Ei aivan; mutta ilman taistelutta se ei ole tapahtunut. Ja nyt soisin
saavani siitä vähän palkkaa. Ken ei sitä halajaisi! Tahtoisin saada
elää yhdessä niitten kanssa, joitten hyväksi olen altistunut; tahtoisin
nähdä heidän onnensa ja saattaa sen omakseni. Älkää riistäkö sitä
minulta, teidän korkea-arvoisuutenne. Sillä se riippuu teistä!
PIISPA.
Minä en oikein käsitä, että se riippuisi minusta.
ROUVA FALK.
Se riippuu teistä; sillä sillä hintaa, että minä suljettaisiin pois, ei
kasvattityttäreni milloinkaan ota veljenne poikaa.
PIISPA.
Se huolettaisi minua, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Minä riensin tänne, ennenkuin hän sai tietää mitään. Kirjeen otin
mukaani. Ottakaa se takaisin, teidän korkea-arvoisuutenne! (Hakee
sitä.)
PIISPA.
Mikä on, hyvä rouva?
ROUVA FALK.
Kirje!
Minä laskin sen pulpetille, siitä ottaakseni sitä, kun olin pukenut
itseni, ... ja kiireessäni ja pikaisuudessani -- unhotin sen! Nyt
kirjottaa Ogoot rätinkejä samalla pulpetilla. Jos hän näkee teidän
käsialanne? Kohta hän aavistaa jotain. Sillä olemmehan joka päivä
vartoneet teitä.
PIISPA.
Siihen ei voine siis mitään.
ROUVA FALK.
Voipi. Kun hän tulee tänne -- sillä hän ymmärtää kaikki ja tulee heti
-- ettekö, teidän korkea-arvoisuutenne, itse menisi kohta häntä
vastaan, ja sanoisi: -- (Keskeytyy.)
PIISPA.
Ja sanoisi --?
ROUVA FALK.
Olen hairahtunut. Ihminen on tuomittava -- ei erhetyksensä, vaan
saavuttamansa mukaan; ei uskonsa mukaan, vaan halunsa suhteen hyvyyteen
ja totuuteen. Sitä tahdon opettaa seurakunnalleni sillä tavoin, että
ensi sunnuntaina tulen tervehtimään kasvatus-äitiänne. (Näkee isoäidin
myötätuntoisuuden, tarttuu hänen käteensä ja kääntyy.) Hänkin, tämä
kunnian-arvoinen, anoo puolestani! Hän on siltä ajalta, joka oli
kärsivällisempi, kuin meidän aikamme, ainakin enemmän, kuin me vähässä
sopessamme. Hänen pitkän ikänsä viisaus yhdistyy tuohon sanaan: ole
kärsivällinen!
PIISPA.
Se on sellaista kärsivällisyyttä, hyvä rouva, jota meidän ei suvaita
osottaa; sitä kärsivällisyyttä, joka hävittää erotuksen hyvän ja pahan
välillä. Sen kärsivällisyyden tunsi isoäidin aikakausi; mutta sitä ei
käy noudattaminen.
ROUVA FALK (menee pois isoäidin luota).
Jos olen erhettynyt, jos olen halpa teidän korkean elämän-katsantonne
mukaan, niin muistakaa, että palvelette sitä, joka oli syntisen ystävä.
PIISPA.
Niin minäkin olen, kun tulette etsimään sielunne pelastusta; silloin
teen kaikki.
ROUVA FALK.
Auttakaa minua entisyyteni sovittamisessa! Se on minun suhteeni kaikki.
Teidän suhteenne se ei ole paljon. Minä pyydän vaan vähän
kohteliaisuutta, ei mitään solvausta! Minä asetan niin, että harvoin
näemme toisiamme. Mutta älkää sulkeko minua pois; sillä se on yhtä,
kuin heittää minut halveksittavaksi. Uskokaa minua: teille ei tule
mitään häpeää minusta, ja noitten kahden kiitollisuus palkitsee
hyvyytenne.
PIISPA.
Minua pahottaa kovin seisoa semmoisena edessänne. Sillä älkää luulko
minua kovaksi. Päinvastoin. Minun sydämelläni lepää tuhanten
tuskallinen omatunto. Minä en uskalla rakkaan veljeni pojan tähden
loukata noitten kunnioitettavaa luottamusta eikä yhteistä lakiamme.
