Sheldon parani nopeasti. Hänellä ei enää ollut kuumetta, ja nyt hänen
vain piti koota voimia. Joan oli ottanut taloudenhoidon huolekseen, ja
Sheldon sanoi, että hän nyt ensi kertaa Berandella sai kelvollista
valkoisen miehen ruokaa. Joan valmisti itse omin käsin sairaan miehen
ruoan, ja se sekä hauskuus, jonka hänen seuransa tuotti, saivat aikaan,
että Sheldon kahden päivän kuluttua kykeni horjuvin askelin astumaan
verannalle. Tilanne, johon hän oli joutunut, oudostutti häntä suuresti
ja vielä enemmän häntä ihmetytti, ettei se tytöstä näyttänyt tuntuvan
lainkaan omituiselta. Hän oli asettunut tänne asumaan ja ryhtynyt
pitämään huolta taloudesta aivan kuin tämä kaikki olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa, ikäänkuin Sheldon olisi ollut hänen
isänsä tai veljensä tai hän itse olisi ollut mies, kuten Sheldon.
"Tämä on aivan suurenmoisen hauskaa", vakuutti tyttö hänelle. "Aivan
kuin kappale jotakin romaania. Minä tulen suoraan meren sylistä ja
löydän sairaan miehen, joka on ypö yksin kahdensadan orjan..."
"Työntekijän", oikaisi Sheldon. "He ovat tehneet sopimuksen. He tekevät
työtä täällä kolme vuotta ja ovat vapaaehtoisesti suostuneet
sopimuksentekoon."
"Aivan niin", jatkoi tyttö -- "sairaan miehen, yksin kahdensadan
työntekijän kanssa ihmissyöjäsaarella -- nehän ovat ihmissyöjiä,
eivätkö ole? Vai onko se vain turhaa puhetta?"
"Turhaa puhettako?" sanoi Sheldon hymyillen. "Kyllä se on hiukan
enemmän kuin turhaa puhetta. Useimmat työmiehistäni ovat
viidakkolaisia, ja ne ovat järjestään kaikki ihmissyöjiä."
"Mutta eivät kai enää sitten kun ovat tulleet ihmisten ilmoille
työntekijöinä. Eivät kai nämä teidän työmiehenne voisi niin menetellä."
"Kyllä he söisivät teidät heti paikalla, jos saisivat tilaisuuden."
"Sanotteko tuon vain noin ylimalkaan, vai tiedättekö todella, että niin
on laita?" kysyi tyttö.
"Tiedän varmasti."
"Kuinka te sen tiedätte? Kuka on antanut teille aiheen ajatella niin?
Omat miehennekö?"
"Niin juuri, omat mieheni, jopa palvelijat, jotka liikkuvat talossani,
itse kokkikin, joka paraikaa teidän opastamananne paistaa niin
herkullisia leipiä. Vasta kolme kuukautta takaperin yksitoista heistä
varasti valaanpyyntiveneen ja karkasi Malaitalle. Yhdeksän heistä oli
sikäläisiä ja kaksi oli San Christobalin bushmanneja. He olivat typeriä
-- nuo kaksi san-christobalilaista tarkoitan, jotka astuivat samaan
veneeseen yhdeksän malaitalaisen kanssa -- yhtä typeriä kuin
malaitalaiset olisivat olleet, jos heitä olisi ollut kaksi ja
san-christobalilaisia yhdeksän."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö jännittyneenä "Kuinka sitten kävi?"
"Nuo yhdeksän malaitalaista söivät nuo molemmat San Christobalin miehet
suuhunsa, jättivät vain päät, joita pidetään liian arvokkaina
syötäviksi. Ne he ahtoivat perätuhdon alle ja antoivat niiden olla
siellä kunnes matka oli lopussa. Ja nyt nuo kaksi päätä ovat jonkun
bushmannikylän ylpeytenä ja aarteena Langa-Langan tuolla puolen."
Tyttö löi kätensä yhteen, ja hänen silmänsä säkenöivät.
"He ovat siis oikeita, todellisia ihmissyöjiä! Ajatelkaahan,
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Ja minä kun olin luullut, että
seikkailut ja romantiikka kuuluvat kokonaan menneisyyteen."
Sheldon katsahti häneen ja hymähti.
"Mitä nyt?" kysyi tyttö.
