yhdeksäntoista pääporvarin ja heidän vaimojensa kasvojen taaskin
kuvastavan tuota rauhallista ja pyhää onnekkuutta. Hän ei kyennyt sitä
käsittämään eikä myöskään pystynyt siitä keksimään mitään tärveleviä
tai häiritseviä pistelyjä. Ja siten oli hänen vuoronsa nyreytyä
elämälle. Hänen yksityiset arvailunsa onnellisuuden aiheista pettivät
hänen lähemmin tutkiessaan aina. Kohdatessaan mrs. Wilcoxin ja
huomatessaan hänen kasvojensa tyvenen haltioittumisen hän virkahti
itsekseen: -- Hänen kissansa on saanut poikasia, -- ja meni kysymään
keittäjättäreltä; luulossa ei ollut perää, keittäjätär oli havainnut
onnekkuuden, vaan ei tiennyt sen syytä. Huomatessaan jäljennöksen
samaisesta haltioitumisesta "Pönäkän" Billsonin (kaupunkilaisten
tekaisema lisänimi) kasvoilla oli Halliday varma siitä, että joku
Billsonin naapuri oli katkaissut jalkansa, mutta kuulustelu osoitti,
ettei sellaista tapaturmaa ollut sattunut. Gregory Yatesin katsannon
hillitty riemastus saattoi merkitä yhtä ainoata tapausta -- hänen
anoppinsa kuolemaa; erehdystä oli sekin. -- Ja Pinkerton -- Pinkerton
-- hän on perinyt kymmenen senttiä sellaista saatavaa, minkä luuli
menettävänsä. -- Ja niin edespäin, samaan suuntaan aina. Joissakuissa
tapauksissa täytyi arvausten jäädä epätietoisiksi, toisissa ne
paljastuivat ilmeisiksi hairahduksiksi. Lopulta Halliday päivitteli
itsekseen: -- Selvä seikka vain, että yhdeksäntoista Hadleyburgin
perhettä on tilapäisesti joutunut taivaaseen. En käsitä, miten se on
käynyt, mutta sen tiedän, että Kaitselmus pitää tänään lomapäivää.
Naapurivaltiosta oli hiljakkoin muuan arkkitehti ja
rakennusmestari rohjennut avata pikku toimiston tässä huonotoiveisessa
kaupunki-pahaisessa, ja hänen kylttinsä oli nyt viikon riippunut
näkösällä. Ei vielä ainoatakaan kävijää; hän oli masennuksissaan ja
pahotteli muuttoansa. Mutta onni kääntyi nyt äkkiä. Johtavien porvarien
puolisot alkoivat huomautella hänelle:
-- Tulkaa meille nousevan viikon maanantaina -- mutta älkää siitä vielä
kellekään puhuko. Me aijomme rakennuttaa.
Hän sai yksitoista kutsua sinä päivänä. Illalla hän kirjoitti
tyttärelleen ja purki hänen kihlauksensa ylioppilaan kanssa. Hän sanoi
tyttärensä kelpaavan penikulmaa korkeammalle kuin tuollaiseen liittoon.
Pankkiiri Pinkerton ja pari, kolme muuta varakasta miestä suunnitteli
maataloa -- mutta he odottivat. Tuollaiset eivät nylje karhuansa
ennenkuin se on ammuttu.
Wilsonit hautoivat upeata uutuutta -- pukutanssiaisia. He eivät
antaneet suoranaisia lupauksia, vaan kertoivat koko tuttavapiirilleen
kaikessa hiljaisuudessa, että he ajattelivat sellaista hommaa ja
arvelivat sen panevansa toimeen -- "ja jos sen teemme, niin tietysti
kutsumme teidät".-- Ihmiset olivat kummissaan ja sanoivat toisilleen:
-- Mutta ihanhan ne ovat järjiltään, nuo köyhät Wilsonit -- eihän
heiltä sellaisiin varoja liikenisi. -- Noista yhdeksästätoista
rouvasesta huomautti useakin miehelleen: -- Se on hyvä aatos; me
pysymme alallamme, kunnes heidän vaivainen yrityksensä on nähty, ja
sitten _me_ panemme toimeen sellaiset pukutanssiaiset, että kerrankin
saavat oikein hävetä.
