Aukealle tanterelle, missä ennen oli ollut isonlainen temppeli,
Amida-ji nimeltään, rakensivat he hänelle vähäisen An-deran eli
nunnatemppelin. Tätä An-deraa kutsuttiin myöskin Amida-ji'ksi ja se
pyhitettiin Amida-Nyoraille ja muille Buddhoille. Siihen pystytettiin
pienoinen alttari, jolle varustettiin pienoiskokoisia alttarikaluja.
Siellä oli pieni sutrain jäljennös pienellä kuorotuolilla, ja pienet
verhoseinät ja kellot ja kakemonot. O-Toyo asui siinä vielä kauan sen
jälkeenkin kuin hänen vanhempansa olivat jättäneet tämän maailman.
Kansa kutsui häntä Amida-ji no Bikuniksi — mikä merkitsee Amidan
temppelin nunna.
Heti temppelin oven edustalla oli Jizo-patsas. Mutta tällä Jizolla oli
aivan erikoinen tarkotus — tämä oli sairasten lapsien ystävä. Melkein
aina oli pieniä lahjoja, riissikakkuja, asetettu sen jalkojen juureen.
Nämä ilmaisivat että jonkun sairaan lapsen edestä silloin rukoiltiin,
ja kakkujen lukumäärä vastasi sairaan lapsen ikävuosia. Tavallisesti
kakkuja oli kaksi, kolme, harvoin seitsemän tai kymmenenkin. Amida-ji
no Bikuni piti huolta patsaasta, sytytti suitsutukset sen eteen ja
koristi sen puutarhasta poimituilla kukkasilla; sillä An-deran takana
oli pieni puutarha.
Kuljettuansa aamuisen kävelykierroksensa almumalja kädessään, hän
tavallisesti istuutui pieniin kangaspuihin kutomaan kangasta, joka
oli aivan liian kapeata käytettäväksi. Mutta hänen kutomansa menivät
kaupaksi niille kauppiaille jotka tunsivat hänen tarinansa: ja he
antoivat hänelle vastamaksuksi hyvin pieniä kuppeja, pikkuisia
kukkasmaljoja ja hassunnäköisiä vaivaispuita hänen puutarhaansa.
Hänen ylimpänä ilonaan oli lasten kanssa seurusteleminen; ja sitä iloa
vailla hänen ei koskaan tarvinnut olla. Japanilaiset lapset viettävät
enimmän aikansa temppelipihoissa; ja moni iloinen lapsenaika elettiin
Amida-jin pihamaassa. Kaikki lähikadun taloissa asuvat äidit mielellään
sallivat pienokaisensa leikkiä siellä, mutta varottivat heitä
nauramasta Bikuni-Sanille. »Välistä hän kyllä on kummallinen», niin
heidän tapanaan oli sanoa, »mutta se on siitä että hänellä kerran oli
pikku poika, joka kuoli, ja sitä surua ei äidinsydän jaksanut kantaa.
Niin että sinun täytyy olla hyvin kiltti ja kunnioittavainen häntä
kohtaan.»
Kilttiä he olivatkin, mutta ei juuri kunnioittavaisia mikäli tätä sanaa
tavallisesti käsitetään. Paremmin he tiesivät asemansa. He kutsuivat
häntä Bikuni-San'iksi ja tervehtivät häntä kohteliaasti; mutta muutoin
he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. He leikkivät hänen kanssaan,
ja hän tarjoili heille teetä pikku kupposista ja leipoi heille
riissikakkuja suuret määrät, tuskin papua isompia, ja kutoi kankaita
pumpulista ja silkistä heidän nukeilleen. Ja hän tuli kuin heidän
siskokseen.
He leikkivät joka päivä hänen kanssaan, kunnes kasvoivat siihen ikään
jolloin leikki loppuu, ja he jättivät Amidan temppelipihan alkaakseen
elämän tylyä aherrusta ja tullakseen isiksi ja äideiksi, jotka
vuorostaan lähettivät lapsensa leikkimään. Nämä lapset oppivat pitämään
Bikuni-San'ista kuten heidän vanhempansa aikanaan olivat pitäneet
hänestä. Ja Bikuni-San eli leikkiäkseen niitten lastenlasten lasten
kanssa, jotka olivat muistaneet milloin temppeli oli rakennettu.
Kansa piti huolta siitä ettei häneltä mitään puuttunut. Hänelle
annettiin aina enemmän kuin mitä hän voi käyttää. Sitenpä hän saattoi
olla mieltänsä myöten antelias lapsille, sekä vielä hyvästi syöttää
muutamia pieniä eläimiä. Lintuja pesi hänen temppelissään ja söi hänen
kädestään ruokaa ja oppi istuutuessaan karttamaan buddhankuvien päitä.
Muutamia päiviä hänen hautajaistensa jälkeen tuli parvi lapsia
luokseni. Pieni yhdeksänvuotias tyttö puhui kaikkien puolesta:
»Herra, me tulemme kysymään teiltä asiassa joka koskee Bikuni-Sania,
joka on kuollut. Hyvän iso haka on hänelle pystytetty. Ja se on kaunis
haka. Mutta me tahtoisimme puolestamme antaa hänelle aivan pienen
pienen hakan, sillä ollessaan meidän joukossamme sanoi hän usein että
hän tahtoisi saada oikein pienen hakan. Ja kivenhakkaaja on luvannut
veistää meille sellaisen, ja tehdä sen oikein kauniiksi, jos me vain
voimme maksaa hänelle. Ettekö Tekin suvaitsisi hyväntahtoisesti antaa
siihen avustusta?»
»Kyllä kernaasti», vastasin minä. — »Mutta nyt kai teillä ei enään ole
mitään leikkipaikkaa?»
Tyttö vastasi hymyillen:
»Me tulemme edelleenkin leikkimään Amidan temppelipihassa. Hän on
haudattu sinne. Hän on kuuleva leikkimme ja iloitseva niistä.»