Olen nuori, nouseva kuningas,
ma tornista katselen merta,
huvihaahdet rannalla kelluaa,
on vihreä aalto ja vihreä maa,
ja pilvill' on kultaa ja verta.
Meren taa minä tahtoisin laskettaa,
-- niin uneksin useat kerrat - satusaaria tahtoisin valloittaa,
mut neuvonantajat varoittaa,
ja kapinoi aatelisherrat.
On hovini haamujen joukkio,
jalot neidit peijaita matkii,
isän narri huonoa leikkiä lyö,
hovimiehet kuiskien juo ja syö
ja hapanta viiniä latkii.
Homekorvat ovissa supsuttaa,
ja hiipivi silkkisukka,
mun luonani matala maire soi,
mulle ranskan kuoseissa pokkuroi
silonaamainen jauhotukka.
Ei ritarisalissa nauru soi,
ei torvet kisoja toista,
surun kummitus linnani liepeillä käy,
huvihuoneess' ei lemmen paria näy,
ilotulet ei puistosta loista.
Ja sen vanhan näyttämön loukoissa
vain sirkat lauluhun kiihtyy,
tomun peitossa kirjatut pilarit on,
heloluuttu on nurkassa ullakon,
missä öiset lepakot viihtyy.
Minä taiturit linnaani kutsun taas,
pois unienselittäjät häädän
ja joukossa suorien soturien
ja kaijussa soiton ja kauneuden
minä totuuden lakia säädän.
Hei, juomanlaskija, haarikka tuo,
tuliviiniä tahdon ma maistaa,
pois aatelisherrat kalpeat,
ja tehkäämme väljät akkunat,
että päivä pitoihin paistaa!
Jos vielä on nuoria nousemaan,
ne saakohon panssaripaidat,
ne taiston taljalla varttukoot,
papit vaimoille kirkossa messukoot
ja jääkööt sairaat ja saidat.
Pois merelle, merelle kauas pois,
miss' on suuria seikkailuita,
sinne vainopurtemme puskea saa,
mistä kaupunkitornia kajottaa
ja tuuheita palmupuita.
Sinne kuuluisan saarikansan luo
käy vaahtinen, vallaton tiemme,
missä portilla kumartaa kuninkaat,
ja verolle laskemme maireat maat
ja kauneimmat naiset viemme.
Sotatorveen tahdon ma toitottaa,
kun raukoilta rannoilta lähden,
en taistele viljavan mullan vuoks,
sodan oltta en maistele kullan vuoks,
vaan korkean kunnian tähden.
Kotirannalle taas kun lasketaan,
saa soida hilpeä taide,
ja kun nurkissa paukkuu talvinen yö,
runoniekkamme iloista kannelta lyö
ja maine se käy yli maiden.