittoniekat ne suuttui.
Sun pitkä, solakka sulhosi
nyt viulun salihin nakkas,
sen yli karkeli kaunokaiset
ja sydän lyömästä lakkas.
"Oi, kuulkaa, poljette sydäntäin,
se alla jalkainne nyyhkii,
se soi kuin punainen, hieno viulu,
kun sitä hellästi pyyhkii!"
Vaan et sä kuullut mun huutoain,
pois silkkikenkäsi liehui,
kuin johtanut olis paholainen,
taas harput ilkkui ja riehui.
Ja viulun sointuvat sirpaleet
ne lensi nurkkia pitkin,
ma niitä poimin ja yöhön hiivin,
sua kerran katsoin ja itkin.