Siinä on jo paljon, että näin suuren kirkollisliikkeen aikana, kuin
meidän nyt on -- avaan piispan asunnon sisarenne tyttärelle; minä en
voi, en saa avata sitä myös sille naiselle, jota koko seurakunta,
vaikkapa väärinkin, ... niin, hyvä rouva, en tahdo loukata teitä.
ROUVA FALK.
Todella!
PIISPA.
Olkaa varma siitä, että se pahottaa mieltäni. Te olette minuun itseen
vaikuttanut erittäin hyvin.
ISOÄITI (on tällä aikaa noussut seisoalle ja rupee kävelemään).
ROUVA FALK.
Aiotte mennä?
(Piispa rientää syrjään vetämään eräästä kellonnuorasta.)
ISOÄITI.
Niin, -- olen liian vanha riitaan. -- Eikä olekaan, sen mukaan, mitä
nyt olen kuullut -- minulla mitään oikeutta istua täällä.
(Cornelia tulee, ottaa vastaan hänet ja menee
hänen kanssaan ulos peräovesta.)
ROUVA FALK (esillä).
Nyt saatan sanoa sen: teidän korkea-arvoisuutenne, te ette ole
miehuullinen. Kasvoista kasvoihin minun kanssani tiedätte, mitä teidän
tulee tehdä; mutta ette uskalla.
PIISPA.
Te olette nainen, -- ja minä vaikenen.
ROUVA FALK.
Sentähden, että olen nainen, olette te tänään sanonut minulle semmoisia
asioita, joita ette olisi sanonut -- esimerkiksi kenraali Rosenille,
miehelle, joka, olipa hänen entisyytensä mikä tahansa -- ja
nykyisyytensä -- käy herra piispan huoneessa.
PIISPA.
Hän ei ole vast'edes täällä käyvä. Paitsi sitä täytyy myöntää, että
tässä on erotus.
ROUVA FALK.
Tosin on tässä erotus; mutta en luullut sen käyvän _sitä_ suuntaa. Eikä
myöskään, että teitä, herra piispa, oli pantu suojelemaan väkevämpää,
vaan heikompaa, ei ilmeistä pahetta, vaan suotta syytettyä.
PIISPA.
Luuletteko tämän keskustelun jatkamisen hyödyttävän?
Viides kohtaus.
OGOOT (aukaisee peräoven ja huutaa ovessa seisoen):
Täti!
ROUVA FALK.
Ogoot! Oi Jumala!
OGOOT (tullen).
Täti!
ROUVA FALK.
Sinä tiedät --? (Ogoot heittäytyy hänen syliinsä.) Lapseni!
OGOOT.
Minä ymmärsin sinun olevan täällä nyt; oi Jumala!
ROUVA FALK.
Malta mieltäs, lapseni!
OGOOT.
Ei, sitä en voi. Tässä on liian paljon.
PIISPA.
Tahdotteko, hyvät naiset, olla kahden kesken?
OGOOT.
Missä Hagbart on?
PIISPA.
Hän on mennyt ulos.
OGOOT.
Oh, kuinka kuohuu ja humisee! Vai silläkö hintaa olin pääsevä tähän
perheesen, kasvatus-äitini myymällä, hänen, jota rakastan ja kunnioitan
korkeammin, kuin ketään maailmassa.
PIISPA.
Jatkammeko, hyvä rouva, vai --?
OGOOT.
Jatkatteko? Mitä? Keskustelua kasvatus-äitini myymisestäkö? Ei, vaikka
taivaan valtakuntaan pääsisin, en menisi sinne ilman häntä.
PIISPA.
Lapsi, lapsi!
OGOOT.
Niin, minun täytyy puhua; sieluni täytyy hengähtää. Mutta se on
sieluni, että kaikin voimin, henkeni perästä pysyn kiinni siinä, mitä
rakastan.
PIISPA.
Te olette nuori ja käytätte nuoren liiallisia lauseita. Mutta minusta
on paras, että katkaisemme tämän keskustelun; se ei kuitenkaan johdata
mihinkään.
ROUVA FALK.
Lähtekäämme!
OGOOT.
Hagbart! (Hän näki Hagbartin oikeanpuolisessa ovessa ennenkuin toiset.)
HAGBART.
Kuulin äänesi ulos asti! Rouva Falk --!
