Niin, nyt en tee itseäni _paremmaksikaan_ sentään, kuin olen. Sillä
aina en olisi saattanut sanoa niin. Oli jotakin, joka yhäti kohosi ylös
jälleen, kuten -- niin, kuten itku. Mutta sitte reipastutin itseni
oikein todella ja sanoin: Vaikkapa oman onnesi uhraisit tädille?
Olisiko siinä kenties liikaa? Ei, ja taasen ja ikuisesti ei! Ja kun ei
hän enää rakasta minua! Enkö siis voisi pakottaa tuota alas? Olisihan
se huonoa, jos en sitä voisi! Minä halveksin sitä, joka ei rakasta
minua!
ROUVA FALK.
Ogoot, minä ihmettelen, rakastan sinua, olen ylpeä sinusta!
OGOOT.
Ah, täti, en milloinkaan ollut tuntenut sitä niin, kuin silloin, mikä
sinä minulle olit! Jos minä taitaisin tehdä jotakin suurta elämässä,
jotakin, joka olisi oikein hyvää tai oikein kaunista, niin sinä sen
olet minuun kylvänyt; sillä minä käyskelin silloin haaveksien kaikkia,
keksiäkseni jotain, millä saattaisin tuon perille; olisin asettunut
mitä nöyrimpään tilaan, ilman ettette olisi kuulleet hiiskausta, ei
huokausta ... ja silloin olit sinä yhä silmäini edessä! Sillä sen
tiesin, että sinä voisit tehdä tämän minun puolestani! Niin, oletpahan
todellakin jo tehnyt sen. Sinä oikein loistit edessäni, täti!
ROUVA FALK.
Ogoot!
OGOOT.
Mutta et sinä näytä niin iloiselta, kuin minä nyt olen! Etkö huomaa
vielä, kuinka se tapahtui?
ROUVA FALK.
Huomaan, mutta loppu?
OGOOT.
Täti kulta, tiedäthän sinä sen! Ei, se on totta! Sitä en saa unhottaa
kertomasta, sillä muuten et käsitä, miksi käytin itseni niin tyhmästi
piispan luona.
ROUVA FALK.
Niin.
OGOOT.
Ylpeissä haaveksimisissani, kuinka kieltäisin itseni, teitä
onnellisiksi tehdäkseni -- tapahtui, näet, välisti, että oikein
raivostuin Hagbartiin, sentähden, ettei hän sanonut minulle mitään, ...
taikka oikeammin, ei mitään ymmärtänyt, ... hän oli kuin unissaan. Eikö
se ole kummallista, että asiat noin saattavat sekaantua toisiinsa? Ja
se oli voimakkaampi, kuin itse luulinkaan; -- sillä kun piispa tahtoi
hylkiä sinua -- tuokin tuli ikäänkuin takaa! -- silloin minä tuiki
kadotin malttini, koska ei Hagbart ollut estänyt tuota, vaan käyskeli
unissaan; en tiedä -- mutta -- niin, näitpä itse, kuinka kävi; se
puhkesi ilmi kaikki tyyni sikin sokin, minä olin kerran taas oikein
häijy ja sinä vihainen, -- ja sitte sovimme jälleen, ja minä matkustin
pois, -- ja sitte, täti --
ROUVA FALK.
Ja sitte --?
OGOOT.
Niin, sitte minä mietin! Kaikki nuot kauniit sanat hänestä, joita
annoit mukaani matkalle, ne kasvoivat ja kasvoivat. Sinä itse tulit
jälleen ihan suureksi, ihan lempeäksi. Tuolla tuntureilla olikin ihmeen
kummallista! Oi, sitä ilmaa, sitä kirkkautta, sitä ääretöntä suuruutta,
kuules! Ja vesi melkein aina tyvennä, niin alhaalla se oli; ja sielläpä
oli, erittäinkin iltaisin, oi, kuinka hiljaista! Ja sitte se ummistui
kuin haava.
