Kolme vuotta oli vierähtänyt. Keisari Nero oli tällä välin muuttanut
manan maille, vaikka kristityt uskoivat varmasti, että hän oli
vain paennut Eufrat-virran taakse ja tulee sieltä vielä kerran
Antikristuksena häiritsemään ihmiskunnan rauhaa. — Vespasianus oli heti
kuolonsanoman saavuttua rientänyt Roomaan, jossa hänet pian huudettiin
keisariksi. Juudean kapinan kukistamisen jätti Vespasianus pojalleen
Tiitukselle.
* * * * *
Oli syyskesän auvoinen ilta. Aurelia-äidin luo Liibanonille oli
kokoontunut paljon vieraita. Tuntui, että nyt jos koskaan täytyi
olla toisiaan lähellä, nyt kun Herran kaupunki, Jerusalem, kamppaili
kuolintuskissaan. Kristuksen omat olivat kyllä ajoissa tienneet
poistua kaupungista. Heille oli selvinnyt, kuinka tuo kaupunki kärsi
nyt rangaistuksen siitä, että se oli hyljännyt Vapahtajansa. Mutta
sittenkin: Jerusalem oli sentään Jerusalem, isien kaupunki, Herran
kaupunki, joka oli heitä kaikkia sanomattoman lähellä. Itse apostoli
Johannes oli tullut Efesosta Liibanonille ollakseen lähempänä onnetonta
Jerusalemia. Samoin oli saapunut pyhä Ignatius, joka lapsena oli
kiikkunut Jeesuksen polvella, ja monet muut. Raakel, Pietarin vaimo,
oli heti miehensä kuoleman jälkeen jäänyt pysyväisesti Aurelian luo.
Oli sabbatin ilta. Aurelia, Julia ja Raakel istuivat yläkerran salissa
odotellen muita. Herran apostoli Johannes oli luvannut puhua illan
hartauskokouksessa täällä pylvässalissa. Siitä naiset nyt puhuivat,
olihan apostolin puhe aina kuin viesti korkeammasta maailmasta.
Vähitellen saapuivat vieraat. Tuossa Aurelian kasvattilapset
perheineen, tuossa Luukas ja nuori Johannes, tuossa Simeon
Kleopaanpoika, tuossa Barnabas ja Iganatius ja kaikki muut.
Apostoli Johannes astui pöydän ääreen ja taivutti päänsä hiljaiseen
rukoukseen. — Hän aikoi puhua siitä äärettömästä rakkaudesta, joka
sisältyi Jeesuksen kärsimiseen ja kuolemaan. — Apostoli nosti päänsä
alkaakseen, mutta hän ei ennättänyt lausua ainoatakaan sanaa, kun
hän tunsi ruumiinsa vavahtavan, jäykistyvän: Synkät savupilvet
kohosivat yli eteläisen taivaanrannan. Kauhun valtaamina hypähtivät
kaikki paikoiltaan ja tuijottivat äänettöminä, väristen noita
paksuja savukierteitä. — "Pyhä kaupunki palaa, Tiitus on päättänyt
valloituksensa", sanoi apostoli Johannes viimein värähtelevin äänin.
Nyyhkyttäen painuivat kaikki polvilleen. Oi, tämä oli sittenkin liian
raskasta! Jerusalem tulessa, raunioina! Herra, Herra!