Päivä kului toisensa perästä, ja vastaisen rahanhaaskauksen luettelo
piteni pitenemistään; tuhlaus kävi yhä hurjemmaksi, hupsummaksi ja
huikentelevaisemmaksi. Alkoi näyttää siltä kuin tahtoisi jokainoa
noista yhdeksästätoista sekä panna menemään kaikki neljäkymmentätuhatta
dollariansa ennen maksupäivää että vielä velkaantua siitä ylitsekin.
Jotkut kevytmielisemmät eivät pysähtyneet suunnittelemaan
tuhlauksiansa, vaan todella tuhlasivatkin -- velaksi. He ostelivat
rakennus-aloja, kiinnityskirjoja, maatiloja, arvopapereita, hienoja
vaatteita, hevosia sekä yhtä ja toista muuta, suorittaen käsirahan ja
muusta antaen tunnusteen -- kymmenelle päivälle asetetun. Piankin
palasi maltillinen jälkiharkinta, ja Halliday havaitsi, että monien
ihmisten kasvot alkoivat ilmaista jäytävää tuskallisuutta. Taaskin oli
hän ymmällä eikä tiennyt, miten sen selittää. -- Wilcoxin
kissanpoikaset eivät ole kuolleet, koskeivät ole syntyneet; kukaan ei
ole jalkaansa taittanut; anopeissa ei ole mitään harvennusta sattunut;
_mitään_ ei ole tapahtunut -- käsittämätön salaisuus kerrassaan.
Oli toinenkin mies ällistyksissään -- pastori Burgess. Päiväkausia
näyttivät ihmiset kaikkialla häntä seuraavan tai vaanivan, ja
milloin hän vain osui yksikseen, ilmestyi varmasti joku noista
yhdeksästätoista, sujautti vaivihkaa kirjekuoren hänen käteensä,
kuiskasi: --- Avattavaksi kaupungintalolla perjantai-iltana -- ja
katosi sitten kuin rikollinen. Hän arveli kultasäkin kenties saavan
yhden tavottelijan; epäiltävää oli sentään sekin, kun Goodson oli
kuollut. Mutta kertaakaan ei hänen mieleensä juolahtanut, että koko tuo
liuta saattoi olla tavotteliioita. Suuren perjantaipäivän viimein
koittaessa hän laski saaneensa yhdeksäntoista kirjekuorta.
III.
Kaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman
päässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä
koristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut,
pilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty
toispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan,
suureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä.
Vakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut
68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui
väkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa
lavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon
asetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta
ilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä
kaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin
kalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään
tottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin
kaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään
siitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia
pukuja käyttäneet.
Kultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön
nähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta
vettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista
pariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti,
holhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen
liikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi
kuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän
nousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi
paperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa
virkistämiseksi.
Suojamassa hälisi vilkas puheen sorina -- kuten aina; mutta kun viimein
pastori Burgess nousi ja laski kätensä säkille, kuuli hän mikrobiensa
jyrsivän, niin hiljaista oli. Hän selosti säkin omituisen historian ja
siirtyi sitten lämpimin sanoin puhumaan Hadleyburgin tahrattoman
rehellisyyden vanhasta ja hyvin ansaitusta maineesta, josta kaupunki
täydellä syyllä oli ylpeä. Hän sanoi tätä mainetta arvaamattoman
suureksi aarteeksi; Kaitselmuksen johdannolla oli sen arvo nyt
suunnattomasti noussut, sillä äskeinen tapaus oli sen maineen
levittänyt laajalti, kohdistanut amerikkalaisen maailman katseet tähän
kaupunkiin ja hänen toivoakseen ja uskoakseen tehnyt kaikiksi ajoiksi
sen nimen omaa etua pyytämättömän lahjomattomuuden vastikkeeksi.
(Kätten taputusta.) -- Ja kenestä koituu tämän ylvään maineen turva --
yhteiskunnastako kokonaisuudessaan? Ei! Vastuu on yksilöllinen, ei
yhteiskunnallinen. Tästä päivästä lähtien on jokainen ja itsekukin
teistä omakohtaisesti sen erityinen vartia ja yksilöllisesti vastuussa
siitä, ettei sitä mikään vahinko kohtaa. Otatteko -- ottaako kukin
teistä -- vastaan tämän suuren luottamustehtävän? -- (Myrskyistä
suostumusta.) -- Kaikki siis hyvin. Siirtäkää se lapsillenne ja
lastenne lapsille. Tänään on puhtautenne nuhteeton -- pitäkää huolta
siitä, että se säilyy samana. Tänään ei yhteiskunnassanne ole yhtäkään
henkilöä, jota voitaisiin saada vietellyksi kajoomaan ainoaankaan
vieraaseen penniin -- pitäkää varanne, että pysyttekin tässä
vaelluksessa. -- (-- Pidämme, pidämme!--) -- Tässä ei ole paikallaan
tehdä vertailuja meidän ja muiden yhteiskuntien kesken -- joista
muutamat ovat meitä kohtaan nurjamielisiä; heillä on tapansa, meillä
omamme; olkaamme tyytyväisiä. -- (Suosionosoituksia.) -- Minä lopetan.