ROUVA FALK.
Mikä ummistui?
OGOOT.
Suru, täti. Ei ollut enää mitään estettä. Onhan Hagbart, niinkuin
sanoit, hyvin jalo, todellinen. Ja sinä itse, täti! Te ette olisi
tehneet minulle mitään pahaa, kumpikaan, ei vasten tahtoannekaan. Oi,
kuinka se tieto tuntui hyvältä. Siinä levähdin minä monesti, kunnes
nukuin, istuessani, -- ihan onnellisena. Oi Jumala, kuinka ma rakastan
häntä! -- ja sitte tuli kirje isoäidiltä. --
HANNUS (tulee niin, ettei hän kohta näe Ogootia).
Neiden sanotaan -- Tuossapahan neiti onkin!
OGOOT (nousee ylös).
Sinä oikein säikähytit minua, Hannus!
HANNUS.
Tervetuloa takaisin!
OGOOT.
Kiitoksia.
HANNUS.
Niin, minun ei siis tarvitse lähteä --?
OGOOT.
Ei ikään! Mutta jonkun täytyy lähteä kapineitani tuomaan.
HANNUS.
Tietysti. -- Mutta mikä rouvaa vaivaa?
OGOOT.
Täti? -- Oi Jumala, mikä nyt on?
HANNUS.
Rouva ei ole viime aikoina ollut terveenä.
OGOOT.
Eikö? Mutta, täti! Menenkö --? Tahdotko --? Täti! Mutta, täti!
HANNUS.
Menenkö ehkä tuomaan --
ROUVA FALK.
Ei, ei! -- Mutta sinä, Ogoot, jos menisit -- -- Oi Jumala! --
Juokse ... sisään --
OGOOT.
Lääkepullo punaisella etiketillä?
ROUVA FALK.
Niin. (Ogoot menee.) Hannus, riennä kenraalin luoksi, -- pyydä häntä
tulemaan tänne! Kohta!
HANNUS.
Kyllä, rouva!
ROUVA FALK.
Hannus!
HANNUS.
Kuulen!
ROUVA FALK.
Ota hevonen! Kenties kenraali ei ole kotona, hakemaan siis!
HANNUS.
Kyllä. (Menee.)
OGOOT.
Tässä se on, täti!
ROUVA FALK.
Kiitoksia. Se meni ohitse jo.
OGOOT.
Mutta mitä se on, täti?
ROUVA FALK.
Se on, lapseni, -- se on jotain, joka välisti kohtaa, kun suvi muuttuu
syksyksi.
Esirippu lankee.
Kolmannen ja neljännen tapauksen välillä vaan muutaman minutin aika,
jona musiki soi. Musiki alkaa ennenkuin esirippu on ehtinyt lankeemaan
alas.
NELJÄS TAPAUS.
Piispan luona. Ilta, ja kynttilät sytytettyinä.
Ensimäinen kohtaus.
Piispa ja rouva Falk, jälkimäinen matkapuvussa, shaali käsivarrella, ja
laukku kädessä, astuvat sisään. Piispa tahtoo päästää häntä hänen
kantamastansa. Mutta hän laskee sen itse pois.
ROUVA FALK.
Suokaa anteeksi, herra piispa, että vaivaan teitä, ja näin myöhään; se
tapahtui eräästä syystä, johon en voi mitään. -- Onko veljenne poika
kotona?
PIISPA.
Ei. Mutta minä odotan häntä; hän on kahdesti hakenut minua iltapuolella
minua tapaamatta.
ROUVA FALK.
Soisin mielelläni asiani toimitetuksi ennen hänen tuloansa.
PIISPA.
Käskenkö siis, että meille annetaan sana, kun hän tulee kotiin?
ROUVA FALK.
Kiitoksia!
PIISPA (soittaa).
Isoäiti sanoi hänen käyneen teidän luonanne tänäpänä kohta kotiin
tultuansa.
ROUVA FALK.
