Saapui taaskin kevät, Liibanon-vuoriston ihana kevät. Koko metsä oli
yhtenä ainoana kukkaismerenä, ja kevään voimakas tuoksu täytti ilman.
Vuosia oli kulunut siitä, kun kerran kotoisessa juhlassa Luukas luki
ensi kerran ihanan evankeliuminsa. Aurelia, roomalaisen huvilan hyvä
äiti, oli saanut Ajattarelta hopeaisen seppeleen päähänsä, ja hänen
ystävänsä Juliankin hiuksiin oli pudonnut hiukan lunta. Tuossa astui
Aurelia miettien yläkerran pylvässaliin. Onnellisia, sanomattoman
onnellisia olivat olleet nämä vuodet hänelle. Tuontuostakin majaili
Herran omia hänen luonaan, ja lastenlapsien suuri parvi pani usein
koko vuoriston raikumaan keväisestä ilosta. Ja ennen kaikkea, asuihan
Kristuksen rakkaus ja rauha hänen sielussaan.
Mutta nyt astuessaan yläkerran saliin tunsi Aurelia itsensä
murheelliseksi, sielun pohjia myöten murheelliseksi. Vaikka hänellä
olikin niin paljon kotoista onnea, oli viime aikoina saapunut yhä
vain surun viestejä muualta maailmasta, viestejä, jotka panivat
Aurelia-äidin hellän sydämen värisemään. Ei ihme, jos Ajattaren
hopeaseppel muuttui ohimoilta valkeaksi. Aurelia nojasi kaidepuuhun ja
antoi katseensa kulkea aina Välimeren siintävälle ulapalle asti. — Ah,
kuka uskoisikaan kaikkea todeksi! Ensiksi oli viesti kertonut, että
Rooma, ikuinen Rooma oli raunioina. Kohta sen jälkeen saatiin kuulla,
että tuo kaamea tulipalo oli itse keisari Neron aikaansaama. Hullussa
ylpeydessään tahtoi hän rakentaa uuden, entistä uhkeamman Rooman,
siksi hän poltatti vanhan. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pian viesti
toi tiedon, että Roomassa oli alkanut kamala kristittyjen vainoaminen,
heidän niskoilleen kun Nero vieritti kaupungin palon syyt. Kaikki idän
seurakunnat olivat palavasti rukoilleet onnettoman, veriinsä vaipuvan
Rooman seurakunnan puolesta. Mutta yhä vain jatkui vaino. Tänä aamuna
sitten tuli Aurelian nuorin kasvatti, hiljainen Johannes, kotiin
Efesosta, jossa hän jo vuosia oli ollut apostoli Johanneksen apuna.
Apostoli oli vartavasten lähettänyt rakkaan apulaisensa Aurelia-äidin
luo Libanonille. Kuinka syvästi olikaan Aurelia iloinnut, kun Johannes
— nyt jo neljännelläkymmenennellä oleva mies — saapui. Mutta väleen
muuttui ilo murheeksi. Apostoli lähetti Aurelialle pitkän kirjeen,
jossa hän pyysi, ei sen enempää eikä vähempää, kuin että Aurelia
lähtisi ystävänsä Julian kanssa Roomaan. Puistatus kävi läpi Aurelian
ruumiin, kun hän siinä kaidepuuhun nojaten ajatteli, että hänen pitäisi
lähteä nuoruutensa Roomaan — raunioitten Roomaan. Ei, ei, sanoi hänen
vaistonsa. Mutta apostolin pyyntö oli velvoittava: Roomassa riehui
yhä vaino, ja apostolit Pietari ja Paavali olivat vaarassa. Aurelia
ja Julia olivat ainoat kristityt, jotka ylhäisen syntyperänsä vuoksi
voivat vaaratta lähteä Roomaan ja siellä mahdollisesti tehdä jotakin
apostolien pelastamiseksi. Tuska vihloi Aurelian sydäntä, kun hän
ajatteli matkaa. Mutta Herran apostoli käski, ja Kristuksen rakkaus
velvoitti. — "Jumalani, osoita minulle sinun tiesi", huokasi hän.
Aurelia havahti mietteistään, kun Julia, Luukas ja Johannes astuivat
pylvässaliin. Kaikki istuivat varjoisaan nurkkaukseen. Siinä he lukivat
uudelleen apostolin kirjeen ja alkoivat tuumia, mitä tehdä. Julia oli
heti valmis lähtemään, mutta Aureliasta tuo pyyntö tuntui edelleen
liian raskaalta. Koko seuraavan yönkin hän vielä vietti valvoen ja
rukoillen. Mutta kun aamu vaikeni, sanoi hän Johannekselle: "Mene
Sidoniin tiedustelemaan laivojen kulkua. Lähden ensimäisellä laivalla
Roomaan. — Sinä kait voit jäädä kotiin niin kauaksi, kun olen poissa?"
Johannes: "En äiti. Minä tulen mukaan Roomaan. Rakas apostoli varoitti
vielä viimeiseksi, että joka tapauksessa lähtisin teidän kanssanne.
Luukas on täällä ja huolehtii kyllä kaikista, jotka rientävät tänne
väsyneinä ja vainottuina."
Aurelia: "Mutta jos sinulle käy huonosti Roomassa. Julma on Nero. Etkö
pelkää?"