"Ei mitään erikoista. Minä vain en voi kuvitella! että olisi
hituistakaan romanttista joutua likaisen neekerijoukon syötäväksi."
"Ei, ei tietystikään", myönsi tyttö. "Mutta elää heidän keskuudessaan,
johtaa ja hallita heitä -- kahtasataa -- ellei se ole romanttista, niin
se ainakin on jännittävintä, mitä voi kuvitella. Ja romanttinen on
läheistä sukua jännittävälle, kuten tiedätte."
"Neekerivatsaan joutuminen olisi siis jännittävintä, mitä voitte
kuvitella. Joka oli todistettava", väitti Sheldon itsepäisesti.
"Teissä ei totta totisesti näytä olevan tippaakaan romantiikkaa!"
huudahti tyttö. "Te olette aivan yhtä ikävä ja järkevä ja kuiva kuin
kaikki englantilaiset liikemiehet. Minä en käsitä, miksi te olette
täällä. Teidän olisi pitänyt pysyä kiltisti kotona pankkivirkamiehenä
tai -- tai --"
"Kauppa-apulaisena. Kiitän nöyrimmästi."
"Vaikkapa niinkin -- minä tahansa. Mitä ihmettä te teette täällä
maailman äärissä?"
"Ansaitsen jokapäiväisen leipäni ja pyrin eteenpäin elämässä."
"Siis 'nuoremman pojan' okainen tie! Jos nyt sekään ei ole romanttista,
niin ei mikään. Ajatelkaapas kaikkia tämän maailman nuorempia poikia,
jotka kukin tahollaan kokevat tuhansia ja taas tuhansia seikkailuja
taistellessaan 'oman kotilieden ja oman satulan' saavuttamiseksi. Ja
täällä te olette tuon taistelun tuoksinassa -- ja minä myös."
"Pyydän anteeksi, mutta --" aloitti Sheldon sanojaan venytellen.
"No niin, sanokaamme nyt sitten, että minä taistelen nuorempana
tyttärenä", oikaisi tyttö; "minulla ei ole 'kotiliettä' eikä 'satulaa',
ei ketään eikä mitään -- ja olenhan minä yhtä kaukana maailman äärissä
kuin tekin."
"Minun on kai siis myönnettävä, että teidän asemanne on tavallaan
romanttinen", sanoi Sheldon.
Hän tuli ajatelleeksi edellisiä öitä, jotka tyttö oli viettänyt
riippumatossa verannalla moskiittiverhot suojanaan ja verannan
äärimmäisessä nurkassa huudon ulottuvilla lepäävät tahitilaiset
merimiehet henkivartiostonaan. Hän oli tähän asti ollut liian avuton
jaksaakseen asettua vastarintaan, mutta nyt hän päätti, että tytön piti
saada hänen vuoteensa sisällä huoneessa ja että hän itse nukkuisi
riippumatossa.
"Näettekös, minä olin koko ikäni lukenut ja haaveillut romanttisista
seikkailuista", kuuli hän tytön kertovan, "mutta en koskaan,
hurjimmissakaan unelmissani, rohjennut uskoa, että saisin kokea niitä.
Tämä tuli niin odottamatta. Vielä kaksi vuotta sitten minä uskoin,
ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin..." Hän keskeytti
lauseensa ja nyrpisti suutaan. "Niin, minä luulin todella, etten voisi
muuta tehdä kuin mennä naimisiin."
"Ja te valitsitte siis mieluummin ihmissyöjät ja patruunavyön?" kysäisi
Sheldon.
"Ihmissyöjiä en tullut ajatelleeksi, mutta patruunavyö oli parasta mitä
ajatella saatoin."
"Te ette uskaltaisi käyttää revolveria, vaikkapa se olisikin
välttämätöntä." Hän huomasi tytön silmien äkkiä leimahtavan ja jatkoi:
"Tarkoitan, että ette vois vahingoittaa sillä ketään, vaikka teidän
täytyisikin ampua."
Tyttö lähti äkkiä liikkeelle ja aikoi mennä sisään rakennukseen.
Sheldon tiesi, että hän meni noutamaan revolveriaan.
"Älkää huoliko", sanoi hän. "Tässä on minun pistoolini. Mitä aiotte
sillä tehdä?"