Käteni alla, hyvät ystävät, on muukalaisen kaunopuheinen tunnustus
siitä, mitä me olemme; hänen myötävaikutuksensa perusteella maailma
tästedes ainiaan tietää, mitä me olemme. Hän on meille tuntematon,
mutta teidän nimessänne lausun julki kiitollisuutenne ja pyydän teitä
korottamaan äänenne sen vahvistukseksi.
Yleisö nousi yhtenä miehenä ja sai seinät huojumaan kiitollisuutensa
jyrinällä pitkän minuutin ajaksi. Kaikki istuutuivat sitten, ja mr.
Burgess otti taskustaan kirjekuoren. Yleisö pidätteli hengitystään
hänen reväistessään auki kuoren ja vetäessään siitä paperilapun. Hän
luki sen sisällön -- verkalleen ja painavasti -- kuulijakunnan
tarkatessa haltioittuneella huomiolla tätä taikakirjelmää, jonka
jokainen sana vastasi kultaharkkoa:
-- Pulaan joutuneelle muukalaiselle lausumani huomautus oli tämä:
_"Sinä et suinkaan ole mikään huono mies; mene ja tee parannus."_ --
Sitten hän jatkoi: -- Saamme hetimiten tietää, pitääkö tässä mainittu
huomautus yhtä säkissä olevan kanssa; ja jos asia siksi osottautuu --
mikä onkin epäilemätöntä --, niin tämä kultasäkki kuuluu eräälle
kansalaisellemme, joka tästälähtein seisoo kansakunnan edessä sen
erityisen hyveen esikuvana, joka on saattanut kaupunkimme kuuluisaksi
kautta maan -- mr. Billsonille!
Yleisö oli varustautunut valmiiksi puhkeamaan asianmukaiseen suosion
myrskyyn; mutta tämän sijasta sen näyttikin halvaus herpaannuttaneen.
Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, sitten kohahti yli suojaman
sorisevana supinan aalto -- tämänlaisena kuiskeena: -- _Billson!_ huh,
pentele, tämä on _liian_ paksua! Kaksikymmentä dollaria kulkurille --
tai _kellekään_ -- Billsonko! Jo nyt jotakin! -- Ja samassa salpasi
kuulijakunnalta hengityksen uusi yllätys, sillä se keksi, että kun
toisella kulmalla suojamaa diakoni Billson seisoi pää nöyrästi
kumarassa, teki toisaalla asianajaja Wilson samaten. Ihmettelevä
vaitiolo syntyi tuokioksi. Jokainen oli ymmällä, ja yhdeksäntoista
pariskuntaa oli sekä ymmällä että kiukuissaan.
Billson ja Wilson kääntyivät tuijottamaan toinen toistansa. Billson
kysäisi purevasti:
-- Miksi _te_ nousette, mr. Wilson?
-- Siksi että minulla on siihen oikeus. Kenties te suostutte
ystävällisesti selittämään yleisölle, miksi _te_ nousette.
-- Mielelläni. Siksi että kirjotin tuon ilmoituksen.
-- Se on hävytöntä petosta. Minä sen kirjotin itse.
Oli Burgessin vuoro tyrmistyä. Hän seisoi ilmeettömänä katsellen
kumpaistakin vuorotellen eikä näyttänyt tietävän mitä tehdä. Väkijoukko
oli tyhmistynyt. Asianajaja Wilson sai nyt sanoiksi:
-- Pyydän puheenjohtajaa lukemaan tuon tiedonannon allekirjotuksen.
Se herätti puheenjohtajan ja hän julisti nimen:
-- John Wharton _Billson!_
-- Kas niin! -- huusi Billson, -- mitä on teillä nyt sanottavana
puolestanne? Ja millaisen anteeksipyynnön aijotte tehdä minulle ja
tälle loukatulle yleisölle siitä petoksesta, jota olette täällä
yrittänyt?
