Kolmimasto "Ruotsin Leijona" oli nostanut purjeet keulamastossa
Älfsborgin linnotuksen ulkopuolella ja oli juuri nostamaisillaan
ankkuria, kun muuan tullin soutuveneistä lähti maista ja antoi merkin,
että laiva ei saisi vielä lähteä; mutta tuuli oli jo täyttänyt
etupurjeen, ja laiva painoi ankkuriköyttä. Tullimiehet sousivat minkä
jaksoivat; pätkä heitettiin laivasta ja pian kiskottiin tullivene
suuren rungon viereen. Veneestä kapusi kaksi nuorta miestä ja hinattiin
kanuunaportin kautta laivaan; heidän jälkeensä heitettiin nahkasäkki,
joka näytti olevan heidän ainoana matkatavaranaan, ja sitte pistihe
tullivene taas ulos; mutta "Ruotsin Leijona", joka oli nyt saanut
ankkurin teljolle, purjehti pikkupurjeillaan merelle kajauttaen
oikean sivustan kanuunoistaan iloisen laukauksen, mihin vastattiin
linnotuksesta.
"Ruotsin Leijonalla" oli lastina rautatakeita, vaatteita ja
kappaletavaraa; sen lisäksi 500 matkustajan, enimmäkseen rikoksellisia,
joita eli tuotu ankkuripajoista, vankiloista ja kuritushuoneista, ja se
oli määrätty lähtemään Uuteen Ruotsiin Pohjois-Amerikassa.
Senjälkeen kun nuoret herrat olivat kunnialla tulleet välikannen
kautta ja seisoivat kannella, kääntyivät he, ja ikäänkuin yhteisen
ajatuksen kannustamina, ojensivat kieltään joko linnotukselle tai
maalle kokonaisuudessaan, joka sinersi heidän takanaan, sitä oli vaikea
ratkaista. Senjälkeen kun he täten olivat antaneet isänmaallisten
tunteittensa pulputa näkyviin, menivät he kapteenin kajuuttaan perässä
näyttääkseen paperinsa ja antaakseen selityksensä.
Siitä selityksestä, jonka he nyt antoivat, kävi ilmi, että he olivat
ylioppilaita Upsalan yliopistossa, Dominus Lasse Hulling ja Peter
Snagg, molemmat syytettyinä siitä, että he niinhyvin kaupungin
kellarissa kuin myös osakunnan kemuissa olivat käyttäneet moitittavaa
puhetapaa kuninkaan professorista, Serenissimus Olaus Rudbeckiuksesta
ja tämän äskettäin painosta ilmestyneestä vuosisataisteoksesta Atland
eli Manhem, jossa isänmaan kunnia oli tähän saakka kuvittelemattomalla
ja aavistamattomalla tavalla tullut kohotetuksi, sanottu Serenissimus
kun oli täydelliseksi varmuudeksi todistanut ja johtanut, että Svean
valtakunta ei ollut vähempää kuin ihmiskunnan kehto. Surkuteltavain
ja sopimattomain epäilystensä takia oli sanotut Hulling ja Snagg
pantu karsseriin, mutta kun he tässä enemmän ahtaassa kuin
terveellisessä oleskelupaikassa olivat käyttäytyneet taitamattomasti ja
rangaistavasti, oli heidät tuomittu kujanjuoksuun ja kuritushuoneeseen.
Kuninkaallisen majestetin erikoisen suosion kautta armotettuna olivat
he saaneet luvan lähteä valtakunnasta ja matkustaa "Ruotsin Leijonan"
kanssa Uuteen Ruotsiin.
Kapteeni vastaanotti selityksen kelpo irvistyksellä. Hän ei ollut
kuullut puhuttavan Atlantica kirjasta, mutta kun hän kuuli, että
se käsitteli jotakin semmoista, kuin että Ruotsin valtakunta olisi
sama kuin vajonnut Atland eli Onnellisten saari, asettui hän heti
ylioppilasten puolelle ja selitti jokaisen merimiehen tietävän, että
Atlantica oli Suuressa Meressä, joka juuri samasta saaresta oli saanut
nimensä, eli Atlantinmeressä. Ja sitte hän lausui oppineet herrat
tervetulleiksi ja tuli heidän hyväksi ystäväkseen.