"Vaikkapa ampua alas tuon lipunnosto-pylpyränne."
Sheldon hymyili epäuskoisesti.
"Minä en tunne teidän pistoolianne", sanoi tyttö epäröiden.
"Liipasin on herkkä eikä teidän tarvitse tähdätä maalin alle. Painakaa
vain hiljaa."
"Kyllä tiedän", vastasi tyttö kärsimättömästi. "Tunnenhan minä
automaattiset ampuma-aseet noin ylimalkaan ja tiedän, että ne voivat
olla kiusallisia kuumetessaan, mutta minä en tunne tätä teidän
asettanne." Hän katsoi sitä hetkisen. "Se on vireessä. Onko se
ladattu?"
Hän laukaisi, mutta ei osannut.
"Välimatka on pitkä", koetti Sheldon lohduttaa.
Mutta tyttö puri huultaan ja laukaisi uudestaan.
Luoti lensi vinkuen ilmassa. Metallinen kiekko kieppui ratisten
edestakaisin. Hän ampui kerran toisensa jälkeen, kunnes kaikki
kahdeksan panosta olivat käytetyt. Kuusi laukausta osui maaliin. Kiekko
heilui yhä vielä kahvelin päässä, mutta kuulat olivat pidelleet sitä
niin pahoin, ettei siitä ollut enää mihinkään. Sheldon ihmetteli. Hän
itse ei olisi ampunut noin hyvin, eipä edes Hughie Drummond. Kun hän
aikaisemmin oli sattunut näkemään naisten ampuvan, niin he tavallisesti
olivat kirkuneet ja ampuneet silmät kiinni umpimähkää ilmaan.
"Te ammuitte todellakin hyvin... ollaksenne nainen", sanoi hän. "Vain
kaksi kertaa ammuitte ohi, ja ase oli teille outo."
"Mutta nuo kaksi harhalaukausta minua harmittavat", valitti tyttö. "Ja
pistoolinne on mainion tarkkakäyntinen. Jos annatte minulle uudet
panokset, niin lupaan varmasti osata maaliin kahdeksan kertaa."
"Sitä en epäile. Mutta nyt minun täytyy hankkia uusi nostokiekko.
Viaburi! Tänne hoi, -- tuo varastosta yksi plokki."
"Minä löisin vetoa siitä, että te ette osaisi kahdeksaa kertaa
kahdeksasta", sanoi Joan ylpeästi.
"Siihen vedonlyöntiin minä varon suostumasta", vastasi Sheldon. "Kuka
on opettanut teitä ampumaan?"
"Isäni ensin ja sitten Von ja hänen cowboynsa. Isä vasta osasi ampua,
mutta kyllä Vonkin oli aika taitava."
Sheldon tuumi mielessään, kuka tuo Von mahtoi olla -- oliko ehkä juuri
hän kaksi vuotta takaperin saanut Joanin vakuutetuksi siitä, että hänen
oli parasta mennä naimisiin.
"Mistä osasta Yhdysvaltoja te olette kotoisin?" kysyi hän.
"Chicagostako vai Wyomingista vai jostakin sieltäpäin. Muistakaa,
ettette ole hiiskunut minulle mitään itsestänne. En tiedä muuta kuin
että te olette miss Joan Lackland kotoisin ties mistä."
"Saatte mennä kauemmaksi länteen, jos tahdotte löytää minun
kotiseutuni."
"Ahaa -- malttakaahan! Nevada?"
Tyttö pudisti päätään.
"Kalifornia?"
"Vielä kauemmaksi länteen!"
"Sehän on mahdotonta, ellen ole kokonaan unohtanut maantietoani."
"Politiikan te näytte unohtaneen", nauroi Joan. "Ettekö muista, että on
olemassa jotakin mitä sanotaan alusmaiksi?"
"Filippiinit!" huudahti Sheldon voitonriemuisesta
"Ei, vaan Hawaii. Siellä olen syntynyt. Se on kaunis maa. Taivas,
minullahan on jo melkein koti-ikävä! Eipä siksi, etten olisi ennen
ollut poissa sieltä. Olin New Yorkissa romahduksen sattuessa. Mutta se
on minusta ihanin paikka maailmassa -- Hawaii nimittäin."
