Mihin Norolan Martta oli joutunut?
Siihen kysymykseen nuorimies ei vastausta saanut. Enemmän teki tämän
tiedustelun itselleen kuin muille.
Tosin montaa yhteistä sattumaa ei Arvid muistanut. Mutta ne mitä
olivat, juontuivat varhaisilta ajoilta asti. Mies muisteli niitä
enemmän leikin kuin toden kannalta. Olihan aate viime aikoina tehtäviä
asettanut. Kas niitäpä tässä täytettyä tulikin.
Mutta joka kerta kun ajatukset palasivat synnyinkotiin ja askartelivat
rakkaan äidin ympärillä, sukelsi sieltä jostakin kartanolta reipas
tyttö juoksemasta. Lyhyt, pyykinpuhtoinen esiliina vyötäisillä
veikasteli aitanportaalta toiselle. Pihan poikki pistäysi, tahi
karjakartanolta jotakin tiedusti. Yksinkertainen arkinen puuha
työläistyttärellä Pylväistön talossa oli jo kestänyt vuosia. Askarteli
varpusen vikkelyydellä.
Miten olikaan tyttö muuttunut ja kasvanut matkan pitkän aikana.
Pitkän pirtin pöydän ja keittiön kynnyksen tunsi tämä tarkoin. Tunsi
tiskin, joka puulusikankin tunsi. Tunsi jokaisen rengin katseen
niskassansa. Tunsi ajatukset ja käytöstavan monenkin "moukkamiehen."
Mutta yhtä tyttö ei tuntenut — Arvidia. Tämä nuorimies pysyi
alinomaisen välimatkan päässä, eivätkä mitkään seikat olleet
häntä lähentäneet. Arvidkin käsitti elämän umpukukkaiseksi lapsen
unelmaksi, joka alituiseen tyttöä ympäröitsi. Katse toki silloin
tällöin kaukaa kaihosi, mutta sekin heti häipyi, kääntyi muualle.
Ja mitäpäs siinä, olihan niitä naisia nuorimies nähnyt. Maailmalla
rikkaita ja köyhiä, arvokkaita ja alhaisia, kauniita ja rumia. Tosin
oli joskus viehättäviä, ehkä ihan hurmaavia varieten ulkokultaisia
ja siivekkäitä olennoltakin tullut katseltua. Mutta oli ylpeitäkin,
erittäin arvokaskäytöksisiä, jopa itsekkäitäkin nähnyt. Joskus taasen
mairittelevia, liian imeliä, ehkä epämääräistä sanoa: tungettelevia.
Mutta harvoin tapasi rohkeata ja päättäväistä, veikeätä ja
yksinkertaista kuten Martta.
Olihan tämä mies jo kokemuksien karkaisema kuoreltansa. Kaikkiin
mahdollisiin sekä mahdottomiin asioihin osasi ottaa oman kantansa.
Jotenkin kaikki vastaansattumat tuntuivat tavallisilta, elämässä
ilmeneviltä varjotahi valopuolilta. Langenneet naiset ja miehet
tuntuivat ensi kertaa julkeasti nähtyinä loukkaavan sitä uinailevaa
maalaispojan ihannetta, minkä varaan hän sukupuolien keskinäiset
suhteet oli rakentanut. Mitä pitemmälle hän kumminkin näki ja koki,
sitä enemmän tietoisuus paheista alkoi aueta silmäin eteen. Lopulta hän
johtui tutkiskelemaan oloja ja yhteiskuntaa, hyviä ja huonoja, sekä
tervettä, että mätäpaiseita.
— — —
Sisällissodan edellisenä syksynä, suurlakkopäiväin aattona, Arvid vasta
Suomeen saapuneena teki yhtä ja toista merkillistä huomiota. Ylimystöä
apinoivat pohatoitten tyttäret turhamaisuuksilleen, herrasrimpsuineen.
Ne tympäisivät, vaikka varsin viisaan osaa olivat näyttelevinään.
