I.

Jotakin on tehtävä.

Valkoinen mies oli hyvin sairas. Häntä kantoi selässään villatukkainen,

mustaihoinen alkuasukas, jonka korvalehdet olivat niin lävistetyt ja

venytellyt, että toinen oli katkennut ja toiseen oli pistetty kolmen

tuuman paksuinen puupalikka. Katkennut korva oli lävistetty uudelleen,

mutta tällä kertaa niin vaatimattomasti, että reikään mahtui vain lyhyt

savipiippu. Ihmisratsu oli rasvainen ja likainen, ja hänen ainoana

verhonaan oli mahdollisimman kapea ja tahrainen puuvillakankainen vyö.

Mutta valkoinen mies piti hänestä kiinni epätoivoisen lujasti. Silloin

tällöin hänen päänsä väsymyksestä painui lepäämään villavaa niskaa

vasten, joskus hän taas kohotti sitä ja tuijotti kuumeisin katsein

kookospalmuja, jotka huojuivat hänen silmissään ikäänkuin hehkuvan

helteen pyörryttäminä. Hänen pukunaan oli ollut paita ja kappale

puuvillakangasta, joka oli kiedottu vyötäisten ympäri ja ulottui

polviin asti. Päässään hänellä oli kulunut Stetson-hattu, n.s.

Baden-powell. Vyötäisillä oli vyö, jossa riippui isoreikäinen

automaattinen pistooli sekä muutamia varapanoksia odottamattomien

tapausten varalta.

Heitä seurasi neljä- tai viisitoistavuotias musta nuorukainen, joka

kantoi lääkepulloja, sangollista kuumaa vettä sekä kaikenlaisia muita

sairaanhoitotarpeita. He astuivat pienen, vitsoista punotun veräjän

kautta pihamaalta ja jatkoivat kulkuaan paahtavassa päivänpaisteessa

vastaistutettujen kookospalmujen lomitse, jotka eivät luoneet

vähintäkään varjoa. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ja helteinen,

raskas ilma oli ruton myrkyttämä. Juuri siltä taholta, jonne he

suuntasivat kulkunsa, kuului sekavaa melua, ikäänkuin kadotukseen

joutuneitten sielujen valitusta, kidutettujen olentojen tuskanhuutoja.

Pitkä, matala vaja tuli näkyviin heidän edessään, ja sieltä juuri nuo

äänet lähtivät. Kuului parkua ja kiljuntaa, johon milloin suru,

milloin hirvittävä tuska tuntui olleen aiheena. Lähemmäksi ehdittyään

valkoinen mies saattoi kuulla matalaa, keskeytymätöntä voihkinaa ja

vaikeroimista. Hän värisi ajatellessaan, että hänen täytyi mennä tuonne

sisään, ja tuokion ajan hän varmasti luuli olevansa pyörtymäisillään.

Sillä Salomonin-saarten kammotuin vitsaus, punatauti, oli kohdannut

Beranden plantaasia, ja hänen piti yksin taistella sitä vastaan. Ja

lisäksi hän itsekin oli sairaana.

Yhä miehen selässä riippuen hän kumartui ja suoriutui siten matalasta

oviaukosta. Hän otti pojalta pienen pullon ja veti väkevää ammoniakkia

keuhkoihinsa kootakseen kaikki ruumiin ja sielun voimat lähestyvää

koetusta varten. Sitten hän huusi: "vaiti!" ja melu hiljeni. Vajan

päästä päähän oli laudoista rakennettu kuuden jalan levyinen, loivasti

kalteva lava, ja sen reunaa myöten kulki yardin levyinen käytävä.