-- Mitään anteeksipyyntöä ei tarvita, sir; ja mitä asiaan muuten tulee,
niin syytän julkisesti teitä kirjelmäni näpistämisestä mr. Burgessilta
ja omassa nimessänne laaditun jäljennöksen toimittamisesta sijalle. Ei
ole mitään muuta keinoa, millä olisitte voinut saada tietoonne
koetushuomautuksen; minä yksinäni kaikista elävistä ihmisistä tiesin
sen sanamuodon salaisuuden.
Näytti sukeutuvan suuri häväistysjuttu, jos asia jatkuisi tätä
menoansa. Jokainen huomasi huolestuksekseen, että pikakirjoittajat
sohivat papereilleen kuin vimmatut. Monet äänet huutelivat: --
Puheenjohtaja, puheenjohtaja! Järjestykseen! järjestykseen! -- Burgess
nakutteli vasarallaan ja sanoi:
-- Älkäämme unohtako säädyllisyyden vaatimuksia. Ilmeisesti on jokin
erehdys tapahtunut, mutta ei sen enempää. Jos mr. Wilson antoi minulle
kirjelmän -- ja nyt sen muistankin --, niin minulla on se vielä.
Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, silmäsi kirjelippua, näytti
kummastuneelta ja kiusaantuneelta, ja seisoi hetkisen ääneti. Sitten
hän heilutti kättään hajamielisesti ja koneellisesti ja yritteli
virkkaa jotakin, mutta heitti toivottomana sikseen. Useat äänet
kehoittelivat:
-- Lukekaa se! lukekaa! Mitä siinä on?
Hän alkoi sanella pökerryksissään kuin unissakävijä:
-- Hädänalaiselle muukalaiselle huomautin: _"Sinä et suinkaan ole huono
mies._ (Ihmispaljous ällisteli häntä sanattomana.) _Mene ja tee
parannus."_ (Jupinaa: -- Voi ihmettä! mitä tämä merkitsee?) -- Tämän,
-- selitti puheenjohtaja, -- on nimikirjotuksellaan vahvistanut Thurlow
G. Wilson.
-- Kas siinä! -- huusi Wilson; -- se kaiketi ratkaisee asian! Tiesinhän
varsin hyvin, että kirjelmäni sisältö oli siepattu.
-- Vai siepattu! -- kivahti Billson. -- Kyllä minä näytän, ettette te
eikä kukaan teidänlaisenne mokoma saa --
_Puheenjohtaja_: -- Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!
Istukaa, molemmat, minä pyydän.
He tottelivat päätänsä pudistellen ja suuttuneesti mutisten. Yleisö oli
tavattomasti ihmeissään; se ei tiennyt miten menetellä tähän outoon
ilmiöön nähden. Pian nousi seisaalleen Thompson, hatuntekijä. Hän olisi
mielellään ollut yhdeksäntoistalainen; mutta sepä ei ollut hänelle
sallittua, sillä hänen hattuvarastonsa ei suuruudeltaan vastannut sitä
asemaa. Hän sanoi:
-- Hra puheenjohtaja, voivatko nämä molemmat herrasmiehet olla
oikeassa, jos saan kysyä? Esitän teidän harkittavaksenne, sir, onko
saattanut sattua, että kumpainenkin on osunut lausumaan ihan samat
sanat muukalaiselle? Minusta tuntuu --
Nahkuri kavahti jaloilleen ja keskeytti hänet. Nahkuri oli kärmehtivä
mies; hän uskoi olevansa oikeutettu yhdeksäntoistalaiseksi, muttei
pystynyt saamaan vaatimustansa tunnustetuksi. Se ärsytti hänet hiukan
ilkeäksi tavoissaan ja puheissaan. Hän tokaisi nyt:
-- Hyh, _siitä_ ei ole kysymys! _Sitä_ voisi sattua -- kahdesti sadassa
vuodessa --, mutta ei toista seikkaa. _Kumpikaan_ heistä ei
kahtakymmentä dollaria antanut! -- (Ripeätä taputusta.)
_Billson_. -- _Minä_ annoin!
_Wilson_. -- _Minä_ annoin!
Sitten kumpainenkin syytti toistansa näpistyksestä.
_Puheenjohtaja_. -- Järjestykseen! Istuutukaahan -- molemmat.