"Mutta mitä taivaan nimessä teillä sitten on tekemistä tässä Herran
hylkäämässä paikassa?" kysyi Sheldon. "Tännehän tulevat vain hullut",
lisäsi hän katkerasti.
"Mutta ei kai Nielsen ollut mikään hullu?" kysyi tyttö. "Minun
ymmärtääkseni hän kokosi täällä kolme miljoonaa."
"Tuo on aivan totta, valitettavasti, sillä juuri sen takia minä olen
täällä."
"Niin minäkin", virkkoi tyttö. "Isä kuuli hänestä puhuttavan
Marquesas-saarilla, ja niin me lähdimme matkaan. Mutta isä-raukka ei
koskaan päässyt tänne asti."
"Hän -- isänne -- siis kuoli?" kysyi Sheldon hiljaa.
Joan nyökäytti päätään; hänen silmänsä kostuivat ja saivat lempeän
ilmeen.
"Voinhan oikeastaan aloittaa alusta." Hän kohotti ylpeästi päätään,
ikäänkuin olisi tällä liikkeellä karkoittanut surumielisyytensä, --
aivan niinkuin sopi odottaakin naiselta, jolla oli Baden-Powell-hattu
ja pitkäpiippuinen revolveri. "Olen syntynyt Hilossa Hawaii-saarella,
joka on suurin ja paras koko ryhmästä. Sain saman kasvatuksen kuin
useimmat muut Hawaiin tytöt. He viettävät ulkoilmaelämää ja osaavat
ratsastaa ja uida, ennenkuin tietävät, mitä kuusi kertaa kuusi on. Mitä
minuun itseeni tulee, en voi muistaa, milloin ensi kerran nousin
hevosen selkään tai milloin opin uimaan. Ainakaan en silloin vielä
osannut aakkosia. Isä omisti karjatiloja Hawaiilla ja Mauilla -- aika
suuria saarien oloihin nähden. Hokuna yksin käsitti kaksisataatuhatta
acrea. Se sijaitsi Mauna Kean ja Mauna Loan välillä, ja siellä minä
opin ampumaan kauriita ja metsän eläimiä. Molokailla on isoja,
täplikkäitä hirviä. Von oli Hokunan tilanhoitaja. Hänellä oli kaksi
tytärtä, jotka olivat jotakuinkin minun ikäisiäni. Ja minä vietin aina
kuuman vuodenajan siellä -- kerran olin siellä koko vuoden. Me kolme
tyttöä elimme kuin intiaanit. Emmehän me tosin saaneet metsistyä aivan
kokonaan, mutta kyllä me panimme parastamme metsistyäksemme niin paljon
kuin mahdollista. Ainahan meillä oli siellä kotiopettajattaria ja
läksyjä ja ompelemista ja taloustehtäviä ja kaikkea muuta sellaista,
mutta pelkäänpä, että meitä useimmiten täytyi houkutella työhön
lupaamalla meille hevosia ja ajeluretkiä.
"Von oli ollut sotaväessä, ja isä oli vanha merikarhu, ja molemmat
vaativat ankaraa kuria. Mutta Vonin tytöillä ei ollut äitiä eikä
minulla myöskään -- ja ukothan olivat miehiä. He hemmoittelivat meitä
aivan kauheasti. Näettekö, heillä ei ollut vaimoja, ja siksi he aina
seurustelivat meidän kanssamme, kun olimme lopettaneet työmme. Meidän
piti oppia kaikki, mikä koski talon hoitoa, kahta vertaa paremmin kuin
palvelijoitten -- he olivat alkuasukkaita -- jotta kerran kykenisimme
ottamaan ohjakset käsiimme. Ja meidän piti aina sekoittaa heidän
cocktailinsa, se toimitus oli liian pyhä, jotta sitä olisi voinut uskoa
palvelijalle. Me emme koskaan saaneet tehdä mitään, mistä emme olisi
suoriutuneet omin neuvoin. Tietysti cowboyt aina ottivat kiinni ja
satuloivat meidän hevosemme, mutta meidän täytyi itse osata mennä
hevoshakaan ja ottaa hevoset..."
"Kuinka se tapahtui?" kysyi Sheldon.
