Sen tiedät kyllä, tunnet sen,
min salannut on mykkä suu:
sun puolees kynnet sydämen
tään kurkoittuu.
Vaikk' en mä katso, sinut nään,
jos katson, sitä kestä en:
mä kesken sanaa vaiti jään
ja kalpenen.
Näit, valtijatar: vapisin,
kun viinimaljan sulle toin,
ja viinin maahan läikytin.
Ah, vitkaan noin —
kuin kätes siirtyy luomiltas —
kuin silmäripses raoittuu —
kuin aukee, surma huulillas,
tuo julma suu —
niin vitkaan, vitkaan kiduttaa
sun läheisyytes sydäntäin.
— Ei autuaampaa kuolemaa
kuin kuolla näin!
Nyt käske: Käärmelammikkoon!
tai: Raadeltavaks leijonan!
Mut yhä julistava oon:
— Mä rakastan.