ansiokkaita, mielenkiintoisia, vilkkaita; kuitenkin lausun jo
hyvästini, jos sallitte. Kiitän teitä anomukseni suosiollisesta
hyväksymisestä. Pyydän puheenjohtajaa säilyttämään säkin minun
puolestani huomiseen asti, ja antamaan nämä kolme viidensadan dollarin
seteliä mr. Richardsille. -- Rahasumma toimitettiin puheenjohtajalle.
-- Kello yhdeksältä perin säkin ja yhdeltätoista toimitan loput
kymmenestätuhannesta dollarista mr. Richardsille itse hänen kotiinsa.
Hyvää yötä.
Hän pujahti ulos, jättäen väkijoukon remuamaan suunnattomassa
hälinässä, jossa sekaisin kajahteli eläköön-huutoja, "Mikado"-laulua,
koiran haukuntaa ja veisausta: -- Sinä et su-u-inka-an ole hu-u-ono
mies -- a-a-a-a-men!
IV.
Kotonaan oli Richardsien kestettävä onnitteluja ja ylistelyjä
puoliyöhön asti. Sitten he jäivät rauhaan. He näyttivät hiukan
murheellisilta ja istuivat äänettöminä mietteissään. Lopulta Mary
huokasi ja sanoi:
-- Luuletko, että me olemme moitittavia, Edward -- _kovin_ moitittavia?
-- ja hänen katseensa suuntausi syyttävään setelikolmikkoon, jonka
onnittelijat olivat jättäneet pöydälle, niitä hartaasti tarkasteltuaan
ja kunnioittavasti hypisteltyään.
Edward ei vastannut heti; sitten huokasi hänkin ja puhui epäröiden:
-- Me -- me emme voineet sitä auttaa, Mary. Se -- no, se oli sallittua.
_Kaikki_ on.
Mary vilkaisi ylös ja silmäili häntä vakaasti, mutta toinen ei hänen
katseeseensa vastannut. Tovin kuluttua sanoi hän:
-- Luulin onnittelujen ja kiitosten aina tuntuvan hyvältä. Mutta -- nyt
on minusta kuin -- Edward?
-- Niin?
-- Aiotko jäädä pankkiin?
-- E-en.
-- Eroat?
-- Aamulla -- kirjallisesti.
-- Se näyttää parhaalta.
Richards painoi päänsä käsien varaan ja mutisi:
-- Ennen ei minua pelottanut isompienkaan, vieraitten rahasummien
soluminen käsieni kautta, mutta -- Mary, minä olen niin väsynyt, niin
väsynyt --
-- Menemme levolle.
Kello yhdeksältä aamulla vieras kävi perimässä säkkinsä ja vei sen
ajurilla hotelliin. Kello kymmeneltä oli mr. Harknessilla hänen
kanssaan kahdenkeskinen puhelu. Vieras pyysi ja sai viisi
suurkaupunkilaisen maksettavaksi asetettua osotusta -- "näyttäjälle"
suoritettavia --, neljä 1,500 dollarin summalle kunkin ja yhden 34,000
dollarille. Edellisistä hän yhden pisti lompakkoonsa, loput 38,500
dollaria hän pani kirjekuoreen, johon lisäsi Harknessin mentyä
kyhäämänsä kirjelmän. Kello yksitoista hän saapui Richardsin asunnolle
ja koputti. Mrs. Richards pilkisteli sälekaihtimen takaa, meni sitten
ovelle ja sai kirjekuoren; vieras katosi sanaakaan hiiskumatta. Hän
palasi punehtuneena ja horjuen, henkäisten:
-- Minä varmasti tunsin hänet! Jo eilis-iltana tuntui minusta, että
olin jossakin hänet nähnyt ennen.
-- Hän on kai se mies, joka tänne säkin toikin?
-- Olen siitä melkein varma.
-- Hän se siis on myöskin se Stephenson, joka sai ansaansa kaupunkimme
kaikki huomattavat asukkaat tekaistulla salaisuudellaan. Jos hän nyt
rahan asemesta on lähettänyt maksuosotuksia, niin mekin olemme hukassa,
luultuamme pelastuneemme. Aloin jo tuntea oltavani jokseenkin
siedettäväksi, yön levättyäni, mutta tuon kirjekuoren muoto synkistää
mieleni. Se ei ole kyllin paksu; isoimpinakin pankkiseteleinä on 8.500
dollaria tukevampi tukku kuin tuo.