Kirjelmistä ei kumpainenkaan ole hetkeäkään ollut hallustani poissa.
_Ääni_. -- Hyvä -- _se_ siis on selvillä!
_Nahkuri_. -- Hra puheenjohtaja, selvää on nyt, että toinen näistä
miehistä on piileksinyt toisen vuoteen alla perhesalaisuuksia kärkkyen.
Ellei ole epäparlamenttaarista sitä vihjata, niin huomautan, että kyllä
sitä voipi uskoa kumpaisestakin. (Puheenjohtaja. -- Järjestykseen!
järjestykseen! --) Minä peruutan huomautukseni, sir, ja rajotun
vihjaamaan, että _jos_ toinen heistä on kuullut toisen ilmaisevan
koetushuomautuksen vaimolleen, niin saamme hänet nyt kiinni.
_Ääni_. -- Millä tavalla?
_Nahkuri_. -- Helposti. Nämä kaksi eivät ole maininneet huomautusta
ihan samoilla sanoilla. Sen olisitte havainnut, jollei molempien
lukemisen välillä olisi ollut kiihdyttävää kiistaa.
_Ääni_. -- Mikä on erotuksena?
_Nahkuri_. -- Sana _mikään_ on Billsonin lapussa eikä toisessa.
_Monta ääntä_. -- Totta -- hän on oikeassa.
_Nahkuri_. -- Ja siis, jos puheenjohtaja tarkastaa säkissä olevaa
koetushuomautusta, saamme tietää, kumpi näistä kahdesta huijarista --
(Puheenjohtaja. "Järjestykseen!") -- kumpi kahdesta onnenonkijasta --
(Puheenjohtaja. "Järjestykseen! järjestykseen!") -- kumpi näistä
kahdesta esikuvasta -- (naurua ja suosionosotuksia) -- on oikeutettu
loistamaan ensimäisenä kunniattomana ryökäleenä mitä konsanaan on
syntynyt tässä kaupungissa -- jonka hän on häväissyt ja tehnyt
itselleen tästälähtein hyvin helteiseksi paikaksi! -- (Voimakasta
hyväksymistä.)
_Monta ääntä_. -- Avatkaa! -- avatkaa säkki!
Burgess sivalsi säkkiin vihleen, sujautti sisälle kätensä ja veti
esille kirjekuoren. Siinä oli kaksi taipeille käännettyä kirjelmää. Hän
selitti:
-- Toiseen näistä on merkitty: "Tarkastettava vasta sitten kun kaikki
puheenjohtajalle osotetut kirjelmät -- jos niitä tulee -- on luettu."
Toiseen on merkitty: _Koetuslause_. -- Minä luen. Se kuuluu näin:
"En vaadi, että hyväntekijäni minulle lausuman huomautuksen
edellinen puolisko kerrataan sananmukaisesti, sillä se ei ollut
niin merkillinen, ettei voisi unohtua. Mutta sen viimeiset
viisitoista sanaa ovat varsin huomattavia ja pysyvät luullakseni
helposti muistissa; ellei _näitä_ esitetä tarkoin, niin
pidettäköön hakijaa petturina. Hyväntekijäni sanoi aluksi, että
hän harvoin neuvoi ketään, mutta milloin hän jonkun neuvon antoi,
oli sillä aina täysipainoisuuden leima. Sitten hän virkahti --
eikä se ole koskaan häipynyt mielestäni: _'Sinä et suinkaan ole
huono mies' --"_
_Viisikymmentä ääntä_. -- Se ratkaisee -- rahat ovat Wilsonin! Wilson!
Wilson! Puhe! Puhe!
Ihmisiä hypähti seisaalleen ja tunkeusi Wilsonin ympärille, puristellen
hänen kättänsä ja onnitellen lämpimästi -- sillaikaa kun puheenjohtaja
takoi vasarallaan ja karjui:
-- Järjestykseen, hyvät herrat! Järjestykseen! Järjestykseen! Antakaa
minun lukea toki loppuun. -- Hiljaisuuden palattua jatkui lukeminen
seuraavasti:
_"Mene ja tee parannus -- taikka, muista minun se sanoneeni -- jonakuna
päivänä sinä syntiesi tähden kuolet ja joudut helvettiin tai
hadleyburgilaisten pariin -- koeta edes saada edellinen vaihtoehto."_
Aavemainen hiljaisuus seurasi tiedonantoa. Ensin alkoi suuttumuksen
pilvi synkkänä laskeutua kansalaiskunnan kasvoille; tovin kuluttua
pilvi jälleen kohousi ja kutkuileva ilme pyrki sijalle, pyrki niin
voimakkaasti, että se oli hillittävissä vain tuskallisen työläästi.