Niin kävi. --
PIISPA (sisään tulevalle tytölle).
Tee hyvin ja ota vaari, koska kandidati tulee kotiin ja anna minulle
tieto siitä.
(Tyttö menee.)
ROUVA FALK.
Hän on puhutellut isoäitiä?
PIISPA.
Niin.
ROUVA FALK.
Tultuansa --? (Keskeyttää.)
PIISPA.
Tultuansa teidän luotanne.
ROUVA FALK.
Onko hän sanonut mitään?
PIISPA.
Hänen mielensä oli kovin liikutettu. Mutta minä en ole kysynyt
isoäidiltä sen enempää. Minä nimittäin arvaan; -- hän on puhutellut
teitä?
ROUVA FALK.
Niin.
PIISPA.
Ja te, hyvä rouva?
ROUVA FALK.
Minä --? Minä olen nyt täällä.
PIISPA.
Matkustaaksenne pois, jos oikein ymmärrän?
ROUVA FALK.
Matkustaakseni pois. Nyt käy teidän mielenne mukaan, herra piispa.
PIISPA.
Eikä hän saa tietää siitä mitään?
ROUVA FALK.
Ei kukaan -- paitsi se, joka seuraa minua. Minä astun illalla tuohon
englantilaiseen höyrylaivaan.
PIISPA (katsoo kelloaan).
Ei teillä siis ole paljon aikaa.
ROUVA FALK.
Minä tahtoisinkin vaan uskoa teidän käsiinne, herra piispa,
lahjotuskirjan omaisuudestani täällä.
PIISPA.
Sisarenne tyttären hyväksi?
ROUVA FALK.
Ogootin. Hän saa kaikki.
PIISPA.
Mutta viimein sanoitte, rouva --?
ROUVA FALK.
Matkaa varten on minulla kyllä tarpeeksi. Sen jälkeen en kaipaa mitään.
Voin elättää itseni.
PIISPA.
Mutta Ogoot, hyvä rouva? Ettekö odota, kunnes Ogoot tulee kotiin?
ROUVA FALK.
Ogoot tuli kotiin tänään. Hän lepää nyt. Mutta vaununi lähetin takaisin
noutamaan häntä tänne kohta. -- Oletteko siis niin hyvä ja otatte
vastaan häntä ... en tietänyt ketään muuta ... ja lohdutatte häntä --!
PIISPA.
Sen teen, hyvä rouva. -- Minä arvaan, että tämä tuntuu vaikealta.
ROUVA FALK.
Ja tahdotteko koettaa ... saada noitten kahden välin jälleen hyväksi?
PIISPA.
Mutta eiväthän he rakasta toisiansa.
ROUVA FALK.
Ogoot rakastaa Hagbartia. Ja kun he molemmat rakastavat minua, -- niin
ajattelin, että kun minä vaan olen poissa, -- ja he tietäisivät minun
suovan sen, ajattelin, että he löytäisivät toinen toisensa yhteisessä
rakkaudessansa minuhun. -- Toivon niin. He ovat nuoret molemmat.
PIISPA.
Minä teen, minkä taidan, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Kiitoksia! Vielä pyytäisin, että ystävällisesti sallisitte isoäidin
muuttaa maalle Ogootin luoksi, -- taikka Ogootin tänne, kuinka kumpikin
parhain tahtoo, jotta Ogoot saisi huvin hoitaa isoäitiä; sillä hän
pitää isoäitiä hyvänä.
PIISPA.
Ja isoäiti häntä.
ROUVA FALK.
Ja missä isoäiti olisi, sinne kai tulisi Hagbartkin. Vanhus ehkä sitte
auttaisi heitä.
PIISPA.
Minusta on ehdotuksenne oivallinen, ja minä ihmettelen vaan, että
teillä on aikaa ja voimaa ajatella näitä kaikkia.
ROUVA FALK.
Onko isoäiti ylhäällä vielä?
PIISPA.
