Aurinko painui juuri Välimereen. Lyhyttä hämärää seuraa tumma, pehmeä
itämainen yö. Aurelia nojasi väsyneesti päätään leposohvan pielukseen.
Yläkerran pylvässalista oli seinäverhot vedetty syrjään, ja Aurelian
katse harhaili Välimeren tummenevalla pinnalla. Tähti toisensa
jälkeen ilmestyi yön taivaalle antaen suurelle ulapalle ihmeellisen
hämärhohteen. Satavuotiset Liibanonin seetripuut huminoivat. Ne
kertoivat yön hiljaisuudessa lapsilleen pyhää salaisuuttaan: Meidän
isistämme rakennettiin kerran Herran temppeli!
Mutta Aurelia ei kuule seetrien salaisuutta, ei huomaa illan ihanuutta,
vaikka katse harhaileekin öisen ulapan yllä. Ah, hänen silmiensä edessä
on toinen kuva: Rooma, ikuinen Rooma ja murheen muistot siellä! — Sitä
kuvaa hän oli paennut tänne itämaille asti. Mutta kuva seurasi mukana
— muistot elivät. Miten selvänä nytkin kaikki oli hänen edessään: Hän
on Rooman ylhäisimmän ja rikkaimman perheen ainoa tytär. Ylhäistä sukua
oli Antoniuskin, vaikkei hän ollutkaan rikas. Lapsena he leikkivät
aina yhdessä. Tulivat sitten aikuisiksi. Miten hyvä oli Antonius
aina! Jo lapsena oli hän, Aurelia, aina luvannut tulla Antoniuksen
vaimoksi, ja isä oli hymyillyt ja nyökännyt hyväksyen päätään. Mutta
sitten isä kuoli äkkiä — äiti oli kuollut jo Aurelian pienenä ollessa.
Aurelian rikkaus ja kauneus tuli kuuluksi kautta Rooman. Ja eräänä
päivänä saapui itse prefekti kosimaan. Prefektin komeus häikäisi
Aureliaa. Miten suurta istua hänen vierellään sirkuksessa, katsella
gladiaattoritaisteluita amfiteatterissa, kulkea foorumilla, tai ajaa
Palatinukselle keisarin luo! Ja Aurelia antoi prefektille myöntävän
vastauksen.
Antonius tuli illalla. Aurelia ruokki lintuja puutarhan suihkulähteen
luona ja kertoi kihlauksestaan näköjään välinpitämättömästi. Antonius
ei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi, läksi, meni ja syöksyi suoraan
Tibervirtaan. Kuka voisikaan kertoa Aurelian surua. Ah, sydän itki
verta! Miten äärettömästi hän olikaan Antoniusta rakastanut — nyt vasta
hän sen oikein käsitti, kun Antoniusta ei enään ollut. Prefektiä hän
ei laskenut silmiensä eteen. Epätoivossaan uhrasi hän suuria uhreja
kaikille jumalille Pantheonissa. Sitten hän aikoi Vestan neitsyeksi,
sitten Isiksen naispapiksi, vaan ei mistään apua. Lopulta täytyi hänen
jättää koko Rooma — hän ei jaksanut kulkea siellä muistojen paikoissa.
Ensiksi hän pysähtyi Ateenaan. Ah, sen ihanuus viihdytti hetken,
mutta vain hetken! Muistot elivät, ja hän pakeni Vähään Aasiaan.
Sieltä sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tänne Liibanonin rinteelle
rakennutti hienon, roomalaisen huvilan. Mutta kuva seurasi mukana
tännekin: Oi, Antonius ja Rooma, ikuinen Rooma! — — —
Aurelia heräsi muistoistaan, kun tummaihoinen orjatar levitti kevyen
vaipan hänen ylitsensä, yö kun viileni. "Asetanko jo seinäverhot
paikoilleen?" kysyi orjatar.
"Ehk'et aseta. Yö on niin kaunis. Katselen vielä hetken, ennenkuin
autat minut yölevolle. — Luukas ei ole kai tullut?"