OGOOT.
Hagbart! (Rientää ylöspäin; mutta kun Hagbart kiiruhtaa häntä vastaan,
peräytyy hän.) Ei, älä koske minuun!
HAGBART.
Mutta! Ogoot --?
OGOOT.
Miks'et ole voinut estää tätä? Et ole edes puhunut siitä minulle!
HAGBART.
Koska en tosiaankaan tietänyt siitä.
OGOOT.
Semmoiset tietää, vaikk'ei sanaa sanottaisi. Mutta ei se ole ollut
sydämelläsi! -- Etkö tietänyt siitä nyt?
HAGBART.
Tiesin; mutta --
OGOOT.
Etkä tullut syösten luoksemme!
HAGBART.
Se on totta ... minä...
OGOOT.
Sinä olet ihan muissa asioissa. Ja minä, joka olen elänyt ainoasti tätä
varten, saadakseni kaikki sovitetuksi! Sen luulin tehdyksi sinun
kauttasi.
HAGBART.
Sinä teet väärin, Ogoot! Sillä mitä minä voin siihen --?
OGOOT.
Ei, sinä elät unelmissa. Mutta sehän pitäisi sinun tietää, että minun
kunniani ei saa muuttua tätini häpeäksi, -- että se on mahdottominta
maan päällä.
HAGBART.
Niin, niin! Mutta tarvitseeko niin käydä? Minä muutan teille ja --
OGOOT.
Niin, sillä tapaa saattaa jokainen raukka tehdä.
ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!
OGOOT.
Niin, sieluni on loukattu, petetty, solvaistu. Minun täytyy huutaa se
julki! Sillä ei se ole vasta tänään, ei yksistään tämä.
ROUVA FALK.
Ei, sen ymmärrän. Mutta mikä se on? Sinä loukkaat hänen rakkauttansa.
OGOOT.
Hänen rakkauttansa!
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan innossasi! Puhut maltittomasti!
OGOOT.
Ei, minä vaan _puhun_ kerran!
ROUVA FALK (menee hänen luokseen; hiljaan).
Vihaisia sanoja! Sinä, joka olet vaihtanut sielua hänen kanssaan
rauhaisina ja hiljaisina hetkinä; sinä, joka olet tuntenut hänen
uskollisen, puhtaan tahtonsa! Eihän hänen vertaistansa olekaan,
Ogoot! --
OGOOT (poistuu hänestä).
Taukoo! Taukoo! Sinä et näe mitäkään!
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan hurja, lapsi! Käytöksesi rupee käymään häpeäksi.
OGOOT.
Ei, sitte on hänen käytöksensä suurempi häpeä. Sillä minuapa hän ei
rakastakaan.
(Riekuu, juoksee pois piiloon.)
PIISPA (Hagbartille, hiljaan).
Nyt toivon, että lähdet pois muutamaksi päiväksi.
HAGBART (samaten).
Minä lähden.
PIISPA.
Tule!
(Hagbart seuraa häntä vasemmalle.)
Kuudes kohtaus.
OGOOT (tulee esiin).
Annatko minulle anteeksi?
ROUVA FALK.
Lähtekäämme kotiin!
OGOOT.
Mutta sano minulle joku hyvä sana!
ROUVA FALK.
En.
OGOOT.
Sano, ennen et pääse täältä pois.
ROUVA FALK.
En saata.
OGOOT.
Täti, en minä kadehdi sinua.
ROUVA FALK.
Vaiti! --
OGOOT.
Mutta salli minun lähteä pois muutamaksi päiväksi, -- salli minun
tointua! (itkee.) Oi Jumala, täti! rakastatko häntä? (Rouva Falk
koettaa irtaantua hänestä.) Minä en enää rakasta häntä! Jumalan tähden,
täti, jos rakastat häntä, niin ota hän!
ROUVA FALK.
Mutta ole nyt vaiti edes täällä vieraassa paikkaa! -- Jos et tahdo
tulla, lähden yksinäni kotiin.
OGOOT.
Enkä minä tule milloinkaan perässä.
ROUVA FALK.
Sinä olet perin hurja!
OGOOT.
Niin; jos ei sinun äänesi ole lempeä ja katseesi hyvä, en voi minä
elää. Jumala siunatkoon sinua, täti, nyt ja kaikkina aikoina!