On; minä tulen juuri nyt hänen luotansa. Hagbart on saattanut hänet
levottomaksi. Hän ei kestä paljon.
ROUVA FALK.
Ehkä on siis paras, etten sano hänelle jäähyväisiä. Olisin muuten
mielelläni sanonut.
PIISPA.
En uskalla myöntyä siihen.
ROUVA FALK.
Oletteko niin hyvä ja sanotte terveisiä minulta -- ja kiitoksia!
PIISPA.
Sen teen.
ROUVA FALK.
Ja pyydätte, että hän -- auttaa --!
PIISPA.
Kovin minun käy sääliksi teitä, hyvä rouva!
ROUVA FALK.
Suokaa minulle anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, se rauhanhäiriö,
jonka saatin tänne. Se tapahtui vasten tahtoani.
PIISPA.
Minua pahottaa, hyvä rouva, etten ole ennen oppinut tuntemaan teitä.
Niin olisi paljon nyt saattanut olla toisin.
ROUVA FALK.
Älkäämme nyt siitä puhuko.
TYTTÖ (tulee sisään).
Minun käskettiin antaa tämä kortti rouvalle.
ROUVA FALK.
Kiitoksia! -- Kenraali on siis etuhuoneessa?
TYTTÖ.
Niin.
PIISPA.
Onko kenraali Rosen täällä?
ROUVA FALK.
Olen rohjennut pyytää häntä täältä noutamaan itseäni, kun höyrylaiva
viheltää.
PIISPA.
Pyydä kenraalia tulemaan sisään! (Tyttö menee.) Se on siis kenraali
Rosen, joka -- (Keskeyttää.)
ROUVA FALK (etsii jotakin laukustaan).
-- seuraa minua. Hän on minun mieheni.
PIISPA.
Teidän erotettu miehenne?
ROUVA FALK.
Niin.
PIISPA.
Siinä tapauksessa olen minä tehnyt kovin väärin teitä kohtaan, hyvä
rouva.
ROUVA FALK.
Niinpä kyllä.
KENRAALI (tulee. Hän on soreassa matkapuvussa ja näyttää erittäin
kauniilta).
Pyydän anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, mutta aika on käsissä. --
Hyvä rouva, tämä on teidän?
ROUVA FALK.
Niin. -- Antaisitteko, herra piispa, tämän Ogootille, kun hän tulee? --
Ja autatteko häntä?
PIISPA.
Kyllä, hyvä rouva. Jumala olkoon kanssanne!
TYTTÖ (tulee).
Kandidati on tullut.
ROUVA FALK.
Hyvästi! -- Terveisiä! --
PIISPA.
Teette varmaan enemmän, kuin kukaan meistä olisi tehnyt.
ROUVA FALK.
Se riippuu vaan siitä, kuinka suuresti kukin rakastaa. -- Kiitoksia!
Hyvästi!
PIISPA.
Hyvästi!
(Kenraali tarjoo kunnioituksella käsivartensa rouvalle;
tämä tarttuu siihen; he menevät. Piispa saattaa heitä.)
Toinen kohtaus.
HAGBART (tulee oikealta puolelta, katsoo ympärillensä, kummastuu, menee
peräpuoleen, mutta piispa tulee ovessa häntä vastaan).
PIISPA.
Siinäkö olet --?
(Molemmat astuvat ääneti esiin.)
HAGBART (kovassa mielenliikutuksessa, mutta pidättäen itseänsä).
Minä kuulen äänestäsi, -- ja näen päältäsi, -- että tiedät siitä.
PIISPA.
Sinä luulet minun puhutelleen isoäitiä?
HAGBART.
Niin.
PIISPA.
Niin olenkin. Hän ei ole sanonut juuri mitään. Mutta näenhän minä sen.
Sinä tiedät, että näin sen ennemmin kuin sinä itse.
HAGBART.
Se on totta. Minä olen taistellut taisteluni loppuun.
PIISPA.
Tuskinpa, Hagbart.
