Ylitse kirkon soutaa kelmee kuu,
sen sarvenpäitä kiertää pitkät pilvet,
sakastin akkunat ne välähtää,
ja loistaa vaakunat ja vanhat kilvet.
Ristikkoharjallansa kiljahtaa
ikänsä ruostuttama vaskikukko,
ja ovensuussa kättään ojentaa
kuin almuun vanha puinen raha-ukko.
Loppiaisyönä, kun on uusi kuu,
-- niin iltapuhteillansa kertoo kansa --
haudoista henget kirkkoon leijailee
lävitse seinän kääreliinoissansa.
Käytävän ristiin vainaat vaeltaa,
ja heimot heimojansa siellä kohtaa,
kynttiläkruunu syttyy itsestään,
ja sinivihreet liekit yöhön hohtaa.
Tapulitorniin ylös kolisten
luurangot hajan syöksyy hurjaan piiriin
lehterin kautta ohi urkujen,
ylitse saarnatuolin aaveet kiirii.
Ne kiskoo vainajata keskellään,
ne alttarilla käyvät käräjöitä,
edessä mies on messukaapussaan,
ne tutkii syytettynsä synnin töitä.
Pater Marcus oli hän nimeltään,
hän turmeli sukunsa taimen,
hän kerran kirkkonsa kirosi,
Pater Marcus, sielunpaimen.
Hän vainovuosien aikana
vihan alttiiksi templinsä antoi,
pyhät astiat, hopeat hohtavat
ja kullat hän kätköistä kantoi.
Sotahurtat kirkossa kiljua sai,
ne pyhimyskuvia löivät,
ja itse alttarin edessä
sotaratsut kauroja söivät.
Hän mässäsi joukossa ryövärien,
Neitsyt Maarian kuvalle sylki,
ja ehtoollismaljalla kilistäen
hän vanhan uskonsa hylki.
Oman siskonsa tyttären Valpurin
hän salpasi sakastihin
ja ilkkui: "nyt olet morsiamein,
huvivaimoksein sinut vihin!"
Ja janolla, nälällä näännyttäen
pater Marcus hurskas ja siisti
väen tallasi nuoren neitosen
ja neitsytkunnian riisti.
Pater Marcus kuulu ja kunnoton
pahan pidoissa juopui ja paatui
ja kerran kiroten syntyään
hän kirkon portaille kaatui.
* * *
Ylitse kirkon pilven varjot käy,
varjosta kirkkovaahterat ne haastaa,
se vanha kirkko kummittelee öin,
vainajat vainajata pieksee, raastaa. --
Maantielle vihreet liekit heijastaa
sakastin kaari-akkunoiden jäästä;
suntionpoika kerran näki sen,
sen jälkeen vialle on tullut päästään.