Meri,
sinä vihreä meri,
jolla on katseessasi rannattomuus,
janoni vihaa sinua,
vaikka en voi olla sinua rakastamatta.
Aallot,
välkkyvin evin
ja pärskyvin pyrstöin kiitävät,
kaukaa-tulevat,
kauas-menevät,
huimat, vapaat,
julmat, ilkkuvat aallot —
kiroan teidät
orjuutukseni tähden.
Ihanat pilvet,
te jotka taivaanvuorilta,
pesimispaikoiltanne,
levollisesti,
katsoen merestä
puhtaan rintanne kuvaa
lennätte mahtavin siivin
ilmojen sinessä
minne mielenne tekee —
tuulen-teillänne seuraa
katseeni teitä
kuin vertatippuva nuoli.
Haahdet,
te merelliset haahdet,
jotka viette miehiä rannasta
toiseen rantaan,
kunne heitä kaipauksensa
vetää —
sieluni näkee teidät,
houriva sieluni,
vaikka eivät silmäni näe.
Miehet laivoissa,
veljeni,
minua onnellisemmat,
te jotka toivotte vielä
ja olette matkalla
armaiden kasvojen luokse
ylitse meren —
manaustani ette te kuule
— tai te säikytte sitä
ettekä ymmärrä,
kun te kuulette
merenhenkien toistavan
ulapan äärillä
tuskani, ahdistukseni, hulluuteni
iankaikkisen huudon:
— Kalypso,
ihana ja tunnoton —
hän joka lupaa minulle
kuolemattomuuden
ja ikuisen nuoruuden lahjan
hyväilläkseen minua
syöjätär-rakkaudella
ja imeäkseen voimaani
aikojen loppuun —
hän on nostanut luonnon
minua vastaan,
eroittanut minut
haahdettomin rannoin
ja poluttomin merin
kaikesta, mitä minä ikävöin,
ja ruoskinut minua ytimiin saakka
kaipauksella,
joka on raateleva,
turha
ja toivoton
ja kuolemaa hirvittävämpi.