HAGBART.
Niin, _sinä_ et luule niin; sen tiedän. Mutta minä sanon sitä elämäni
ratkaisevaksi voitoksi. Minä rakastan rouva Falkia. Ja hän rakastaa
minua.
PIISPA.
Jollet olisi tuommoisessa mielenvimmassa --
HAGBART.
Se ei ole vimmaa, se on onnea. Mutta täällä, sinun luonasi, -- niin, en
ole tullut pyytämään sinun siunaustasi; menköön menoansa ilman sitä!
Mutta minä olen tullut sanomaan sitä sinulle; sillä se on
velvollisuuteni. -- Onko se sinusta paha?
PIISPA.
On.
HAGBART.
Setä, se loukkaa minua.
PIISPA.
Poikani!
HAGBART.
Se loukkaa minua hänen tähtensä ja itseni tähden. Sinä et tunne meitä
kumpaakaan.
PIISPA.
Istummeko puhumaan keskenämme, Hagbart?
HAGBART.
Minä pyydän, ettet yritä mitään taivutusta.
PIISPA.
Ole huoleti! Minä pidän tunteesi arvossa. Ja minä tiedän nyt, että hän
on sen ansainnut.
HAGBART.
Mitä sanoit?
(He istuutuvat.)
PIISPA.
Hyvä Hagbartini, suo minun kohta tunnustaa, että minäkin olen kokenut
jotain viime tapausten jälkeen. Ja siitä olen oppinut tietämään, etten
ollut oikeassa rouva Falkin suhteen.
HAGBART.
Toden tottako?
PIISPA.
Minä olen päättänyt hänestä sekä liian aikaisin, että liian ankarasti.
Se on yksi helmasyntejämme. Ja olen liian paljon noudattanut ihmisten
mieliä, liian vähän tuntenut sitä rakkautta, joka antaisi rohkeutta
tehdä hyvää. Hänestä, jota katsoin vähemmän-arvoiseksi, olen oppinut
tietämään sen.
HAGBART.
Sinä et tiedä, kuinka kiitolliseksi teet minut noilla sanoilla -- ja
onnelliseksi!
PIISPA.
Minä sanon vielä. Sen kautta, että teimme väärin häntä vastaan,
viettelimme sinutkin, joka silloin vielä uskoit meitä, tekemään väärin
häntä vastaan, ja nuorison tapaan vielä ankarammin, kuin me itse. Tämä
synnytti sinussa vasta-vaikutuksen, joka johdatti rakkauteen. Jos
rakkaus oli synti, olimme me syypäät siihen.
HAGBART.
Mutta se ei ole mikään synti.
PIISPA.
Ei. Mutta sinun tietosi siitä, että me katsoisimme sitä synniksi,
kiivastutti sinun oikeuden tuntoasi ja enensi rakkauttasi. Sinä olet
jaloluontoinen.
HAGBART.
Oi Jumala, kuinka olen sinua tästälähin rakastava, setä!
PIISPA.
Sentähden olen istahtanut kanssasi, Hagbart, pyytääkseni anteeksi
sinulta. Ja häneltä! Ja siltä kansaltakin, jota minun tulee johdattaa,
mutta johon en tarpeeksi luottanut. Sillä siinäkin ovat useimmat hyviä;
he olisivat seuranneet, jos minulla olisi ollut miehuutta mennä edellä.
HAGBART (polvillaan).
Minä kunnioitan sinua enemmän, kuin milloinkaan, ja enemmän, kuin
kukaan sinua koskaan on kunnioittanut!
PIISPA (on noussut seisoalle).
Tule, Hagbart!
HAGBART (nousee ylös ja heittäytyy hänen puoleensa).
Setä!
PIISPA.
Onko sinulla kyllin luja rakkaus kestää --
HAGBART.
Oi, kaikkia!
PIISPA.
Sillä välisti saamme rakkauden, että se opettaisi meitä uhraamaan.
ISOÄITI (tulee).