ROUVA FALK.
Lapsi!
OGOOT.
Noin!
ROUVA FALK.
Mennään kotiin!
OGOOT.
Mennään.
Esirippu lankee.
KOLMAS TAPAUS
Rouva Falkin puutarhassa. Vasemmalla puolella lystihuone pöytineen
tuoleineen. Suurenmoinen kori, puolillansa omenia, on pöydällä.
Ensimäinen kohtaus.
ROUVA FALK.
Niin, milloin hevosia ei tarvita, Pedersen, mennään neittä noutamaan.
Saattaako se tapahtua tänään?
PEDERSEN.
Kyllä.
ROUVA FALK.
Lähettäkää siis vaikka heti Hannus kahdella hevosella vuoristoon
tuomaan häntä. Hänen onkin siellä liian kylmä nyt.
PEDERSEN.
Sen teen. (Aikoo mennä.)
ROUVA FALK.
No, Pedersen? kuinkas nyt on laitanne?
PEDERSEN.
Oh --!
ROUVA FALK.
Tulkaa luokseni illalla, niin koetamme jälleen jatkaa keskusteluitamme.
PEDERSEN.
Sitä olen kauan toivonut, rouva.
ROUVA FALK.
Niin -- en ole kahdeksaan yhdeksään päivään oikein kyennyt.
PEDERSEN.
Olemme kaikki nähneet, että joku asia on teitä vaivannut.
ROUVA FALK.
Kullakin on huolensa.
(Pedersen odottaa; mutta kun rouva edellensä varovasti
poimii omenia eräästä nuoresta puusta ja panee ne
vähäiseen kantamaansa koriin, menee hän vasemmalle.)
Toinen kohtaus.
HAGBART (oikealta puolelta, seisoo hetken, ennenkuin häntä huomataan).
Rouva Falk!
ROUVA FALK (huudahtaa vähän).
HAGBART.
Pyydän anteeksi! Hain teitä kaikkialta. Hyvää päivää! Olen juuri
palannut.
ROUVA FALK.
Ogoot ei ole kotona.
HAGBART.
Minä tiedän sen. Onko hän ollut koko ajan poissa?
ROUVA FALK.
On.
HAGBART.
Viipyykö hän kauan vielä?
ROUVA FALK.
Minä lähetän tänäpänä hevoset ylös. Niin lienee hän ylihuomenna täällä.
HAGBART.
Teitä, rouva, minun täytyy puhutella.
ROUVA FALK.
Ogootista?
HAGBART.
Ogootista myös.
ROUVA FALK.
Ette tahtoisi odottaa -- toistaiseksi?
HAGBART.
Minä tulen höyrylaivasta suorastaan tänne. Ja ymmärrätte siis itse --
ROUVA FALK.
Mutta kun se koskee Ogootia, eikä hän ole --
HAGBART.
Ogootista olen pian puhunut: hän oli oikeassa; -- minä en vaan tietänyt
siitä silloin --
ROUVA FALK.
-- Oi Jumala! --
HAGBART.
Minä en rakasta Ogootia.
ROUVA FALK.
Mutta joshan Ogoot rakastaa teitä?
HAGBART.
Hän osotti viimein, ettei hän sitä tee. Teille on hän varmaankin
sanonut sen ihan suoraan.
ROUVA FALK.
Ogoot oli -- kuinka sitä sanoisin -- liian kiihdyksissään, ettei voinut
hänen sanaansa luottaa.
HAGBART.
Hän on siis sanonut. Sen arvasin. Niin, olin varma siitä. -- Ogoot ei
rakasta minua; mutta teitä hän rakastaa, hyvä rouva. Hän tahtoo teitä
onnelliseksi.
ROUVA FALK.
Jos ette rakasta Ogootia, näyttää minusta siltä, kuin ei teidän olisi
pitänyt tulla tänne.
HAGBART.
Olette ehkä oikeassa. Mutta minä en tule samana miehenä tänne, kuin
ennen; eikä myöskään samassa asiassa.
ROUVA FALK.
Jos ette rakasta Ogootia, ei sovi teidän olla täällä; se minun täytyy
vielä sanoa. Sen verran väliä tulee teidän pitää hänen suhteensa
niinkuin minunkin.
HAGBART.
Minä vakuutan, että juuri suurin välinpito on saattanut minut sinne,
jossa nyt olen.