Lavalla virui lähekkäin parikymmentä mustaihoista. Ensi silmäykseltä

huomasi, että he olivat hyvin alhaisella ihmisyyden asteella. He olivat

ihmissyöjiä. Heidän kasvonsa olivat epäsuhtaiset, eläimelliset, heidän

ruumiinsa rumat ja apinamaiset. Heillä oli simpukan- tai

kilpikonnankuorista tehdyt nenärenkaat, ja lävistetyn nenän päästä

ulkonivat kankeaan rautalankaan pujotellut helmituntosarvet. Korvat

olivat lävistetyt ja venytetyt, niin että niihin oli saatu pistetyksi

puupalikoita, tikkuja, piippuja ynnä muita alkeellisia koristuksia.

Heidän kasvoihinsa ja ruumiisiinsa oli tatuoitu tai viilletty

inhoittavia kuvioita. Sairasvuoteella maatessaan heillä ei ollut mitään

vaatetta yllään, ei edes vyötä, mutta näkinkengistä tehtyjä

rannerenkaitaan, helminauhojaan ja nahkavöitään, joihin -- paljasta

ruumista vasten -- oli pistetty tupettomia veitsiä, he eivät olleet

riisuneet yltään. Monen ruumiissa oli kauhistavia haavoja. Kärpäsparvet

pyrähtelivät lentoon ja asettuivat taas lepäämään tai lentelivät sinne

tänne kuin tummat pilvet.

Valkoinen mies kulki rivin päästä päähän ja jakoi jokaiselle sairaalle

lääkeannoksensa. Muutamat saivat kloraalia. Hänen täytyi äärimmilleen

pingoittaa tahdonvoimansa jaksaakseen muistaa, kutka sairaista sietivät

oksetusjuurta ja kutka olivat niin heikkoja, ettei heille voinut antaa

tätä voimakasta rohtoa. Erään, joka makasi lavalla kuolleena, hän käski

kantamaan pois. Hän puhui terävällä, käskevällä äänellä, joka

ilmeisesti oli tottunut vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta, ja terveet

miehet tottelivat hänen käskyään, vaikkakin vihaisesti murjottaen. Yksi

murisi jotakin syvällä rintaäänellä tarttuessaan ruumista jalkoihin.

Valkoinen mies purki hänelle tyytymättömyytensä sanoin ja teoin.

Ponnistuksen tuottamasta tuskasta huolimatta hän ojensi käsivartensa ja

survaisi rystysillään mustaihoista suulle.

"Mitä sinä mukiset, Angara?" huusi hän. "Mitä sinä puhut itseksesi?

Häh? Saat selkääsi niin että mäikyy!"

Ketterästi kuin villieläin kyyristyi mustaihoinen hypätäkseen valkoisen

miehen kimppuun. Villieläimen viha loisti hänen katseestaan, mutta

samassa hän näki valkoisen miehen käden laskeutuvan vyössä riippuvaa

pistoolia kohti. Hyppäys jäi tekemättä. Jännitetty ruumis kävi jälleen

veltoksi, ja musta mies kumartui ruumiin yli ja auttoi toveriaan

kantamaan sitä ulos. Tällä kertaa hän ei murissutkaan.

"Elukat!" sähähti valkoinen mies hampaittensa välistä koko tälle

Salomonin-saarten alkuasukasjoukolle.

Hän oli hyvin sairas, tämä valkoinen mies, yhtä sairas kuin mustat,

jotka avuttomina viruivat hänen ympärillään ja joita hän hoiteli.

Tullessaan löyhkäävään sairashuoneeseen hän ei koskaan tietänyt,

jaksaisiko kulkea rivin päästä päähän vai eikö. Mutta hän tiesi

varmasti, että jos nämä mustat näkisivät hänen voimiensa pettävän, niin

ne, jotka vain kynnelle kykenivät, karkaisivat hänen kurkkuunsa kuin

verenhimoiset sudet.

Rivin keskikohdalla oli muuan potilas kuolemaisillaan. Valkoinen mies

määräsi, että hänet oli siirrettävä pois heti kun hän oli heittänyt

henkensä. Eräs terve mies pisti päänsä vajan ovesta ja sanoi:

"Neljä olla sairas hyvin paljon."