"Ei", vastasi orjatar lyhyesti ja poistui hiljaa.
Puutarhan pimennossa alkoi orja soitella luuttua. Ennen oli tuo soitto
tuottanut Aurelian surulle lievitystä, nyt tuntui tuska vain
yltyvän. — Antoniuskin oli soitellut luuttua, kun istuttiin iltoja
atriumissa. — — —
Alhaalta tieltä kuului askeleita. "Se on Luukas", ajatteli Aurelia ja
nousi istumaan. Samassa ilmoitti orjatar Luukkaan tulleen. "Saata hänet
tänne ylös", sanoi Aurelia ja hänen äänensä ilmaisi odotusta.
Siinä jo seisoi Luukas. "Tapasitko suuren opettajan?" kysyi Aurelia
jännittyneenä.
"Tapasin kylläkin", vastasi Luukas vilkkaasti, "vaan en saanut
tilaisuutta puhella hänen kanssaan, sillä tuo suuri opettaja oli aina
äärettömän ihmisjoukon ympäröimä."
"Et nytkään tavannut ja sentään viivyit niin kauan", sanoi Aurelia
alakuloisena.
Mutta Luukas alkoi innostuneesti kertoa: "Vaikka en hänen kanssaan
puhellut, niin sainpa toki kuulla, mitä hän opetti, ja nähdä, mitä hän
teki."
"No, mitä hän sitten teki?" kysyi Aurelia.
"Niin tiedätkö, Kapernaumissa ja Galilean maassa ei liene enään
sairasta, sillä Mestari parantaa kaikki, jotka hänen tykönsä tulevat
apua etsien. Näin itse, kuinka hän aukaisi sokeain silmät, kuurot
saivat kuulonsa, rammat kävelivät ja spitaaliset parannettiin. Hän vain
ojensi kätensä tai sanoi sanan ja katso, kaikki paranivat."
Aurelia ei sanonut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "Niin, tuo suuri
opettaja parantaa kyllä ruumiin sairaudet, mutta entäpä, kun onkin
sydän sairaana." — Vihdoin hän virkkoi: "Muistatko, mitä tuo Mestari
puhui?"
"Muistanko", huudahti Luukas, "minä sanon sinulle, Aurelia, ettei
kukaan, joka tuona aamuna kuuli Mestarin puhuvan, voi sitä unohtaa."
"Tuona aamuna, — minä aamuna? Puhu nyt, Luukas, niin että ymmärrän?"
"Niin näes, oli varhainen aamu. Mestari nousi ylös vuoren rinteelle, me
kaikki olimme alempana. Aurinko nousi kultaisena Genetsaretin järven
takaa, linnut lauloivat ja liljojen tuoksu täytti ilman. Mestari loi
katseensa yli äärettömän ihmisjoukon — meitä oli tuhansia — ja alkoi
miehekkäällä äänellään: 'Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän
on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat
lohdutuksen.'" — — —
Aurelia säpsähti. Mitä, murheellisetko ovat autuaita? Saavat
lohdutuksen! Kuka sen heille antaa?
* * * * *
Luukas oli jo aikoja sitten lopettanut pitkän kertomuksensa ja
poistunut. Mutta Aurelian mielessä eli vain yksi lause: "Autuaita
ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Mistä he sen saavat?
Jupiteriltako vai Venukselta? Ei, ei toki, eiväthän he mitään voineet
hänen surulleen Roomassa, vaikka augurit rukoilivat, uhrasivat. Mutta
kuka sen sitten antaa? "Saavat lohdutuksen!" Niin — tietysti hän, tuo
suuri opettaja, antaa sen. Miksen sitä heti huomannut! Nytpä tiedän.
Lähden itse hänen luokseen ja kysyn: "Herra, kuka antaa murheellisille
lohdutuksen?" — Milloin lähtisin? — Jo huomenna! Niin, huomenaamulla
auringon noustessa!