ROUVA FALK (joka tähän asti on koettanut seisoa paikallansa puun
vieressä).
Siis menen _minä_.
HAGBART.
Te ette mene!
ROUVA FALK.
Minä en tunne teitä enää!
HAGBART.
Jumalalle kiitos! Sillä entistä itseäni en paljon kunnioita. Moni
saattaa tehdä tuon hätäpikaa; mutta minä olen tarvinnut aikaa
saadakseni kaikki purjeeni järjestykseen.
ROUVA FALK.
En ymmärrä teitä.
HAGBART (hänen vielä puhuessansa ja aivan lähellä).
Te ymmärrätte minut!
ROUVA FALK.
Se on synti! Olkaa varoillanne!
HAGBART.
Kätenne vapisee --
ROUVA FALK.
Se ei ole totta!
HAGBART.
"Älä herätä haltioita!" sanotaan. Se on turhaa puhetta. Sillä haltioita
ovat elinvoimamme.
ROUVA FALK.
Mutta niitä pitää ohjata. Se on minun elämäni kallis oppi, enkä luovu
siitä.
HAGBART.
Ellen uskoisi, että totuuden oma voima on ohjannut minua tänne, en
seisoisi tässä. Minulla on ollut pitkällinen työ. Side toisensa perästä
on minun täytynyt avata, niin että voimat ovat saaneet paisua,
kokoontua ja syöstä esiin. Tässä ne ovat, -- ja nyt menemme yhdessä
edemmäksi.
ROUVA FALK.
Se olisi saattanut käydä ilman tuota.
HAGBART.
Minä rakastan teitä! Te se olette, jota olen rakastanut hänessä -- ensi
päivästä alkaen. Minä rakastan teitä.
ROUVA FALK.
Pitäkää minua arvossa! -- Menkää!
HAGBART.
Leonarda!
ROUVA FALK.
Ei, ei, ei! (Pakenee.) Voi, miksi on tämä tullut!
HAGBART.
Askel askelelta on se tullut. Vastarinta, tuo tuima ystävä, on
pakottanut meitä. Oi, tule onnelliseksi, niinkuin minä nyt olen!
ROUVA FALK.
Minä en ansaitse onnellisuutta. En ole odottanut sitä.
HAGBART.
Minä en tiedä, mitä kaikkia olette saanut kokea, tullaksenne
semmoiseksi, kuin nyt olette -- niin ihanaksi, hyväksi, niin
todelliseksi.
Mutta sen tiedän, että jolleivät muut olisi tuominneet teitä
hairauksistanne, minä en olisi rakastanut teitä siitä, mitä olette
saanut aikaan. Ja se, ma ajattelin, tuottaa minulle teidän
kunnioitustanne.
ROUVA FALK.
Ikuinen kiitos! -- Mutta ihmiset vastustavat semmoista. He ovat sitä
vastaan, että nuori mies kosii vanhanpuolista naista, ja milloin --
HAGBART.
Ihmisten mieltä en ole milloinkaan kysynyt, en edes silloin, kuin olin
lujimmissa siteissä. Ja nyt kysyn teitä, ainoastaan teitä!
ROUVA FALK.
Ja minä vastaan: yksityinen saattaa menestyä ilman ihmisten
myötätuntoisuutta, mutta ei kahdenkeskinen olo. Kylmä tuuli, joka
puhaltaa, tunkee pian väliin.
HAGBART.
Teidän vastatessanne tunnen sen, mitä itse sanon, aivan kankeaksi,
juhlalliseksi, -- aivan jähmäkkääksi. Mutta minun täytyy jatkaa,
semmoisena kuin nyt kerran olen. Hyvä, armas, siitä hetkestä, kuin
täysiksi tunsin, että minä teitä rakastin, on vaan yksi suuri asia
ollut olemassa; -- kaikki muut katosivat. Sentähden en tajua, mitä
sanotte. Luuletteko, että tehdään työtä minun väsyttämisekseni? Ja että
onnistuvat siinä?
ROUVA FALK.
Ei nyt, mutta sittemmin. Se aika tulee --
HAGBART.
-- niin työn ja edistymisen aika! Onhan se jo tullut. Senpätähden tässä
olen. Ehkä tulee taistelunkin aika, -- Jumala sen suokoon! --
_Silloinko_ välinpito on vallitseva? Ei! Te olette vapaa, minä vapaa;
tulevaisuus on omassa tahdossamme.