Sanomalehtien selostajat, brixtonilaiset ja muut vieraat painoivat
päänsä alas ja kätkivät kasvonsa käsiinsä, saaden pidätellyksi
purkautumistansa pelkällä pinnistyksellä ja sankarillisella
kohteliaisuudella. Tällä mitä tukalimmalla hetkellä kajahti
hiljaisuuteen yksinäisen äänen jyrähdys -- Jack Hallidayn:
-- _Tuolla_ se on täysipainoisuuden leima!
Silloin yleisö ratkesi, vieraat ja kaikki. Pian sortui mr. Burgessinkin
totisuus; silloin kuulijakunta katsoi itsensä virallisesti vapautetuksi
kaikesta pidätyksestä ja käytti erikoisoikeuttansa perinpohjin.
Raikasta, pitkällistä naurun remakkaa se oli, ja myrskyisän
avosydämistä, mutta taukosi sekin viimein. Mr. Burgess yritti jälleen
saada sanoiksi, ihmisten kuivaillessa silmiään, mutta honotus ja
hihitys puhkesi taas valloilleen ja jälkeenpäin vielä kerran. Lopulta
Burgess sai lausutuksi nämä vakavat sanat:
-- On hyödytöntä yrittää salata tosiseikkaa -- meitä on kohdannut
kaikkea harrastustamme kysyvä ongelma. Se panee alttiiksi kaupunkinne
kunnian -- se uhkaa kaupungin hyvää nimeä. Yhden ainoan sanan
eroavaisuus mr. Wilsonin ja mr. Billsonin koetushuomautuksissa oli jo
itsessään vakava seikka, se kun ilmaisi, että jompikumpi näistä
herrasmiehistä oli tehnyt varkauden --
Molemmat miehet istuivat hervottomina, älyttöminä, lannistuneina, mutta
nuo sanat vavahduttivat kumpaistakin sähkötäräyksenä, ja he alkoivat
nousta.
-- Istukaa! -- käski puheenjohtaja terävästi, ja he tottelivat. -- Se
oli vakava seikka, kuten sanottu. Mutta se koski heistä vain toista.
Nyt on asia käynyt vakavammaksi, sillä nyt on _molempien_ kunnia
pelottavassa vaarassa. Pitääkö minun mennä pitemmällekin ja sanoa sen
olevan väistämättömässä vaarassa? _Molemmat_ jättivät pois nuo
viisitoista ratkaisevaa sanaa. -- Hän pysähtyi. Pitkän tovin hän antoi
hiljaisuuden kerätä yhä voimallisempaa tehoa ja lisäsi sitten: -- Tämä
näyttää mahdolliselta vain yhdellä tavalla. Kysyn näiltä herrasmiehiltä
-- oliko tässä _yhteistä vehkeilyä? -- salaista sopimusta?_
Hiljainen sorina solui pitkin suojamaa; sen sisältönä oli: -- Hän on
pannut kiikkiin heidät molemmat.
Billson ei ollut tottunut äkkikäänteisiin; hän istui auttamattomasti
nujertuneena. Mutta Wilson oli asianajaja. Hän ponnistausi jaloilleen,
kalpeana ja tuskastuneena, ja sanoi:
-- Pyydän yleisön suosiollista kärsivällisyyttä, selittääkseni tämän
mitä tukalimman asian. Pahoilla mielin sanon sanottavani, koska sen
täytyy tuottaa korjautumatonta vahinkoa Billsonille, jota olen aina
pitänyt arvossa ja kunnioittanut tähän päivään asti, ehdottomasti
luottaen hänen horjumattomuuteensa kiusauksissa -- niinkuin te kaikki
olette luottaneet. Mutta oman kunniani varjelemiseksi on minun
puhuttava -- ja suoraan. Tunnustan häpeillen -- ja pyydän teiltä nyt
anteeksi ---, että lausuin häviöön joutuneelle muukalaiselle kaikki
koetushuomautuksessa mainitut sanat, nuo viisitoista häpäisevää sanaa
myöskin. (Hämmästelyä.) Julistuksen nähdessäni muistin ne ja päätin
vaatia palkintosummaa, sillä siihen oli minulla kaikin puolin täysi
oikeus. Nyt pyydän teitä harkitsemaan tätä kohtaa, ja punnitsemaan sitä
tarkoin: Tuon muukalaisen kiitollisuus minua kohtaan sinä yönä oli
ylenpalttinen; hän sanoi itse, ettei hän kyennyt sitä sanoilla
ilmaisemaan, ja vakuutti tuhatkertaisesti minulle palkitsevansa, jos
vain konsanaan saisi tilaisuuden. No niin, kysynpä nyt teiltä:
saatoinko odottaa -- saatoinko uskoa -- saatoinko hämärästikään
uumoilla --, että hän näin ollen kiittämättömästi lisäsi nuo ihan
tarpeettomat viisitoista sanaa koettimeensa? --- viritti minulle ansan?