Matka sujui hyvien tuulten vallitessa yli Pohjanmeren, Kanaalin läpi
ja ulos Espanjan merelle. Kun haaksirikon varalta ei uskallettu pitää
vankeja sidottuina ja muuten ei pelätty pakoa tai kapinaa, kaikki kun
olivat selittäneet olevansa tyytyväisiä siihen että saivat matkustaa,
kulkivat he vapaina ja käyttäytyivät sopivasti ja siivosti. Naineet
olivat saaneet takasin vaimonsa ja lapsensa, joita he eivät olleet
nähneet vuosikausiin, ja he olivat julman ilosia ja onni teki heidät
hyviksi. Mutta he eivät muuten olleetkaan niinkään vaarallisia.
Jotkut olivat humalapäissään vetäneet puukkonsa esille, toiset olivat
paenneet sotapalveluksesta ja jotkut olivat poimineet hedelmiä toisten
puista, senvuoksi ettei heillä itsellään ollut niitä. Päästyään ulos
pimeistä, epäterveellisistä vankiloista, nauttivat he täysin siemauksin
nähdessään suuren meren, joka kietoi heidät valoon. Kaikki oli heille
uutta ja he leikkivät kuin lapset kannella. Milloin oli heidän nähtävä
delfini, joka tanssi aalloilla, milloin katsottava, miten merimiehet
pyydystivät haikalan tai lentokalan.
Työstä vapautettuina oli koko matka heille ikäänkuin pyhäpäivä, ja
he tulivat ilman mitään toimeentulohuolia katetun pöydän ääreen,
vajavaisen tosin, mutta riittävän.
Molemmat ylioppilaat, joilla oli ollut nuora kaulassa, mutta olivat
päässeet irti, tunsivat tavallaan olevansa kanssarikoksellisia
ja tekivät tuttavuutta vapautettujen kanssa, joiden tuli heidän
tavallaan uudelleen alkaa elämänsä taistelu uudessa maassa, uusissa
oloissa. Lasse oli luonnostaan ja kasvatuksen kautta tullut siihen
maailmankatsomukseen, että kaikki mikä tapahtuu, on paraaksi; Peter
sensijaan oli sitä mieltä, että kaikki oli auttamatonta. Ja monasti
joutuivat nämä toverukset riitaan näistä maailmankäsityksistään,
jolloin aina tapahtui, että kumpikin sai puolet kuulijoista puolelleen,
mikä kerran antoi laivalääkärille aiheen ratkasta riidan siten, että
hän tunnusti kummankin olevan oikeassa. Elämä on sekä mustaa että
valoisaa, sanoi hän. Se, joka sattuu näkemään ainoastaan mustan puolen,
luulee että kaikki on mustaa; se joka sattuu näkemään ainoastaan
valoisan puolen, luulee että kaikki on valoisaa. Ja siihen se jäi.
Siten saapuivat he Azorien yhdeksälle saarelle. Täällä saivat he mennä
maihin ja ojennella koipiaan. He luulivat tulleensa paratiisiin,
sillä täällä kasvoi viiniä, maissia, appelsinia, ananasia ja melonia
ulkona paljaan taivaan alla. Eräs veitsenleikkaaja, joka oli istunut
ankkuripajassa kuusi vuotta, tuli niin iloseksi, että hänet täytyi
sitoa, ja sidottuna makasi hän erään puron reunalla ja söi appelsinia
niin että nenä oli keltasena, ja huusi että hän on Aatami. Hän tahtoi
senvuoksi myös riisuutua alastomaksi, puettuna pelkkään tupakanlehteen,
mutta laivapappi otti hänet käsiinsä ja selitti, että oli syntistä
käydä alastomana. Mutta mies todisti pyhän kirjan ja Piplian historian
avulla, että Aatami syntiinlankeemuksen jälkeen kävi viikunalehteen
puettuna, jonka vuoksi hän katsoi olevansa oikeutettu käymään
tupakanlehdessä. Mutta silloin todisti pappi kirkkoisäin ja Flora
Exotican avulla, että viikunalehti ei ollut tupakanlehti.
Vihdoin vietiin matkustajat laivaan; kulettiin täysillä purjeilla
ja suunta oli Antiguamia kohti. Tähän saakka oli kaikki käynyt
rauhallisesti ja hyvin, paitsi että oli saatu kestää pieni
myrsky Pohjanmerellä. Mutta kun he olivat siirtymäisillään
pasativyöhykkeeseen, saivat he tyyntä. Meri oli ympärillä ikäänkuin
elohopeahorisontti, jonka päällä laiva liikkui magnetineulan tavoin.