Manttaalijekunat sotasaaliineen kuvittelivat olevansa "vanhaa aatelia",
peräisin kuninkaallisesta perheestä ja perikunnasta, sekä että on
tavattoman alhaista olla tekemisissä sellaisen roskan kuin työläisten
kanssa. Ja mikä ilmeinen ihme, ettei ennemmin oltu osattu rikastua ja
ylpistyä... Tämän röyhkeän sakin ajatukset ja aivoitukset paistoivat
ulos itse kunkin naamasta paremmin kuin peilistä. Sentähden Arvid
käänsi tälle sakille selkänsä ja asteli työväen talolle.
Kas täällä oli yksinkertaista ja teeskentelemätöntä. Liinapäiset
työläistyttäret riemuitsivat elämän eräpalastakin. Sielläpä se
liukkaana liikkui Marttakin valkeine vyöliinoineen. Ja kuutamoisena
lokakuun iltana kun Arvid asteli yksin äänettömänä hongiston polkua
pitkin kotikylään, ponnahtelivat jalkansa tutuilla teillä ja
kivilöillä, joissa poikana paitaressuna sadat kerrat kiitelemässä
oli ollut. Ja jos tätä kertaa tarkemmin muisti ja mietti, olivat
ajatuksetkin säilyneet sellaisina, miksi ne sinä iltana kuvastuivat.
Sittemmin siitä oli muistoon seurannut kalpea syyssunnuntai-ilta
kalliosaaren takana. Oli vastassa siellä rannalla ollut Martta, veikon
veitikan keralla. Nuotiolla kalaa paistettiin ja maistettiin. Oli
sanonut Arvid ujostelevalle tytölle: "Sinun kalasi maistuu kaikista
parhaimmalle. Taitaapa sinusta emäntä tulla." Tyttö oli punastellut ja
väittänyt vastaan: "Ettei hänestä koskaan, ei koskaan tule kenenkään
emäntää." Tämä viaton väittely erittäin huvitti nuorta miestä.
Tämä kohtaaminen oli ollut ainoa syksyn lyhyen aikana, minkä tyttö
osakseen oli saanut. Mutta sehän ei johtanut minnekään. Siitähän ei
minkäänlaista alkua, ei johdelmaa voi päätellä. Kauan ja ainaisesti
väikkyili Martalla mielessä tämä hetki. Väikkyi sittenkin, vaikka Arvid
jo vuosia oli ulkomailla ollut. Ja kuta enemmän aika kului, se sitä
kirkkaammaksi seestyi. Kerran sitten tytön elämässä oli tullut vastaan
ihmeellinen lauantai-ilta. Posti näet oli jättänyt Pylväistön pirtin
pöydälle kortin. Siinä osotteen puoleisella sivulla oli piirretty:
"Pikkutyttö Martta Norola." Se oli leimattu ja pantu postiin San
Franciscossa tasan neljä vuotta jälkeen lähtöpäivästä. Piirretty
oli siinä: "Puhtoiselle Martalle ja pikkuveikollesi olen ostanut
onget. Kun tulen kotimaahan käymme Kalliosaaren poukamaan... Iltana
suvisunnuntain."
Kirjekortti povellansa siitä aikain oli tyttö kuljeksinut sekä illat
että aamut... Ja vasikoiden hakumatkalla vainion takana sai poiketa
aukealle kivikkoaholle, minkä keskellä sijaitsi laakeana Kilien
kivi. Kiven seinustalla sijaitsi leikkimaja kivisine pöytineen ja
penkkeineen. Tänne tyttö hiipi, istui avokattoisen onkalon kivipaadelle
ja sykkivin sydämin etsi kortin poveltansa. Luki sen ja mietti... Luki
uudelleen ja uupui ajatuksiin. Kaukomaille unelmat kiisivät. Unohtui
tunniksi, unohtui kahdeksi ja pieni karja ammui turhaan vasikkahaan
veräjällä puolapuiden avaamista. Nyt ei Martta sitä kuullut. Hän kiven
alta käärön veti ulos ja kirjoitusesineet kaikki ennen varatut otti
esiin. Tykyttävin sydämin pani paperille rivit:
"Kilienkivellä 18.6.1910.