-- paljasti minut oman kaupunkini solvaisijaksi julkiseen paikkaan
kokoutuneiden kansalaisten kuullen? Se oli järjetöntä; se oli
mahdotonta. Minulla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen
koetukseensa kuului ainoastaan huomautukseni ystävällinen alkulauselma.
Te olisitte minun sijassani ajatelleet samaten. Te ette olisi
aavistelleet kehnoa kavallusta miehen taholta, jota olitte avittaneet,
häntä pienimmälläkään sanalla loukkaamatta. Niinpä minä täydessä
luottamuksessa, viattomassa vakuutuksessa, kirjotin paperilapulle
alkusanat -- viimeisiksi "Mene ja tee parannus" --, ja kirjoitin alle
nimeni. Ollessani panemaisillani sen kirjekuoreen kutsuttiin minut
toimistoni takahuoneeseen, ja ajattelemattani jätin paperilapun
avoimeksi kirjotuspöydälleni. -- Hän pysähtyi, käänsi hitaasti päänsä
Billsoniin päin, odotti hetkisen ja sitten lisäsi: -- Pyydän teitä
panemaan merkille, että vähäistä myöhemmin palatessani vilahti mr.
Billson ulos etuovesta. (Hämmästelyä.)
Tuossa tuokiossa kavahti Billson seisaalleen ja ärjahti:
-- Se on vale! Se on hävytön vale se!
_Puheenjohtaja_. -- Istukaa, sir! Mr. Wilsonilla on puheenvuoro.
Billdonin kiskoivat hänen ystävänsä istualleen ja tyynnyttelivät häntä,
Wilsonin pitkittäessä:
-- Ne ovat yksinkertaiset tosiseikat. Kirjeeni oli nyt siirtynyt
paikaltaan. Sen huomasin, mutten siitä välittänyt, kun ajattelin
ilmanvedon sen siihen puhaltaneen. Ei voinut juolahtaa mieleeni, että
mr. Billson lukee yksityisen kirjelmän; hän oli kunniallinen mies ja
tuollaisen kehnouden yläpuolella. Jos sallitte minun sanoa, niin on
luullakseni hänen liikasanansa _"mikään"_ nyt selitetty: se johtuu
puutteellisesta muistista. Minä olin maailmassa ainoa mies, joka
kykenin koetushuomautuksesta ainoatakaan sanaa ilmottamaan --
_rehellisenä_ tietonani. Muuta ei ole minulla sanottavaa.
Maailmassa ei mikään suostuttelevaa puhetta paremmin hämmennä
puhetaidon koukkuihin ja temppuihin tottumattoman kuulijakunnan
järjenjuoksua, mullistellen sen vakaumukset ja lumoten sen tunteet.
Wilson istuutui voitollisena. Suojama jyrisi pauhaavaa suosiota;
ystävät parveilivat hänen luokseen ja pudistelivat häntä kädestä,
kiihkeästi onnitellen. Billson kiljuttiin alas eikä päässyt sanaakaan
hiiskumaan. Puheenjohtaja takoi takomistansa vasarallaan ja huuteli:
-- Mutta jatkakaamme, hyvät herrat, jatkakaamme!
Viimein palautui jonkun verran hiljaisuutta ja hatuntekijä sanoi:
-- Mutta mitä jatkamista tässä on, sir, muuta kuin antaa rahat?
_Ääniä_. -- Niin! Oikein! Esille, Wilson!
_Hatuntekijä_. -- Esitän kolme eläköönhuutoa Wilsonille, sen erityisen
hyveen esikuvalle, joka --