Tunnista tuntiin seurasi uskovaisten joukko Liibanonin huvilasta
savupilvien nousua ja laskua. Sanomaton oli heidän tuskansa. He aivan
kuin aavistivat sen murhenäytelmän kaameuden, jota nyt näyteltiin
noitten savupilvien alla. Vasta kun täysikuu keltaisena nousi vuorien
takaa, astui apostoli Johannes pöydän ääreen ja sanoi:
"Rakkaat ystäväni Herrassa! Minun pitäisi sanoa teille joku rakkauden
ja lohdutuksen sana tänä suurena sabbattina. Mutta tuo pyhän
kaupungin palo silmien edessä kangistuttaa kielen ja sydän vaikeroi
tuskissaan. Muistakaamme kuitenkin, että Jeesus itse puhui meille
Jerusalemin hävityksestä, tuon kaupungin, joka paadutti sydämensä,
eikä ottanut vastaan Elämän Herraa. Pyhä kaupunki nyt katoaa, mutta
kaikki maallinenhan on katoavaista. Elämän Herra, Jeesus itse, pysyy
ijankaikkisesti. Hän on meidän lähellämme, näkee meidän tuskamme ja
lähettää meille Lohduttajan. Hän ei koskaan meitä jätä. Rakastakaamme
Häntä ja rakastakaamme toisiamme! Kun Jeesuksen rakkaus täyttää koko
olentomme, olemme ijäti Hänen omiaan."
Syvän hiljaisuuden vallitessa syötiin illallinen. Tulisoihdut vain
lepattivat kaidepuitten renkaissa, ja valittaen kulki yötuuli yli
seetrimetsän.
Puolenyön aikana lähtivät vanhemmat vieraat levolle, mutta nuoremmat
päättivät yhdessä kiivetä läheiselle Liibanonin huipulle paremmin
nähdäkseen tuota etelän murhenäytelmää. Aurelia yksin jäi yläkerran
pylvässaliin. Kuu oli kalvenneena noussut aina keskitaivaalle.
Aurelian katse kulki kauas tummenevalle Välimerelle. Siitä siirtyi
katse etelään, jossa taivaanranta punerti. Siinä nyt raunioituu pyhä
kaupunki, kuten hiljan ikuinen Rooma. Kyynel kostutti Aurelian poskea.
Hän loi uudelleen katseensa tummalle ulapalle. Ja koko mennyt elämä oli
kuin kirkkaana tauluna hänen edessään: Nuoruus Roomassa sanomattomine
sydänsuruineen, matkustus tänne idän vuoristoon, käynti Genetsaretin
rangalla, kastetoimitus, matka Roomaan ja sadat muut tapahtumat,
joitten aikana hän oli hiljaa harmaantunut. — Aurelia havahti
muistoistaan, sillä läheiseltä vuorenhuipulta alkoi kuulua harpun
hiljaista soittoa. Kohta yhtyi siihen monta kaunista ääntä laulaen
vankeuden aikaista valitusvirttä:
"Me virroilla Baabelin itkimme illoin,
Sun templiäs, Siion, muistellen,
Ja laskimme vaieten harppumme silloin
Vain oksille kyynelpajujen."
Pyhä liikutus täytti Aurelian sydämen, kun hän siinä kuunteli, miten
suruiset säveleet häipyivät hiljaiseen yöhön. — Tämä yö muistutti
Aurelialle niin elävästi erästä yötä — kauan sitten —, jolloin Herra
itse kävi häntä lohduttamassa. Silloin hänelle ensi kerran elävästi
selväsi Herran sana: "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat
lohdutuksen." — Mitä onkaan elämä? Surua ja kärsimystäkö vain? Ei!
Värähtelihän hänen sielussaan onni, Mestarin lahjoittama ijäinen onni.
Ja kerran aukeaa hänelle toinen maa, jossa hallitsee Kristus, rakkauden
Herra. Mutta hän tahtoi olla vielä täällä alhaalla, auttamassa ja
palvelemassa Herran omia, joita hän niin syvästi rakasti! Miten hyvin
olikaan Mestari asettanut, kun antoi hänen kotinsa täällä Liibanonilla
tulla kaikkien väsyneitten ja vainottujen turvapaikaksi tänä
myrskyisenä aikana. Herran rakkaus on ääretön. Se on kuin meri vailla
rantoja. — — —
Aamurusko lähetti ensimäiset vienot säteensä idän taivaalle. Mutta
Aureliasta tuntui kuin olisi väliverho autuaitten maahan hetkiseksi
auennut. Ja taivaan pyhyys täytti hänen sielunsa.