Uudet potilaat, jotka kuitenkin vielä pysyivät pystyssä, seurasivat

puhujan kintereillä. Valkoinen mies erotti joukosta heikoimman ja

sijoitti hänet paikalle, jolta ruumis vast'ikään oli korjattu pois.

Lähinnä heikommalle hän antoi määräyksen odottaa paikkaa, kunnes joku

taas kuolisi. Käskien erään terveistä miehistä ottaa joukon työmiehiä

peltotöistä laajentamaan sairaalavajaa hän jatkoi kulkuaan käytävää

pitkin, antoi lääkkeitä ja laski leikkiä Etelämeren-saarten

englanninmurteella saadakseen sairaat hetkeksi unohtamaan

kärsimyksensä. Silloin tällöin kuului rivin loppupäästä surkeata

valitusta. Ehtiessään sinne hän huomasi, että valittaja oli muuan terve

poika. Valkoinen mies kiivastui.

"Mitä sinä uliset?" kysyi hän.

"Hän olla minu veli", kuului vastaus. "Ja hän kuole hyvin paljon."

"Sinä huudat, että hän on sinun veljesi ja kuolee pian", jatkoi

valkoinen mies uhkaavalla äänellä. "Mutta minä olen sinulle hyvin

vihainen. Älä ulvo siinä, tolvana! Siitä veljesi vain kuolee pikemmin.

Lakkaatkos ihan paikalla, taikka saat päin kuonoasi niin pirusti!"

Hän uhkasi valittajaa nyrkillään, ja mustaihoinen kyyristyi kokoon

luoden häneen yrmeän, tuijottavan katseen.

"Huuto ei auta, ei yhtään", jatkoi valkoinen mies ystävällisemmin. "Älä

huuda! Aja pois kärpäset hänen päältään. Paljon kärpäsiä. Tuo vettä ja

pese veljesi, pese oikein hyvin, niin hän tulee terveeksi. -- Pian!"

lisäsi hän kiivaasti, ja hänen tahdonvoimansa vaikutti mustan alhaiseen

mieleen niin voimakkaasti, että tämä kiireesti ryhtyi karkoittamaan

häiritseviä kärpäsparvia.

Valkoinen mies ratsasti jälleen ulos haisevaan helteeseen. Hän piti

lujasti kiinni mustan ratsunsa kaulasta ja hengähti syvään, mutta

raskas ilma tuntui kutistavan hänen keuhkojaan ja hän painoi päänsä

alas ja torkkui, kunnes he saapuivat hänen asunnolleen. Jokainen

tahdonponnistus kidutti häntä, ja kuitenkin hänen täytyi lakkaamatta

ponnistaa tahtoaan. Hän antoi mustalle kantajalleen kulauksen viinaa.

Hänen palvelijansa Viaburi toi hänelle sublimaattia ja vettä, ja hän

peseytyi perinpohjaisesti, otti sitten kloraaliannoksensa, koetti

valtimoaan ja ruumiinlämpöään ja heittäytyi vuoteelle hiljaa

voihkaisten. Oli iltapäivä, ja hän oli käynyt kolmannella

kierroksellaan sairaitten luona. Hän kutsui palvelijansa luokseen.

"Ota iso kaukoputki ja katso näkyykö 'Jessie'", käski hän.

Poika nosti pitkän kaukoputken verannalle ja katsoi tarkasti merelle

päin.

"Yksi kuunari kauas pois pikku matka", ilmoitti hän. "Voi olla

'Jessie'."

Valkoinen mies huoahti ilosta.

"Jos se on 'Jessie', niin saat pian tupakkaa", sanoi hän.

Vallitsi hetken hiljaisuus, ja valkoinen mies odotti kärsimättömästi.

"Ehkä 'Jessie', ehkä toinen kuunari", oli epäröivä vastaus.