"Me otimme ne kiinni lassolla. Ja isä ja Von opettivat meitä
satuloimaan ja olivat hyvin ankaria arvosteluissaan. Samoin oli
revolveriemme ja pyssyjemme laita. Palvelijat puhdistivat ja voitelivat
ne aina, mutta meidän täytyi oppia, miten se oli tehtävä, voidaksemme
valvoa, että he tekivät sen huolellisesti. Alussa sattui usein, että
joltakulta meistä otettiin pyssy viikoksi pois; vain pienen
ruostetahran takia. Meidän piti oppia sytyttämään valkea
rankkasateessa, vieläpä märistä puista, kun retkillämme pystytimme
teltan yöksi, jaa se oli vaikeinta kaikesta -- lukuunottamatta
kielioppia luullakseni. Kyllä me opimme enemmän isältä ja Vonilta kuin
opettajattariltamme. Isä opetti meille ranskaa ja Von saksaa. Me opimme
molemmat kielet jotakuinkin hyvin ja yksinomaan hevosen selässä tai
asustaessamme teltassamme.
"Kylmänä vuodenaikana tytöillä oli tapana tulla Hiloon minua
tervehtimään. Siellä isällä oli kaksi taloa, toinen niistä meren
rannalla. Tai sitten me kaikki kolme matkustimme maatilallemme Punaan,
ja siellä oli kanootteja ja veneitä ja siellä kalastettiin ja uitiin.
Isä oli myöskin Hawaiin kuninkaallisen purjehdusseuran jäsen, ja hän
otti meidät mukaan kilpapurjehduksille ja pitkille retkille. Katsokaas,
isä ei koskaan lakannut rakastamasta merta. Ollessani neljätoista
vuotta vanha minä hoidin isäni taloutta, ja palvelijat olivat kokonaan
minun käskettävinäni. Olen hyvin ylpeä tuosta ajasta. Ja kun olin
täyttänyt kuusitoista, lähetettiin meidät kaikki kolme tyttöä
Kaliforniaan, Millin naisopistoon, jossa kaikki oli hyvin hienoa ja
tukehduttavaa. Kuinka me ikävöimmekään kotiin! Emme tulleet ensinkään
hyviksi ystäviksi muiden tyttöjen kanssa, jotka nimittivät meitä
ihmissyöjänaluiksi sen vuoksi, että olimme kotoisin Sandwich-saarilta,
ja tekivät vastenmielisiä viittauksia sinnepäin, että meidän esi-isämme
muka olivat herkutelleet kapteeni Cookin ruumiilla. Koko juttuhan on
epähistoriallinen, ja sitäpaitsihan meidän esi-isämme eivät edes
eläneet Hawaiilla.
"Kolme vuotta olin Millin opistossa -- silloin tällöin kävin tietysti
kotona -- ja kaksi vuotta New Yorkissa. Sitten isä menetti
omaisuutensa, muuan sokeriviljelys Maui'lla vei hänet vararikkoon.
Insinöörien tiedonannot eivät olleet pitäneet paikkaansa. Sitäpaitsi
isä oli rakentanut rautatien, jota sanottiin 'Lacklandin hullutukseksi'
-- mutta uskokaa pois, kyllä se lopulta tulee kannattavaksi. Mutta nyt
sekin osaltaan vaikutti romahdukseen, Pelaulau Ditch antoi lopullisen
sysäyksen. Mutta sittenkään ei olisi tapahtunut mitään, ellei olisi
tullut tuota suurta paniikkia Wall Streetillä. Minun rakas, hyvä
isäukkoni! Hän ei hiiskunut minulle sanaakaan. Mutta minä luin
sanomalehdestä vararikosta ja lähdin heti kotiin. Siihen asti ihmiset
olivat minulle toitotelleet, että avioliitto oli ainoa onni, jonka
nainen voi saavuttaa tässä elämässä. Romantiikalle siinä siis ei ollut
sijaa. Mutta isän vararikko vei minut suoraa tietä romantiikan
maailmaan."
"Milloin tuo tapahtui?" kysyi Sheldon.
"Viime vuonna -- suuren pörssipaniikin vuonna."
"Odottakaahan!" Sheldon mietti jotakin mielessään hyvin
vakavan näköisenä. "Kuusitoista ja viisi, siihen yksi tekee
kaksikymmentäkaksi. Te olette syntynyt vuonna 1887?"
"Niin olenkin, mutta tuo ei ollut kohteliasta."
"Olen todella pahoillani", sanoi Sheldon, "mutta tuo kysymys tuli aivan
itsestään."