-- Edward, mitä sinulla on maksuosotuksia vastaan?
-- Stephensonin siirtämiä maksuosotuksia! Olen alistunut ottamaan nuo
8,500 dollaria, jos ne tulevat pankinseteleinä -- sillä se näyttää
olevan salliman lahja, Mary --, mutta minulla ei ole koskaan ollut
paljoa rohkeutta, eikä ole minulla kovapintaisuutta yrittääkseni
muuttaa rahaksi tuolla onnettomalla nimellä merkittyä määräystä. Se
olisi sadin. Tuo mies yritti pyydystää minua; me pelastuimme
jotenkuten, ja nyt hän yrittelee uutta keinoa. Jos ne ovat
maksuosotuksia --
-- Voi Edward, _tämähän_ on surkeata! -- Ja Mary veti maksuosotukset
näkyviin ja hyrähti itkuun.
-- Heitä ne tuleen! pian! emme saa antautua kiusaukseen. Se on juoni,
jolla tahdotaan saada maailma nauramaan _meitä_, noiden muiden mukana,
ja -- Anna ne _minulle_, koska sinä et sitä saa tehdyksi! -- Hän
sieppasi ne ja yritti pitää kouraisunsa kunnes ehtisi avaamaan uunin
oven; mutta hän oli inhimillinen, hän oli pankin rahastonhoitaja, ja
hän pysähtyi silmänräpäykseksi vilkaisemaan nimikirjoitusta. Sitten hän
oli pyörtyä.
-- Tue minua, Mary, tue minua! Ne ovat yhtä hyvät kuin kulta!
-- Oi, miten hauskaa, Edward! Miksi?
-- Nimikirjoitus on Harknessin. Mikähän salaisuus siinä piillee, Mary?
-- Edward, luuletko --
-- Hei -- katsopas tätä! Viisitoista -- viisitoista -- viisitoista --
kolmekymmentäneljä. Kolmekymmentäkahdeksantuhatta viisisataa! Mary,
säkillinen ei ole kahdentoista dollarin arvoinen ja Harkness --
nähtävästi -- on maksanut siitä jokseenkin nimellisarvon.
-- Ja saanemmekohan me pitää sen kokonaan -- noiden kymmenentuhannen
sijasta?
-- Ka, siltä näyttää. Ja maksuosotukset vielä ovat asetettuja
"näyttäjälle" suoritettaviksi.
-- Onko se hyvä, Edward? Mitä varten ne on sellaisiksi laadittu?
-- Varmaankin vihjaamaan, että ne olisi muutettava rahaksi jossakin
etäisessä pankissa. Kenties Harkness ei halua asiaa tietyksi. Mikä se
on -- kirjekö?
-- Niin. Se oli maksuosotusten mukana.
Se oli "Stephensonin" käsialaa, mutta allekirjoitusta vailla. Sanat
kuuluivat:
"Olen pettynyt mies. Teidän rehellisyytenne on kiusauksen
tapaamattomissa. Minulla oli siitä toisenlainen käsitys, mutta
siinä tein teille vääryyttä, ja minä pyydän anteeksi, sydämeni
pohjasta. Kunnioitan teitä -- vilpittömästi. Tämä kaupunki ei
ole ansiollinen suutelemaan teidän vaatteenne palletta. Hyvä
herra, minä löin hurjan veikan itsekseni, että teidän
itsehurskaassa kunnassanne oli yhdeksäntoista vieteltävää
miestä. Olen hävinnyt. Ottakaa koko panos, se on oikeutta
myöten teidän."
Richards huokasi syvään ja sanoi: -- Se tuntuu tulella kirjoitetulta --
se kipottelee kovasti. Mary -- oloni on taas onneton.
-- Niin minunkin. Voi, rakkaani, soisin --
-- Ajatellakin, Mary -- hän _uskoo_ minuun.
-- Voi, älä, Edward -- en voi sitä kestää.