Kuulin Hagbartin äänen!
HAGBART.
Mummu! (Sekä hän että piispa menevät häntä vastaan.) Mummu! Oi taivaan
Jumala, kuinka olen onnellinen!
(Tarttuu hänen toiseen käsivarteensa.)
ISOÄITI.
Onko se totta?
PIISPA (joka tarttuu hänen toiseen käsivarteensa).
Ällös käykö yksin.
ISOÄITI.
Kuulin Hagbartin äänen; -- se oli ihan luja, ja niinpä arvelin: nyt on
jotakin tekeillä.
HAGBART.
Eikäpä olekaan mitään muuta kuin hyvää! Setä suostuu, setä on jalo,
setä tekee kaikki, kaikki hyväksi jälleen -- ja enemmänkin! Oi Jumala
-- mummu, ettäs olet noin vanha! Mieleni tekisi kantaa sinua
käsivarsillani ja juosta ympäri.
ISOÄITI.
Ei, sitä saat olla tekemättä. (Talutetaan paikallensa.) -- No --?
Mitähän muuta?
HAGBART.
Mitä muuta? En tiedä mistään muusta! Ei ole mitään muuta.
PIISPA.
On, Hagbart, on muutakin.
HAGBART.
Sanot sitä kovin totisesti? Sinä _olet_ aivan totinen -- jopa
liikutettukin --? Setä!
(Vaunut kuuluu tulevan.)
PIISPA.
Varros vähän, poikani! Varros vähän!
(Menee ulos pääovesta.)
HAGBART.
Mummu kulta, mikä nyt lienee?
ISOÄITI.
En tiedä. -- Mutta onni on usein hyvän lyhyt.
HAGBART.
Onni on lyhyt? Mitä se on? Oi taivas, mummu, -- älä kiusaa minua!
ISOÄITI.
Todellakin, minä en tiedä mitään. -- Vaan sen --
HAGBART.
-- Vaan -- Mitä? --
ISOÄITI.
Että setäsi oli minun luonani, kun rouva Falk ilmotettiin tulleeksi.
HAGBART.
Rouva Falk? Onko rouva Falk käynyt täällä? Nyt?
ISOÄITI.
Juuri vastikään.
HAGBART.
On siis jotain tekeillä! Kenties se oli hän, jota setä. -- (Syöksee
ylöspäin; ovi avataan; piispa astuu sisään Ogootia taluttaen.) Ogoot!
OGOOT.
Hagbart! -- (Levotonna.) Eikö täti ole täällä?
CORNELIA (joka on seurannut piispan ja Ogootin jälessä).
Kah, isoäiti!
(Menee hänen luoksensa.)
PIISPA.
Ogoot kulta! Kasvatus-äitisi pyysi minut antamaan tämän kirjeen
sinulle.
HAGBART.
Kirjeen --?
ISOÄITI.
Mitä tämä on? Annas minun katsoa!
(Cornelia kääntää hänen tuolinsa puolittain toisia kohden.)
HAGBART.
Lue ääneen, Ogoot!
OGOOT (lukee).
"Armaisin!
Kun saat tämän kirjeen olen minä -- lähtenyt pois. Minä rakastan
sitä, jota sinä --"
(Huudahtaa kovasti ja kaatuu. Piispa ottaa vastaan hänet.)
ISOÄITI.
Hän on lähtenyt?
CORNELIA.
Hän rakastaa sitä, -- jota --? -- Oi Jumala, katsokaa Hagbartia!
PIISPA.
Cornelia! (Tämä rientää piispan luoksi; he laskevat alas Ogootin.
Cornelia seisoo hänen vieressänsä. Piispa kääntyy.) Hagbart! (Tämä
syöksee hänen syliinsä.) Miehuutta, poikani! miehuutta!
(Äänettömyyttä.)
ISOÄITI (nousee seisoalle).
On siis taas noitten suurten tunteiden aika palannut!
Esirippu lankee vitkaan.