ROUVA FALK.
Ja sillä aikaa olen minä tullut vanhaksi --
HAGBART.
-- Te --! --
ROUVA FALK.
-- ja luulevaksi ja vaivaloiseksi, -- mutta te olette nuori nuorten,
iloinen iloisten joukossa! --
HAGBART.
Teissä on enemmän nuoruutta, kuin minussa. Monimuutteinen! Semmoisena,
kuin nyt olette, pysytte elämässä, -- aina uutena. Kukin ikäkausi on
teihin valava uutta ihanuutta, elosampaa voimaa. Luuletteko minun
käsittäneen teitä puoliksi, tai rakastavan teitä puoliksi? Ensinnäkin
tahdon sinun sielusi liekin ääressä minä istua. Totuuden voima on
vetänyt minua luoksesi. Sinä käsittämätön, koko elinkautena en saata
tulla valmiiksi sinun suhteesi.
ROUVA FALK.
Tämä on kuin välisti keväällä. Ilma viettelee ulos ja hurmaa; mutta se
saattaa kuolettaa.
HAGBART.
Sinä rakastat minua! Sen tiesin ennen tänne tuloani. Näin sen heti
tultuani. Rakkaus on sinun elosi henkenä; en ole milloinkaan nähnyt
sitä kenessäkään muussa ihmisessä niin. Sentähden ovat ne
mielenkuvaukset, joita olet nähnyt, ne kaipaukset, joita olet tuntenut,
varmaan olleet suunnattomat. Ja kun sitte tarjotaan sinulle rakkautta
todellisena, eheänä, vapiset sa --!
ROUVA FALK.
Ei, tuommoista käsittäväisyyttä en luullut mahdolliseksi! Se
tulistuttaa kaikki hengen voimat; se --
HAGBART.
-- Mutta enkö ole niin käsittänyt sinua alati, jolloin olemme yhdessä
puhuneet?
ROUVA FALK.
Olet.
HAGBART.
Eikö se siis todista, että me kaksi --?
ROUVA FALK.
Niin; se on totta! En taida piileskellä sinun edessäsi.
(Puhkee itkuun.)
HAGBART.
Mutta, miksi tuo tuska --?
ROUVA FALK.
En tiedä! Se on päivieni, valvottujen öitteni!
(Itkee yhä.)
HAGBART.
Mutta se, josta mainitsit, ei ole mitään. Se saattaa sopia muille,
mutta ei meille, muitten suhteen, mutta ei meidän.
ROUVA FALK.
Tuskissani ja paon aikeissani sitä mainitsin. Minä viskoin, mitä
ensiksi tapasin, seisauttaakseni sinua. Mutta se se ei ole, -- oi
Jumala!
(Vaipuu alas.)
HAGBART.
Leonarda! (Rientää häntä kohden.)
ROUVA FALK.
Ei, älä tule! Anna minun olla!
HAGBART.
Sinä näännyt sen alle, etkä uskalla kuitenkaan?
ROUVA FALK.
Hagbart, tässä on jotakin, joka ei ole oikein --
HAGBART.
-- Siinä tavassa, millä se on tullut? Että Ogoot ohjasi minut
huoneesesi? Ajatteleppas, niin huomaat, ettei saattanut muulla tavoin
olla.
ROUVA FALK.
Semmoisia ei sanat ratkaise. Minun täytyy tavata Ogootia; täytyy
puhutella Ogootia.
HAGBART.
Olethan puhutellut häntä! Sinä tiedät, että sinä se olet, joka
rakastat, eikä hän; sinua minä rakastan, eikä häntä. Mitä muuta tahdot?
ROUVA FALK.
Tahdon aikaa. En tahdo menettää valtaani itseni suhteen. Minä olen
taistelemalla, vuosikausien itsekieltämisellä ja altistumisella
saavuttanut sen. Se oli ylpeyteni. Mutta se ei tottele minua sinun
puhuessas. Joka sana sinun sielustasi imee minun sieluni itseensä.