-- Jos nuo kauniit sanat olisivat ansaittuja, Mary -- ja Jumala tietää,
että olen aikoinani uskonut sellaisia ansaitsevani --, niin luulisin
voivani antaa koko neljänkymmenentuhannen dollarin palkkion niistä. Ja
minä panisin tuon paperin tallelle, enempää kuin kultaa ja jalokiviä
merkitsevänä, ja säilyttäisin sitä aina. Mutta nyt -- Me emme voisi
elää sen syyttävän likeisyyden varjossa, Mary.
Hän pani sen tuleen.
Juoksupoika toi kirjeen. Richards avasi sen; lähettäjä oli Burgess:
"Te pelastitte minut tukalana hetkenä. Minä pelastin teidät
eilis-iltana. Se maksoi minulle valeen, mutta sen uhrauksen tein
kernaasti ja kiitollisella sydämellä. Tässä kaupungissa ei
yksikään tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hyvä ja urhea ja jalo
mies te olette. Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen
mukaan mitä tiedätte asiasta, josta olen syytettynä ja yleiseen
tuomittuna, mutta pyydän, että ainakin uskotte minut kiitolliseksi
mieheksi; se auttaa minua kantamaan taakkani.
_Burgess_."
-- Jälleenkin pelastettu. Ja sellaisilla ehdoilla!
-- Hän pani kirjelmän tuleen. -- Soisin -- soisin olevani kuollut,
Mary, poissa tästä kaikesta!
-- Voi, katkeran katkeria ovat nämä päiviä, Edward. Juuri heidän
jalomielisyytensä ja luottamuksensa tekevät pistokset syviksi -- ja
niitä tulee yhtämittaa!
Kolmea päivää ennen vaalia sai kahdestatuhannesta äänestäjästä kukin
kallisarvoisen muistolahjan -- yhden noita kuuluisia tekaistuja
kaksoiskotkia. Pitkin toisen sivun reunaa oli leimattu sanat:
"HUOMAUTUKSENI KÖYHÄLLE MUUKALAISELLE KUULUI: --" Toisen sivun
ympärykseen oli leimattu: "MENE JA TEE PARANNUS. (SINETTI.) PINKERTON".
Kuuluisan pilan kaikki rippeet syydettiin siten yhden ainoan miehen
niskaan, ja tulos oli tuhoisa. Se elvytti äskeisen jättiläisnaurun ja
kohdisti sen Pinkertoniin; Harkness voitti vaalissa loistavasti.
Ensimäisen vuorokauden lopulla maksuosotustensa saamisen jälkeen
alkoivat Richardsit saada omantuntonsa lannistuneena tyynnytellyksi.
Vanha pariskunta opiskeli tottumaan tekemäänsä syntiin. Mutta saivatpa
he vielä kokea, että synti herättää uusia ja todellisia kauhuja,
milloin näyttää mahdolliselta, että se tulee ilmi. Tämä teki heidän
elämässään kerrassaan käänteen. Kirkossa oli aamusaarna tavallisen
kaavan mukainen: samat vanhat asiat lausuttiin samoin vanhoin sanoin.
He olivat ne kuulleet tuhanteen kertaan ja havainneet ne haitattomiksi,
melkein merkityksettömiksi, ja mukaviksi torkahduksen avittajiksi.