"Ettekö te koskaan osaa sanoa mitään miellyttävää? Vai onko tuo teidän
englantilaisten tavallinen tapa?" Tytön harmaisiin silmiin tuli
veitikkamainen ilme ja hänen huulensa vapisivat hetkisen. "Minä
suosittelen teille, mr Sheldon, luettavaksi Gertrude Athertonin kirjaa
_Amerikkalaiset vaimot ja englantilaiset aviomiehet_."
"Kiitos, olen lukenut sen. Se on minulla tuolla." Hän osoitti hyvin
varustettua kirjahyllyään. "Mutta pelkään, että se on jotenkin
puolueellinen."
"Kaikki, mikä ei ole englantilaista, on tietysti puolueellista",
vastasi tyttö. "Minä en ole koskaan pitänyt englantilaisista.
Viimeinen, jonka opin tuntemaan, oli eräs työnjohtaja. Isän piti panna
hänet viralta."
"Ei yksi kiuru kesää tee."
"Mutta siitä englantilaisesta oli meille ikävyyksiä aivan
loppumattomiin -- no niin! Ja olkaa nyt kiltti älkääkä tehkö minua
vielä sietämättömämmäksi kuin jo olen."
"Koetan olla varuillani."
"Mitä siihen tulee, niin --" Tyttö keikautti päätään taaksepäin, avasi
suunsa lopettaakseen aloittamansa nuhdesaarnan, mutta muutti mieltään.
"No niin, minä jatkan kertomustani. Isälle ei oikeastaan jäänyt mitään,
ja hän päätti palata merelle. Hän ei ollut koskaan lakannut
rakastamasta sitä, ja minä puolittain luulen, että hän iloitsi siitä,
että kävi niinkuin kävi. Hän oli iloinen kuin nuori poika, pää täynnä
tuumia ja valmisteluja aamusta iltaan. Hänellä oli tapana valvoa
puoliyöhön ja keskustella minun kanssani kaikesta. Senjälkeen nimittäin
kuin olin hänelle sanonut, että olin varmasti päättänyt seurata häntä.
"Hän oli aloittanut uransa Etelämerellä -- pyydystänyt helmiä ja
helmiäisiä -- ja uskoi varmasti, että sieltä vieläkin voisi haalia
kokoon rikkauksia. Kookosviljelys häntä erikoisesti houkutteli, ja
kunnes plantaasi alkaisi tuottaa hedelmiä hän aikoi harjoittaa kauppaa,
helmenpyyntiä ja ehkä jotain muutakin. Hän möi huvipurtensa ja osti
kuunarin nimeltä 'Miele', ja niin me lähdimme matkaan. Minä pidin
isästä huolta ja opiskelin merenkulkuoppia. Isä oli oma laivurinsa.
Perämies oli tanskalainen, mr Ericsen, miehistö japanilaisia ja
hawaiilaisia. Me kuljimme ensin edestakaisin Linjasaarten seutuvilla,
kunnes se alkoi liiaksi koskea isään. Kaikki oli toisin kuin ennen.
Saaret oli vallattu ja jaettu eri valtojen kesken, suuret yhtiöt olivat
asettuneet sinne ja haalineet itselleen maat, kauppaoikeudet,
kalastusoikeudet, sanalla sanoen kaiken.
"Sitten me purjehdimme Marquesas-saarille. Siellä oli kaunista, mutta
alkuasukkaat olivat melkein sukupuuttoon kuolleet. Isä oli aivan
vimmoissaan kuullessaan, että ranskalaiset olivat määränneet
vientitullin kopralle -- hänestä se oli keskiaikaista -- mutta maahan
hän oli ihastunut. Siellä oli Nukanivalla viidentoistatuhannen acren
laajuinen laakso, joka kolmelta puolelta ympäröi oivallista
ankkuripaikkaa. Siihen hän rakastui ja osti sen kahdellatoistasadalla
Chilen dollarilla. Mutta Ranskalle maksettavat verot olivat aivan
peloittavat -- siksipä maa olikin niin halpaa -- ja, mikä oli pahinta
kaikesta, meidän oli mahdotonta saada työväkeä. Kanakit eivät tahtoneet
tehdä mitään, ja virkamiehet tuntuivat istuvan yökaudet tuumimassa,
mitä uusia vastuksia he voisivat keksiä meidän tiellemme.