Onnea jos maailmassa löytyy, on se omistettava ajatus ajatukselta
loppumattomalla ymmärtämisellä. Mutta tässä on tuska myötä -- ainakin
minussa. Ei, älä vastaa minua! Sinulla on liian suuri voima; sillä minä
rakastan sinua, rakastan niinkuin se, joka on luullut, ettei tuota
korkeinta ole olemassa, eikä minun mahdollinen saada, -- ja nyt se
ryntää päälleni sikeimmän rauhan aikana, ikään kuin kavallus lastani
kohtaan.
HAGBART.
Mutta sitähän se ei ole!
ROUVA FALK.
En tiedä; suo minulle aikaa!
Minulla on tuskaa. Menneet ajat astuvat esiin tässä tuskassa. Ja siinä
on enemmän. Minua surettaa tuo rakkauteni äärettömyys sinua kohtaan.
Minä saattaisin vetää sinut myötäni pyörteesen! -- Ei, älä vastaa
minua! Älä koske minuun! -- Hagbart, rakastatko minua?
HAGBART.
Ja sinä kysyt? --
ROUVA FALK.
No, auta minua! -- Mene! -- Ole ihana! Salli minun tuntea tätä voittoa
sielussani ja nähdä sinua sen valossa! Muut kenties ei tarvitse sitä.
Mutta minä tarvitsen. -- Mene!
HAGBART.
Leonarda!
ROUVA FALK.
Varro, kunnes sana tulee. Sitä ei kestäne kauan. Ota hiljaa vastaan,
mitä tulee, muista: minä rakastan sinua! -- Ei, älä sano mitään!
Minulta puuttuu uskallusta ja voimaa enempään. (Kuiskaa.) Mene! (Hän
menee.) Hagbart! (Hän pysää.) Mitä tänään olet minulle sanonut, on
korkeinta, mitä olen elänyt. Mutta ettäs vaiti nyt menet pois, on
enemmän kuin kaikki, mitä olet sanonut.
(Hagbart menee.)
Kolmas kohtaus.
ROUVA FALK (seisoo tuokion suuresti ihastuneena, kävelee, seisahtuu.
Äkkiä huudahtaa hän):
Ogoot!
OGOOT (ulkopuolella).
Oletko siellä?
ROUVA FALK.
Mutta, lapsi! (Ulos, palaa jälleen Ogoot sylissään.) Tulitko jalkaisin?
OGOOT.
Koko matkan! (Pitää hattuansa kädessään, on päivettynyt ja
palavoissaan, ja muutamat merkit osottavat hänen jalkaisin käyneen
pitkän matkan; hänen seljässään on laukku, jonka hän riisuu pois.) Olen
tänäpänä pessyt itseni eräässä purossa ja muutoinkin siivonnut itseni.
ROUVA FALK.
Kävitkö yönkin?
OGOOT.
En; lepäsin hetken Opsal'issa; mutta olin liikkeellä auringon
noustessa. Oi taivahinen, kuinka kaunista oli! --
ROUVA FALK.
Ja minä juuri olin lähettämäisilläni noutamaan sinua.
OGOOT.
No, he saavat noutaa kapineeni. Sillä minä en voinut odottaa kauemmin.
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan terveen muotoinen.
OGOOT.
Oh, se tulee siitä, että olen näin päivettynyt.
ROUVA FALK.
Niin, sinun on kai hyvä olla -- nyt!
OGOOT.
Erinomaisen, täti kulta! Sillä nyt on kaikki tyyni ohitse. -- Olen
saanut kirjeen isoäidiltä.
ROUVA FALK.
Häneltäkö se oli, tuo kirje, jonka lähetin? En saattanut käsittää,
keneltä se oli.
OGOOT.
Niin, häneltä se oli. Tässä se on. Tahdotko kuulla?
ROUVA FALK.
Tahdon.
OGOOT (lukee).
"Rakas lapsi!
En ole kirjottanut moneen vuoteen, niin että kirjotus on sen
mukaan. Mutta Hagbart on poissa, jotta minun on itse sanominen.
Älä ole kauemmin huolissasi. Kun menette naimisiin, muutan
minä teille."
-- Eikö se ole oivallista, täti? (Vapisee ilosta ja heittäyy hänen
kaulaansa.)
ROUVA FALK.
Mutta --!
OGOOT.
Mutta? Ei ole mitään muttaa enää, katsos! Sillä koskeepahan se sinua.
ROUVA FALK.
Minua? -- Niin, mutta ... _sinun_? Kuinkas sinun on? -- Hagbartin
kanssa?
