Nero: "Kri-kristittyjä ja mi-minun silmieni edessä! Kuolema ja kirous!
Pretorianit, onko ruoskanne valmiina! Vangitkaa!"
Aurelia sanoi lähestyville pretorianeille tyynesti: "Älkää koskeko
tähän ystävääni, suuren Augustuksen tyttäreen! Tässä näette viiden
keisarin suojeluskirjeet, myöskin nykyisen. Pretorianit, kavahtakaa
koskemasta keisarin tyttäreen!"
Hämmästyneinä peräytyivät pretorianit. Mutta Aurelia jatkoi: "Jos
jonkun vangita tahdotte, niin vangitkaa minut. Olen suuren Caesarin
jälkeläinen, Caesarin, jonka hallituksen yllä leijaili oikeus ja jonka
palatsiin jokainen voi turvallisena astua."
Sanattoman hämmästyksen vallassa katselivat henkivartijat noita
ryhdikkäitä, vanhoja naisia. Keisarin tytär ja Caesarin jälkeläinen! —
Ah, polvilleen he painuisivat, jos uskaltaisivat!
Neron kamala viha lauhtui hiukan, kun hänelle äkkiä selvisi, että hänen
edessään seisoivat juuri ne naiset, joitten turvallisuudesta kaikki
keisarit olivat tarkasti huolehtineet Augustuksen testamentin mukaan.
Mutta vimmoissaan hän vieläkin huusi: "Ulos palatsistani kristityt
koirat! Entistä enemmän saavat nyt pedon hampaat työtä. Ulos!"
Aurelia: "Me lähdemme, keisari! Mutta muistakaa, että suuri Kristus
vaatii teidät, keisari-majesteetti, kerran tilille jokaisen kristityn
verestä. Armahdus ei ole koskaan päässyt sydämeenne. Surmannut
olette äitinne, veljenne, opettajanne ja ties keitä, nyt viimeiseksi
kristittyjen ylevän joukon. Siksipä saatte kerran niittää, mitä olette
kylvänyt. Meidän kristittyjen Jumala maksaa kullekin töittensä mukaan,
niin keisarille kuin kerjäläiselle."
Vihan veret syöksähtivät uudelleen Neron kasvoille ja hän sähisi:
"Vangitkaa, vangitkaa!"
Mutta Aurelia ja Julia kääntyivät ja lähtivät juhlallisin askelin
Neron luota, ja pretorianit väistyivät kunnioittaen syrjään kuin
ruhtinattarien kulkiessa.
Tuskin olivat naiset päässeet asuntoonsa, vanhan senaattorin luo, kun
heidät yllätti hirveä uutinen: Vangitut apostolit oli jo surmattu.
Paavali oli mestattu Ostian tien varrella, ja Pietari ristiinnaulittu
Vatikanin vuorella. Maahan masentuneena kokoontui Rooman vainottu
seurakunta yön tullen maanalaiseen katakombiin itkemään apostolien
äkkinäistä poismenoa. Aurelian kasvatti, hiljainen Johannes puhui syviä
lohdutuksen sanoja tuolle veriinvainotulle seurakunnalle. Ja Kristus
itse tuntui olevan läsnä lohduttamassa tuskassa vaikeroivia sydämiä.
Aurelia ja Julia huolehtivat apostolien hautaamisesta ja muistomerkin
pystyttämisestä heidän haudoilleen. Sitten he päättivät toistaiseksi
jäädä tämän raadellun seurakunnan tueksi ja lohdutukseksi. Mutta
tuskin oli viikko vierähtänyt apostolien surmasta, kun katujen
kulmiin ripustettiin piirtotauluja, joissa oli julistus: Kristittyjen
vainoaminen on kaikkialla ja kaikissa muodoissa lopetettu! —
Pretorianein päälliköltä saatiin kohta tietää, että Nero oli joutunut
Aurelian käynnin jälkeen hirvittäviin omantunnontuskiin. Hän oli heti
lähettänyt peruutuksen apostolien kuolemantuomioon. Mutta peruutus tuli
liian myöhään — apostolit oli jo surmattu. Tätä piti Nero niin pahana
enteenä, että hän kiireesti lopetti koko kristittyjen vainoamisen.
Kun Aurelia oli tästä kaikesta kuullut, virkkoi hän Julialle: "Nyt
voimme rauhassa palata kotiimme rakkaaseen Liibanoniin. Siellä
on meidän paikkamme, siellä meitä tarvitaan. Vanha Rooma jaloine
harrastuksineen on poissa ja tätä uutta emme ymmärrä. Kunpa Jumala
varjelisi Rooman paljonkärsinyttä kristittyä seurakuntaa, sillä siihen
on kätketty uuden Rooman siemen."
* * * * *
Juudeassa oli tällä välin kapinan liekki kohonnut yhä korkeammalle.
Syyrian maaherra oli marssinut joukkoineen kapinoitsijoita vastaan,
mutta kärsi musertavan tappion. Silloin lähetettiin Roomasta
Vespasianus 60,000 miehen kanssa kukistamaan kapinaa.
Tuskin oli Aurelia ystävineen kotiutunut pitkältä matkaltaan, kun hän
odottamatta sai korkeita vieraita. Itse Vespasianus henkivartijoineen
ratsasti vuoripolkua kohti roomalaista huvilaa. Aurelia luuli jo
viimeisen hetkensä tulleen, mutta astui kuitenkin pelottomana tulijoita
vastaan. Suuri oli sentähden Aurelian hämmästys, kun Vespasianus
ilmoitti, että hän saapui keisari Neron käskystä tuomaan Aurelialle
suurta rahalahjaa ja keisarin omakätistä turvakirjettä. Kuningas
Herodes Agrippa oli lisäksi saanut uudistetun käskyn huolehtia
Libanonin rauhallisuudesta tänä melskeisenä aikana. Kun Aurelia
suuresti ihmetteli näitä keisarin toimenpiteitä, sanoi Vespasianus:
"Semmoinen Nero on aina, yhden kerran yhtä, toisen kerran toista,
houkkio alusta loppuun. — Kuitenkin onnittelen, että hän on osoittanut
suopeuttaan teidän korkea-arvoisuudellenne. Minä puolestani lupaan
suojella teitä voimieni mukaan."
Aurelia kiitti liikutettuna suorasukaista sotapäällikköä, joka pian
poistui Liibanonin rauhallisesta kodista.