"Kuudessa kuukaudessa isä sai siitä kyllikseen. Tilanne oli toivoton.
'Lähtekäämme Salomonin-saarille', hän sanoi, 'että saamme nähdä, kuinka
Englanti hallitsee. Ja ellei meillä sielläkään ole menestymisen
mahdollisuuksia, niin jatkamme matkaa Bismarckin-saaristoon.
Lyönpä vetoa siitä, ettei sivistys vielä ole ehtinyt valloittaa
Amiraliteetti-saaria. Kaikki oli valmiina, tavarat laivaan lastattuina,
uusi miehistö -- marquesaslaisia ja tahitilaisia -- paikoillaan. Olimme
juuri lähtemäisillämme Tahitiin, sillä 'Miele' oli hiukan korjauksen ja
uudistusten tarpeessa, kun isä-raukkani äkkiä sairastui ja kuoli."
"Ja te jäitte aivan yksin maailmaan?"
Joan nyökäytti päätään.
"Hyvin, hyvin yksin. Minulla ei ollut veljiä eikä sisaria, ja isän
kaikki omaiset olivat saaneet surmansa eräässä hirmumyrskyssä
Kansasissa. Isä oli silloin ollut aivan pieni poika. Olisinhan minä
tietysti voinut palata Vonin luo. Sinne olen milloin tahansa
tervetullut kuin omaan kotiini. Mutta miksi olisin mennyt sinne?
Sitäpaitsihan isä oli uskonut minulle suunnitelmansa, ja minusta tuntui
siltä, kuin se olisi velvoittanut minut toteuttamaan ne. Se oli minusta
suuri tehtävä. Ja minun teki mieli toteuttaa ne. Ja -- niin, täällä
minä nyt olen.
"Älkää koskaan menkö Tahitille, sen neuvon annan teille. Paikka on
hurmaava ja alkuasukkaat mukavia. Mutta valkoihoiset! Varkaita,
rosvoja, valehtelijoita jok'ikinen! Rehellisiä miehiä ei ole niin
monta, että tarvittaisiin viisi sormea niiden laskemiseen. Se seikka,
että minä olin nainen, teki kaiken heille vain yksinkertaisemmaksi. He
rosvosivat minulta kaiken omaisuuteni senkin seitsemänlaisten
tekosyitten nojalla ja valehtelivat ilmankin tekosyytä, joko se sitten
oli tarpeellista tai ei. Mr Ericsen-raukan he saivat lahjotuksi. Hän
antautui rosvojen palvelukseen ja todisti kaikki heidän laskunsa
oikeiksi, vaikka ne olisivat olleet tuhannen prosenttia liian suuret.
Kun he puijasivat minulta kymmenen frangia, niin niistä tuli kolme
hänen osalleen. Kun maksoin viidentoistasadan frangin laskun, niin se
tuotti hänelle viisisataa. Kaiken tämän sain tietysti kuulla
jäljestäpäin. Mutta 'Miele' oli vanha alus, korjaukset olivat tarpeen,
ja minä sain maksaa seitsenkertaisen hinnan.
"En tietysti koskaan saa tietää, kuinka paljon Ericsen ansaitsi. Hän
oli asettunut asumaan maihin, hienosti kalustettuun taloon.
Laivanrakentajat olivat luovuttaneet sen hänelle vuokratta. Hedelmiä,
vihanneksia, kalaa, lihaa ja jäitä tuotiin hänelle joka päivä, eikä
hänen tarvinnut maksaa mitään. Kauppiaat suorittivat hänelle osan
sovitusta palkasta siinä muodossa. Ja koko ajan hän kyynelsilmin
valitteli, että minä olin joutunut niin kurjan kohtelun uhriksi. Ei,
minä en ollut tullut ammattivarkaitten pesään, olin vain tullut
Tahitille.