OGOOT.
No, se asia? -- Niin, minä kerron nyt, kuinka sen oikein kävi. Sillä
nyt saatan sen sanoa. -- Ei, älähän tuosta noin tosissasi ole, täti!
Eihän se mitään ole. Mutta istutaan nyt! (Asettaa tuolia paikallensa,
puhuessansa.) Niin, minun onkin oikein tarvis istua vähän. -- Kas, se
tuli niinkuin odottamaton hyökkäys, -- ikäänkuin takaa. Ei, täti kulta,
älä ole noin huoleisena! Ei tässä ole mitään nyt enää. Se tuli
todellakin eräästä komediasta.
ROUVA FALK.
Komediasta?
OGOOT.
Me näimme yhdessä niinä päivinä, me kaksi, niinkuin muistat: "Kun
naiset sotivat" Scribe'ltä.
ROUVA FALK.
Niin.
OGOOT.
Ja minä ajattelin, niin, minä varmaan sanoinkin: hän on tosiaankin
sentään tyhmä, tuo Henri. Hänen on valitseminen erään voimallisen,
ihanan, innokkaan naisen välillä, joka saattaisi antaa henkensä hänen
edestänsä, -- ja lapsen, joka todellakin on tyhmä, sillä niin hän on,
sitä ei käy kieltäminen, täti, -- ja niinpä valitsee hän tuon
pikkuisen, vähäpätöisen olennon. Se tulee vaan siitä, että hän itse on
vähäpätöinen. -- Ei, minä istun alemmaksi, siten lepään mukavammin.
(Liu'uttaa itsensä aivan alas, käsivarrellansa nojaten rouva Falkin
syliin.) Ah, näin on hyvin! Ja nyt pääset katsomasta silmiini useammin,
kuin itse tahdon, sillä sinä kuuntelet tuota niin kovin juhlallisesti,
ja nyt tulee jotain hupsumaista. -- Yht'äkkiä johtui, näet, mieleeni:
oi Jumala! rouva, se on --, ja hän, tuo vähäinen olento kiharinensa, on
--, ja hän? Mutta Hagbart ei ole vähäpätöinen, hän olisi valinnut
toisin! Enkä tiedä; mutta samassa pöllähti muistiini, että Hagbart aina
ensipäivästä asti oli puhellut sinun kanssasi, ja ainoasti sinun, eikä
juuri ollenkaan minun kanssani, ja _jos_ hän puhui minun kanssani,
puhui hän silloin sinusta. Minä kävin niin kovin murheelliseksi, että
tuntui kuin joku olisi pistänyt sydämeeni, ja sitte -- minä ihan häpeen
sitä nyt -- ei minulla ollut kauemmin rauhaa; suuri tuska valtasi
minut, valveilla ja unissani, ja minua ikäänkuin puristi ympäri
rintaani, kun hän vaan puhutteli sinua taikka sinä häntä. Minä häpeen;
sillä mikä oli luonnollisempi, kuin se, ettei hän milloinkaan väsynyt
sinua puhuttelemasta! Enpähän itsekään väsy.
ROUVA FALK.
Mutta minä en vielä tiedä, ... en ymmärrä vielä --!
OGOOT.
Varro nyt! Ei, älä noin minuun tirkistä! Onhan se jo ohitse!
ROUVA FALK.
_Mikä_ on ohitse?
OGOOT.
Herra siunatkoon, varroppas! Oletpa sinä, täti, vielä kärsimättömämpi,
kuin minä itse. Minä tahtoisin, ettet luulisi minua pahemmaksi, kuin
olen. Ja sentähden täytyy minun ensin kertoa, että minä taistelin.
Itkemällä itkin minä öisin, sillä enpähän saattanut sinulle siitä
puhua; päivisin olin olevinani hurja, ilostunut ja onnellinen, ja
sitte, täti, sitte sanoin eräänä päivänä oikein toden takaa itselleni:
Saattaako se sinua surettaa, että hän rakastaa tätiä korkeammin kuin
sinua? Mikä sinä hänen rinnallansa olet? Ja kuinka oivallista, jos täti
tapaisi jonkun, jota hän voisi suuresti rakastaa, ja jonka minä olisin
johdattanut hänen luoksensa!
ROUVA FALK.
Minun oivallinen Ogootini!