Sairas pyörähti vaivoin vuoteen laidalle ja laskeutui polvilleen

permannolle. Tuolin avulla hän pääsi jaloilleen. Pitäen siitä kiinni ja

miltei koko painollaan siihen nojaten hän työnsi sen ovelle ja ulos

verannalle. Ponnistuksen hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja tunkeutui

hartioitten kohdalla paidan läpi. Hänen onnistui päästä istumaan

tuolille, jolle hän vaipui uupuneena läähättäen. Hetken kuluttua hän

suoristautui. Poika asetti kaukoputken verannan poikkipuun nojaan, ja

mies katsoi sen läpi merelle. Viimein hän sai näkyviinsä kuunarin

valkoiset purjeet ja tutki niitä tarkoin.

"Ei 'Jessie'", sanoi hän hyvin hiljaa. "Se on 'Malakula'."

Hän siirtyi istumaan lepotuoliin. Kolmensadan jalan päässä

rakennuksesta meren mainingit löivät rantaan. Vasemmalla hän saattoi

nähdä Balesuna-joen matalikkoa reunustavat valkeat hyrskyt ja kauempana

Savo-saaren särmikkäät ääriviivat. Suoraan hänen edessään, kahdentoista

mailin levyisen salmen tuolla puolen, oli Florida-saari, ja kauempana,

oikealla, hän himmeästi saattoi erottaa osia Malaitasta -- tuosta

hurjasta saaresta, murhan, ryöstön ja ihmissyönnin pesäpaikasta, jonka

asujamistosta hänen plantaasinsa kaksisataa työntekijää olivat

värvätyt. Talon ja rannan välillä oli ruokoaitaus. Veräjä oli raollaan,

ja hän lähetti pojan sulkemaan sen. Aitauksen sisäpuolella kasvoi

joitakin korkeita kookospalmuja. Veräjälle vievän tien kummallakin

puolella oli korkea lipputanko. Ne oli pystytetty kymmenen jalan

korkuisiin keinotekoisiin multatöyräisiin. Lipputankojen tyveä

ympäröivät lyhyet, valkeaksi maalatut ja raskaitten rautavitjojen

yhdistämät pylväät. Itse tangot muistuttivat laivan mastoja ja olivat

varustetut asiaankuuluvalla tavalla kiinnitetyillä märssytangoilla,

vanttitouveilla, väylingeillä, kahveleilla ja lippunuorilla. Toisen

tangon kahvelissa riippui veltosti lepattaen kaksi kirjavaa lippua,

sinivalkoinen shakkilautalippu ja valkea viiri, jonka keskellä oli

punainen kiekko. Se oli kansainvälinen hätämerkki.

Pihan etäisimpään nurkkaan oli haukka laskeutunut maahan. Mies katseli

sitä ja näki, että se oli sairas. Hän tuumiskeli, olikohan tuon linnun

yhtä paha olla kuin hänenkin, ja tunsi jonkinlaista laimeata iloa

tullessaan ajatelleeksi heidän keskinäistä heimolaisuuttaan. Hän nousi

istualtaan ja käski palvelijaansa soittamaan isoa kelloa merkiksi

siitä, että plantaasin työntekijäin oli aika lopettaa työnsä ja

vetäytyä parakkeihin. Sitten hän taas nousi mustan ihmisratsunsa

selkään ja lähti päivän viimeiselle kierrokselle.

Sairaalassa oli kaksi uutta potilasta, joille hän antoi annoksen

risiiniöljyä. Hän oli tyytyväinen päiväänsä, se oli ollut harvinaisen

helppo. Vain neljä kuolemantapausta oli sattunut. Hän kävi katsomassa

koprankuivausta, joka paraikaa oli käynnissä, ja kulki parakkien läpi

nähdäkseen, oliko joku sairas välittämättä hänen eristäytymiskäskystään

piiloutunut sinne. Palattuaan asuntoonsa hän kuunteli työnjohtajiensa

kertomukset ja jakoi työmääräyksiä seuraavan päivän varalle.