"Mutta kun varkaat sitten joutuivat riitaan keskenään, niin aloin saada
vihiä asiain tilasta. Eräs noista petkutetuista petkuttajista tuli
pimeän tultua minun luokseni ja kertoi tosiasioita, näytti numeroita ja
vakuuttavia todistuksia. Tiesin, että oikeuteen vetoaminen olisi vienyt
minulta loputkin omaisuudestani. Tuomarit ottivat vastaan lahjoja
niinkuin kaikki muutkin. Mutta aivan toimettomana en sentään antanut
kaiken tapahtua. Eräänä pimeänä yönä menin Ericsenin asuntoon. Minulla
oli sama revolveri, joka minulla on täälläkin, ja pakotin hänet
pysymään vuoteessaan sen aikaa, kun tein kotitarkastuksen. Hiukan yli
yhdeksäntoistatuhatta frangia vein sieltä mennessäni. Hän ei koskaan
valittanut poliisille eikä palannut laivaan. Muut rosvot vain nauroivat
minulle ja tekivät minusta pilkkaa. Siellä oli pari amerikkalaista, ja
he neuvoivat minua olemaan ryhtymättä oikeudenkäyntiin, ellen tahtonut
jättää laivaanikin rosvoille.
"Sitten minä hankin saksalaisen perämiehen Uudesta-Seelannista. Hänellä
oli kapteenin todistukset ja häntä puhuteltiin sillä nimellä, mutta
minä ymmärsin merenkulkua paremmin kuin hän ja oikeastaan minä itse
olinkin kapteenina. Menetin kuitenkin laivani, mutta sillä asialla ei
ollut mitään tekemistä minun kykyni kanssa. Olimme ajelehtineet neljä
päivää rasvatyynellä ulapalla. Sitten tuli luoteismyrsky, ja se ajoi
meidät rantaan suojanpuolelle. Yritimme purjehtien päästä selville
vesille, mutta silloin tahitilaisten laivanrakentatajien kurja työ tuli
ilmi. Menetimme heti halkaisijapuomin ja kaikki keulataakit. Ainoa
pelastuksen keino oli kääntyä takaisin ja kulkea Floridan ja Ysabelin
välisen salmen kautta. Ja kun olimme hämärissä onnellisesti päässeet
siitä ja kartta osoitti vähintään neljätoista syltä vettä, niin äkkiä
törmäsimme koralliriuttaan. Vanha 'Miele' raukka sai vain yhden
kolauksen ja pääsi sitten irti, mutta sekin oli sille liikaa, ja me
ehdimme parahiksi laskeutua veneeseen, ennenkuin se upposi. Saksalainen
perämies hukkui. Koko yön ajelehdimme merellä ja seuraavana aamuna
keksimme tämän paikan."
"Ja nyt kai te aiotte palata Vonin luo?" kysyi Sheldon.
"En suinkaan. Isä oli aikonut tulla Salomonin-saarille. Minä etsin
sopivan paikan ja hankin itselleni pienen plantaasin. Tiedättekö, mistä
täältäpäin voisi saada hyvää maata halvalla?"
"Kautta pyhän Yrjänän, te olette omituista joukkoa, te yankeet, todella
omituista", sanoi Sheldon. "Tuollaista hurjapäisyyttä en olisi
unissanikaan voinut kuvitella mahdolliseksi."
"Sanokaa mieluummin seikkailuintoa", oikaisi Joan.
"Olette oikeassa -- seikkailuintoa juuri. Jos te olisitte astunut
maihin Malaitalle ettekä Guadalcanarille, niin te ja teidän
jalosukuiset tahitilaisenne olisitte jo aikoja sitten joutuneet
ihmissyöjien _kai-kaiksi_."
Joania värisytti kauhusta.
"Totta puhuen", hän tunnusti, "meitä peloitti kauheasti astua maihin
Guadalcanarille. Minä olin lukenut 'Merenkulku-oppaasta', että
alkuasukkaat ovat epäluotettavia ja nurjamielisiä valkoihoisille. Minun
tekee mieli lähteä Malaitalle jonakuna päivänä. Onko siellä
plantaaseja?"
"Ei ainoatakaan. Eikä yhtään valkoihoista kauppiasta myöskään."
"Sitten minä lähden sinne joskus pestauslaivalla",
"Mahdotonta!" huudahti Sheldon. "Se paikka ei ole naiselle sopiva."
"Minäpä lähden sittenkin", vastasi Joan.
"Mutta nainen, jolla on vähänkään omanarvontuntoa, ei..."
"Älkäähän jatkako", varoitti tyttö. "Jonakuna päivänä minä lähden
sinne, ja silloin te ehkä saatte katua rumia sanojanne."