Kuumuus tuli sietämättömäksi, terva juoksi kaikesta seisovasta
tavarasta ja laivan saumoista. Huuhdottiin kantta kaiken päivää
ikäänkuin olisi pelätty sen tarttuvan tuleen. Siten kului kahdeksan
päivää.
Silloin, aikasin eräänä aamuna, huomasi kurkistaja etumastossa, että
pilviä näkyi pohjosessa. Kapteeni, joka tiesi mitä tämä merkitsi, antoi
heti sitoa kanuunat ja kaiken irtaimen, sulkea luukut, ja antoi väen
olla valmiina pahinta vastaanottamaan.
Muutamien tuntien jälkeen, aamiaisen aikaan, näkyi musta juova
taivaanrannalla; muutamia tunteja myöhemmin kuului jyskettä, ikäänkuin
laineet särkyisivät rantaa vastaan tai ikäänkuin vaunun jyrinää
kaupungissa; ja veden yli syöksyi myrsky. Ennenkuin purjeitten avulla
oli onnistuttu ohjata laivaa, olivat raa'at ja mastonhuiput meressä,
ja pelkillä alapurjeilla antoi "Ruotsin Leijona" mennä myötätuuleen
eteläänpäin, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä mihin oltiin menossa.
Myrsky raivosi kolme päivää ja joka hetki odotettiin saatavan kuulla
kölin raapivan pohjaa. Pappi luki, saarnasi ja selitti, että muuta
ei voitu odottaakaan, kun laivalla oli rikoksellisia. Hän muistutti
Joonasta ja ehdotti kapteenille, että profeta Michan XII luvun 16:n ja
seuraavien värssyjen nojalla heitettäisiin kaikki rikokselliset laidan
yli, jotta vanhurskaat pelastettaisiin, mutta kapteeni ei suostunut.
Kun vaara oli suurimmillaan, meni Lasse Hulling papin luo ja ehdotti
hänelle, että yleinen rippi- ja rukouspäivä oli toimeenpantava, sillä,
sanoi hän, ainoastaan katumattomat synnit painavat vaa’assa. Ehdotus
hyväksyttiin ja alkoi rippi, josta rikokselliset vapautettiin, koska
heillä ei ollut mitään tunnustamattomia syntejä.
Tapahtuneessa tutkimuksessa ei havaittu ketään vanhurskaaksi. Mutta
myrsky jatkui siitä huolimatta. Silloin kuultiin hiljaista napinaa
eturuumasta. Joukko oli tuuminut sinne tänne ja vihdoin oli eräs
neropatti saanut päähänsä, että papinkin oli tunnustettava syntinsä,
sillä hän oli nyt ainoa, joka ei ollut syntejään tunnustanut. Ehdotus
hyväksyttiin huutoäänestyksellä ja senjälkeen oli vaan löydettävä
rippi-isä.
Peter Snagg ilmottautui lopulta, sanoen tentanneensa hepreaa
papintutkintoa varten. Pappi pani vastaan, mutta turhaan. Hän sidottiin
suurmastoon ja saatuaan sekä ankaria uhkauksia ja ystävällisiä
kehotuksia, tunnusti hän kyynelten viljalti vuotaessa, että hän
nuoruudessaan oli vietellyt erään rippikoululapsen.
Nyt syntyi neuvottelu, johon matkustajatkin ottivat osaa, ja kun
pappi oli äänestänyt sen puolesta, että heidät kaikki viisisataa oli
heitettävä mereen, lankesi tuomio pian siten, että papin oli jouduttava
mereen profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla.
Ja suoritettuaan viimeisen rukouksensa syöstiin hänet mereen.
Mutta myrsky lisääntyi yhä. Vihdoin seitsemäntenä päivänä koiravahdin
aikana törmäsi laiva. Kiljahdus vastasi rungon kolinaan. Laiva oli
ajautunut keulallaan eräälle vedenalaselle karille, niin että se joutui
ylösalasin. Kanuunat irtaantuivat siteistään ja putosivat välikannen
läpi. Päivän koittaessa alkoi laiva vajota. Mutta silloin nähtiin maata
tuulen puolella.
Useimmat olivat ennättäneet veneisiin, mutta ennättämättä ottaa
mukaansa jälkeäkään ruokatavaroista, vaatteista tai aseista. Kun
aurinko nousi, huomasivat he kaikki kuusisataa henkeä tulleensa
pelastetuiksi ja nousivat maihin hyvässä järjestyksessä, mutta laiva
upposi kiven tavoin kun he astuivat jalallaan maihin.