Linnankuja, Joenkatu, Islanninsilta! Waern, Somzelius, Lind!
Kreikkalainen kuoro, Kantin kritiikki, muinaispohjoismaiset linnat,
kaikki entisensä kaltaisena, kertaantuneena tuhannennen kerran.
Valot, nuorukaiset, probleemit paloivat yhäti kammioissaan yhtä
heltiämättömän, yhtä tasaisen, jäntevän, muuttumattoman voimakkaina.
Jacobista tuntui siltä kuin aika olisi kytkettynä näillä kujilla, kuin
elämä olisi pysähdytetty, kuin kaikki kehitys olisi ollut taottuna
kiinni näissä ahtaissa, suljetuissa kammioissa.
Niillä ihmisillä, jotka Jacob oli kirjallisuuden avulla oppinut
tuntemaan, oli ollut suuri hetkensä, joka oli uudistanut heidät tai
sitten murskannut heidät. Ankara ristiriita teki heidän luonteensa
vahvaksi tai tyhjäksi, heidän elämänsä sai suuntauksensa kriisistä,
ratkaisusta.
Miten toisin oli Jacobin ja hänen toveriensa laita
yliopistokaupungissa. Päivä vieri ilman tapauksia ja vuosi ilman
katastrofeja. Dramaattinen kohtalonhetki ei koittanut koskaan näille
nuorukaisille, joiden elämykset olivat nimeltään: kirjat ja hypoteesit.
Todellisuus ei saanut voimakasta otetta heihin eikä singonnut heitä
koskaan asemaan, jossa päätös olisi merkinnyt joko elämää tai kuolemaa.
Kiivaat heittelyt ja odottamattomat vaihtelut eivät muovanneet heidän
omalaatuisuuttansa, vaan kulutus, arkipäivien rannattoman sarjan
ankara aivojen, sydämen ja hermojen kulutus. Kamarissa kirjan ääressä
istuminen oli olemassaolon rauhantäyteinen muoto, mutta sellainen
rauha piti vangittuna kasvavaa levottomuutta; se oli sitä rauhaa, joka
vallitsee huoneessa, mihin jokin väkevästi eksspansiivinen voima on
kukistettuna ja suljettuna.
Täällä asui näennäinen hiljaisuus ja veltto rauha, mutta sotilaan
seikkailunhalu oli täällä, hänen sotakuntoinen voimansa, hänen
uljuutensa, hänen sitkeytensä. Fyysillisen sotilaan ammatti tuntui
joskus jopa juhlaleikiltä näistä nuorukaisista, joiden täytyi ilman
terästäviä taistelutoitotuksia ja ilman eläviä vastustajia omistaa
hänen urhoollinen mielensä.
Jacobista tuntui, että luonteen karaiseminen ja täydellistäminen täytyy
olla inhimillisten yksilöitten päämääränä, ja että nämä toiminnan
erilaiset tehtävät oli annettu tämän luonteenluomisen välikappaleiksi.
Tieteellinen ammatti oli tuskallista karaisua, mutta se saattoi ehkä
myöskin tuottaa puhtaan takeen.
Palavat kammiot olivat ahjoina. Tänään näytti Jacobista, kuin
tutkijantehtäviä ei olisi jaettu nuorukaisille sitä varten, että
probleemeista olisi saavutettu ennen kaikkea tieteellisiä voittoja,
vaan eetillisiä voittoja nuorukaisille itselleen. Universumin
äärettömään arvoitukseenhan olisi näiden nuorten tutkijain työ
luonut vain häviävän mitättömyyden selvyyttä. Mutta monet heistä
voimistuisivat, puhdistuisivat ja jalostuisivat kamppaillessaan
saavuttaakseen tämän selvyyden, ja se ehkä oli peruspohjaltaan
tutkijantyön suuri, ihanteellinen tarkoitus. Tieteellinen työ oli
yhtämittaista kasvavaa koettelua, älyllisen maallista puhdistusta.
Ja kokeet onnistuivat epätasaisesti. Vakaville se oli vaikein, he
kärsivät eniten ja pääsivät taistelusta haavoittuneina, köyhinä,
tyydyttämättöminä, mutta ikuisina sankareina. Kevytmieliset saavuttivat
varhain ajallisia voittoja, heidät koristeltiin, ylennettiin
arvoasteissa ja he poistuivat narreina taistelusta ja ijankaikkisuuteen.
Jacob nosti katseensa ystävien valaistuihin ikkunoihin, ja hänen
sydämensä oli täynnänsä alakuloista varmuutta. Täällä he antoivat
nuoruutensa vastikkeeksi ratkaistakseen kysymyksen, jonka sattuma
oli viskannut heidän eteensä. He uskoivat varmasti siihen, että sen
kysymyksen vastaus veisi kehitystä askeleen edemmäksi, eivätkä he
anna perään ennenkuin työ on tehty. Mutta maailmanjärjestys tarkoitti
ehkä hiukan muuta heistä; se ei varmaankaan kovin paljoa välittänyt
niistä vaivaisista valonvälkähdyksistä, joita he luulivat löytäneensä.
Suuri salaperäisyys on yhä edelleen kattava kaiken läpinäkemättömällä
pimeydellään. Mutta heidän kammioittensa valot eivät kuitenkaan
palaneet turhaan; tutkijantuli oli sytytetty heidän sielujensa vuoksi,
se poltti pois kuonan ja karaisi heidät puhtaiksi ja voimakkaiksi.
Epäilyssä, alakuloisuudessa, itse tarkoituksettomuudessa piili siis
kuitenkin tarkoitus; tyhjä köyhyys kätki itseensä aarteen. Palavat
kammiot olivat olemassa luodakseen jotakin, joka oli enemmän kuin
tieteelliset saavutukset — todellisia ihmisiä.