Mutta nyt oli toista: saarna tuntui tulvivan syytöksiä; se kuulosti
suoraan ja erityisesti tähdätyltä ihmisiin, jotka salailevat
kuolemansyntejä. Kirkonmenojen jälkeen he irtausivat onnittelijain
liudasta niin väleen kuin pääsivät, rientäen kotia kohti,
epämääräisten, varjomaisten, hämärien pelkäilyjen jähmetyttäminä. Ja
sattuivatpa he vilahdukselta näkemään mr. Burgessin tämän kääntyessä
kulmasta. Hän ei ollut tietääkseenkään heidän tervehtävästä
nyökkäyksestään! Hän ei ollut sitä nähnyt; mutta sitä eivät he
tienneet. Mitä merkitsikään hänen käyttäytymisensä? Se saattoi merkitä
-- se saattoi -- merkitä -- oi, monen monituisia kamaluuksia. Tiesikö
hän mahdollisesti, että Richards olisi takavuosina voinut puhdistaa
hänet syytöksestä, ja oliko hän ääneti odotellut tilaisuutta
maksaakseen samalla mitalla takaisin? Kotona he hädissään johtuivat
kuvittelemaan, että heidän palvelijattarensa oli kenties ollut
viereisessä huoneessa kuuntelemassa, kun Richards ilmaisi vaimolleen
sen salaisuuden, että hän tiesi Burgessin viattomaksi. Jopa oli
Richards muistelevinaan kuulleensa sieltä silloin hameen kahinaa;
piankin oli hän varma siitä. He kutsuivat Saraa kamariinsa milloin
milläkin verukkeella ja pitivät silmällä hänen kasvojaan; jos hän oli
heidät kavaltanut mr. Burgessille, niin se ilmenisi hänen sävyssään. He
tekivät hänelle kysymyksiä -- kysymyksiä niin umpimähkäisiä, sekavia ja
näköjään turhanaikaisia, että tyttö varmasti uskoi äkillisen onnen
saaneen vanhukset päästään pyörälle. Heidän terävä ja tiukka
tuijotuksensa säikytti häntä, ja se ratkaisi asian. Hän punasteli, hän
hermostui ja hämmentyi, ja vanhuksille nämä olivat selviä syyllisyyden
merkkejä -- jonkin kamalan syyllisyyden -- ehdottomasti oli hän urkkija
ja kavaltaja. Taas kahden kesken jäätyään he alkoivat liitellä monia
toisiinsa kuulumattomia seikkoja yhteen ja saivat hirveitä tuloksia
yhdistelystään. Asiain jo ollessa jokseenkin pahimmillaan ähkäisi
Richards äkkiä, ja hänen vaimonsa kysyi:
-- Voi, mikä nyt? -- mitä nyt?
-- Kirje -- Burgessin kirje! Sen sanamuoto oli ivallinen, nyt sen
huomaan: "Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä
_tiedätte_ siitä _asiasta_, josta olen syytettynä" -- voi, kaikki on
nyt ihan selvää, Jumala minua auttakoon! Hän tietää, että minä tiedän!
Ajatteles, kuinka taidokkaasti hän on sanansa sommitellut. Se oli ansa
-- ja hupelona minä tartuin siihen. Ja, Mary --!
-- Oi, tämä on hirveätä -- tiedän mitä aiot sanoa -- hän ei palauttanut
sinun jäljentämääsi koetushuomautusta.
-- Ei -- hän säilytti sen tuhoksemme. Mary, hän on jo paljastanut
meidät joillekuille. Minä tiedän sen -- hyvinkin tiedän. Näin sen
useistakin kasvoista jumalanpalveluksen jälkeen. Haa, hän ei vastannut
tervehdykseemme -- _hän_ tiesi mitä oli tehnyt!
Yöllä haettiin lääkäri. Aamulla levisi viesti, että vanha pariskunta
oli pahanlaisesti sairastunut -- heidät oli voivuttanut kiihtymyksen
jännitys, jota oli tuottanut heidän suuri onnenpotkauksensa, onnittelut
ja iltavalvonta, sanoi lääkäri. Kaupunkilaiset olivat vilpittömästi
pahoillaan, sillä nämä vanhukset olivat nyt jokseenkin kaikkena, mitä
heille oli ylpeiltäväkseen jäänyt.
Kahta päivää myöhemmin olivat viestit huolestuttavampia. Vanha pari
houraili ja käyttäysi kummallisesti. Hoitajattarien nähden oli Richards
näytellyt maksuosotuksia -- 8,500 dollarilleko? Ei -- ne vastasivat
hämmästyttävää summaa -- 38,500! Miten oli näin tavaton onnen anti
selitettävä?
Seuraavana päivänä oli hoitajattarilla lisää tietoja kerrottavana -- ja
ihmeellisiä. He olivat päättäneet kätkeä maksuosotukset, jottei niitä
mikään vahinko kohtaisi; mutta heidän etsiessään olivatkin ne kadonneet
potilaan pieluksen alta -- hävinneet jäljettömiin.
Sairas oli sanonut:
-- Antakaa pieluksen olla; mitä te tahdotte?