Sitten hänen puheilleen tuli laivaväen päällysmies, jonka oli

joka ilta käytävä isännälleen vakuuttamassa, että valaanpyyntiveneet

olivat vedetyt maihin ja lukitut. Tämä oli perin välttämätön

varovaisuustoimenpide, sillä mustaihoiset olivat levotonta joukkoa, ja

jos vene lukitsemattomana jäi rannalle yöksi, niin parikymmentä

työntekijää oli varmasti aamulla tipotiessään. Koska jokainen musta oli

noin kolmenkymmenen dollarin arvoinen -- tai vähemmän, riippuen siitä,

kuinka suuren osan sovitusta ajasta hän oli ollut työssä -- niin moinen

tappio ei ollut Beranden plantaasille leikin asia. Sitäpaitsi

valasveneistä Salomonin-saarilla maksettiin lopuksi sievoisia summia,

ja kuolemantapaukset päivä päivältä vähensivät työvoimaa. Seitsemän

mustaa oli edellisellä viikolla paennut viidakkoihin, ja neljä heistä

oli tulla laahustanut takaisin kertoen, että vieraanvaraiset bushmannit

olivat tappaneet ja _kai-kaineet_ [syöneet] kaksi heidän joukostaan.

Seitsemäs oli yhä vapaana, ja hänen kerrottiin piileksivän rannikolla

ja odottavan tilaisuutta saada käsiinsä kanootin, päästäkseen omalle

saarelleen.

Viaburi toi kaksi sytytettyä lyhtyä valkoisen miehen tarkasteltaviksi.

Tämä tutki niitä tarkoin ja näki, että ne paloivat kirkkaasti, levein,

tasaisin liekein, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Toinen lyhdyistä

nostettiin lipputangon kahveliin, ja toinen ripustettiin avaralle

verannalle. Näiden majakkatulien tarkoituksena oli ohjata

merenkulkijoita Beranden ankkuripaikkaan, ja joka ilta vuodet umpeensa

ne samalla tapaa tarkastettiin ja ripustettiin paikoilleen.

Valkoinen mies laskeutui jälleen vuoteelleen helpotuksesta huoahtaen.

Päivän työ oli päättynyt. Pyssy oli hänen vieressään vuoteella,

revolveri hänen kätensä ulottuvilla. Vierähti tunti, jonka aikana hän

ei liikahtanutkaan. Hän lepäsi puolinukuksissa, miltei horrokseen

vaipuneena. Äkkiä hän havahtui. Hänen takanaan olevalta verannalta

kuului hiljaista narinaa. Huone oli L:n muotoinen ja vuodenurkka pimeä,

mutta huoneen pääosassa, biljardipöydän yläpuolella ja juuri

nurkkauksen takana, jotta valo ei häirinnyt häntä, paloi lamppu

kirkkaasti. Myöskin veranta oli hyvin valaistu. Hän odotti

hievahtamatta. Narina kuului uudelleen, ja hän ymmärsi, että talon

ulkopuolella hiiviskeli useita miehiä.

"Mitä siellä?" huusi hän tuimasti.

Koko talo, joka oli rakennettu paaluille noin 12 jalkaa maanpinnan

yläpuolelle, vavahteli pakenevien jalkain töminästä.

"He alkavat käydä rohkeiksi", mutisi mies. "Tässä on jotakin tehtävä."

Täysikuu nousi Malaitan yläpuolelle ja valaisi Berandea. Oli aivan

tyven. Sairaalasta kuului yhä valitusta. Ruohokattoisissa parakeissa

nukkui lähes kaksisataa villatukkaista ihmissyöjää päivän aherruksesta

uupuneina. Mutta yksi heistä kirosi valkoista miestä, joka ei koskaan

nukkunut, ja moni nosti päätään kuullakseen häntä. Talon neljällä

verannalla paloivat lyhdyt kirkkaasti. Ja valkoinen mies itse makasi

huoneessaan pyssy toisella, revolveri toisella puolellaan, ja

heittelehti voihkien vuoteellaan välillä hetkiseksi uinahtaen

levottomaan uneen.