-- Arvelimme parhaaksi, että maksuosotukset --
-- Niitä ette enää koskaan näe -- ne ovat hävitetyt. Ne tulivat
Kiusaajalta. Näin niissä helvetin leiman, ja tiesin niiden olevan
lähetettyjä viettelemään minut syntiin. -- Sitten hän rupesi
loruilemaan kummallisia ja kamalia asioita, joita ei voitu oikein
ymmärtää; lääkäri kehotti heitä pitämään ne omana tietonaan.
Richards oli oikeassa; maksuosotuksia ei enää sen koommin nähty.
Joku hoitajatar oli kai puhunut unissaan, sillä kahden päivän kuluessa
levisivät kielletyt lörpötykset kautta koko kaupungin; ja ne olivat
hämmästyttäviä. Ne näyttivät ilmaisevan, että Richards oli itse
tavotellut säkkiä ja että Burgess oli asian salannut, sitten
ilkeyksissään sen antaen ilmi.
Burgessia kovisteltiin, mutta hän vankasti kielsi kaiken. Ja hän sanoi,
ettei ollut kohtuullista antaa mitään merkitystä sekapäisen, sairaan
vanhuksen jaarituksille. Mutta epäluulo oli virinnyt, ja asiasta
puheltiin ahkerasti.
Parin päivän kuluttua kerrottiin, että mrs. Richardsin hourailut
muodostuivat samanlaisiksi kuin hänen miehensäkin. Epäluulo leimahti
nyt vakuutukseksi, ja kaupungin ylpeys ainoan häpeästä säästyneen
arvokkaan kansalaisensa puhtaudesta alkoi himmentyä ja lepattaa
sammumaisillaan.
Kului kuusi vuorokautta; sitten saatiin uusia tietoja. Vanha pariskunta
teki kuolemaa. Richards selvisi täydelle tajulleen viimeisellä
hetkellään ja lähetti noutamaan Burgessia. Burgess sanoi:
-- Kaikki poistukoot huoneesta. Luullakseni hän haluaa sanoa jotakin
kahden kesken.
-- Ei! -- epäsi Richards; -- minä tarvitsen todistajia. Tahdon, että te
kaikki kuulette tunnustukseni, jotta voin kuolla ihmisenä enkä koirana.
Minä olin nuhteeton -- keinotekoisesti -- kuten muutkin; ja muiden
tavoin minä lankesin kiusauksen kohdatessani. Vahvistin nimelläni
valheen ja tavottelin tuota kurjaa säkkiä. Mr. Burgess muisti, että
minä oli osottanut hänelle erään palveluksen ja kiitollisuudesta (ja
tietämättömyydestä) hän salasi hakemukseni ja pelasti minut. Te
tiedätte rikkomuksen, josta Burgessia aikoinaan syytettiin. Minun
todistukseni, yksistään minun olisi voinut hänet puhdistaa, ja minä
olin pelkuri ja jätin hänet kärsimään häpeää.
-- Ei -- ei -- mr. Richards, te --
-- Tämän salaisuuden kavalsi hänelle palvelijattareni --
-- Kukaan ei ole minulle mitään kavaltanut --
-- Ja silloin hän menetteli luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti; hän
katui pelastavaa ystävällisyyttään ja _paljasti_ minut -- kuten
ansaitsin --
-- En ikinä! -- Minä vannon --
-- Kaikesta sydämestäni annan hänelle anteeksi.
Burgessin kiihkeät vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville; kuoleva
mies vaipui ikuiseen uneensa, tietämättä jälleenkin tehneensä
Burgess-paralle vääryyttä. Seuraavana yönä kuoli vanha rouva.
Yhdeksästätoista pyhästä oli viimeinenkin sortunut kirotun säkin
uhriksi; kaupungilta oli riistetty viimeinenkin riekale entistä
loistonlippuansa. Sen suru ei ollut näkyisä, mutta se oli syvä.
Rukouksilla ja anomuksilla saatiin lainlaatijakunnaita lupa muuttaa
Hadleyburgin nimi -- enpä sanokaan miksi -- ja jättää sana pois
tunnuslauseesta, joka oli monien sukupolvien ajan somistanut kaupungin
virallista sinettiä.
Se on jälleenkin rehellinen kaupunki, ja varhain on sen miehen
noustava, joka sen toistamiseen torkahtamasta tapaa.