Yhdytin erään buddhalaisuuden oppineen japanilaisten ystävieni
piiristä, saadakseni häneltä tietoja tapauksen uskonnollisista
näkökohdista. Inhimillisen heikkouden tunnustuksenakin minusta näytti
tämä itsemurha sankarilliselta.
Ystäväni oli toista mieltä. Hänen lausuntonsa oli ankarasti moittiva.
Hän huomautti että Buddha oli selittänyt sen, joka itsemurhalla luuli
voivansa välttää syntiä, henkisesti menehtyneeksi ja kelvottomaksi
elämään pyhien miesten joukossa. Mitä pappivainajaan tuli, niin hän oli
niitä joita Mestari oli sanonut houkiksi. Houkka yksin voi kuvitella
hävittämällä oman ruumiinsa myöskin voivansa hävittää synnin lähteet
sielustaan.
»Mutta», väitin vastaan, »tämä mies eli puhtaasti… Jospa hän hakikin
kuolemaa välttääkseen vastoin tahtoansa joutumasta toisten syntiin
syypääksi?»
Ystäväni hymähti ivallisesti. Sitten hän sanoi:
»Oli kerran Japanissa ylhäinen ja hyvin kaunis nainen, joka halusi
päästä nunnaksi. Hän meni erääseen temppeliin ja esitti toivomuksensa.
Mutta ylimäinen pappi sanoi hänelle: 'Te olette vielä sangen nuori.
Olette elänyt hoveissa. Maallisen miehen silmissä olette kaunis; ja
teidän kauniit kasvonne tulevat alati kiusaten houkuttelemaan teitä
takaisin maailman iloihin. Ehkäpä tämä toivomuksenne johtuukin jostain
tilapäisestä surusta. Niin ollen en voi suostua pyyntöönne.» Mutta
nainen pyysi edelleen niin hellittämättä että pappi katsoi parhaaksi
jättää hänet äkkiä yksikseen. Siinä huoneessa johon hän jäi yksin,
oli avara habichi — tuliastia, jossa on hehkuvia puuhiiliä. — Hän
kuumensi rautapihdit hiilillä punahehkuviksi, repi ja poltti niillä
kasvonsa runnellen kauneutensa iäksi. Pappi tuntiessaan palaneen hajun,
kiiruhti takaisin huoneeseen ja kävi hyvin murheelliseksi näkemästään.
Mutta nainen pyysi uudelleen ilman vavistusta äänessään: »Koska olin
kaunis, kielsitte te minulta pääsyn. Tahdotteko ottaa minut nyt?'
Hänet otettiin nunnakuntaan ja hänestä tuli pyhä nunna… Mitäs sanotte,
kumpiko oli viisaampi, tämä nainenko vai tuoko pappi, jota te tahdoitte
ylistää?»
Mutta olisiko papin velvollisuus ollut runnella kasvonsa? kysyin.
»Ei suinkaan! Naisenkin teko olisi ollut sangen arvoton, jos hän olisi
tehnyt sen ainoastaan turvautuakseen kiusausta vastaan. Kaikki itsensä
runteleminen ja typistäminen on kielletty Buddhan laissa; ja tuo
nainen rikkoi tämän lain. Vaan koska hän poltti kasvonsa ainoastaan
saadakseen mahdollisuutta pyrkiä pyhälle tielle, eikä pelosta että
hänen oma tahtonsa ei jaksaisi vastustaa syntiä, oli hänen virheensä
vähempilaatuinen. Mutta pappi joka otti itsensä hengiltä, teki suuren
rikoksen. Hänen olisi pitänyt yrittää käännättää ne jotka häntä
kiusasivat. Siihen hän oli liian heikko. Jos hänestä taas tuntui
mahdottomalta pappina säilyä synniltä, niin olisi ollut hänelle parempi
palata maailmaan ja siellä pyrkiä noudattamaan niitten lakia, joita
erikoislupaukset eivät sido.»
»Buddhalaisuuden mukaan hänen teollaan siis ei ollut mitään ansiota?»
kysyin.
»On hyvin vähän luultavaa että olisi ollut. Ainoastaan lakia
tuntemattomat voivat häntä ylistää.»
»Ja lain tuntijat, mitä he ajattelevat seurauksista, hänen tekonsa
karmasta?»
Ystäväni vaipui ajatuksiinsa hetken ajaksi; sitten hän virkkoi
miettiväisesti:
»Tämän itsemurhan koko totuutta me emme voi täydellisesti tietää.
Kenties se ei tapahtunutkaan ensi kertaa.»
»Niinkö tarkotatte että hän jossain edellisessä elämässä myöskin oli
koettanut paeta syntiä tappamalla ruumiinsa?»
»Niin. Tahi monessa edellisessä elämässä.»
»Mutta mitä hänen vastaisista elämistään?»
»Ainoastaan joku Buddha saattaisi vastata siihen varmasti.»
»Mutta mitä sanoo siitä uskontonne?»
»Te unhotatte että meidän on mahdotonta tietää mitä tämän miehen
sielussa liikkui.»
»Mutta siinä tapauksessa että hän tappoi itsensä ainoastaan paetakseen
syntiä.»
»Silloin hän on kohtaava saman kiusauksen yhä ja yhä uudet kerrat,
kaikkine suruineen ja tuskineen tuhat ja taas tuhat kertaa uudelleen,
kunnekka hän on oppinut voittamaan itsensä. Kuoleman kautta ei
pelastuta itsensävoittamisen välttämättömyydestä.»
Erottuani ystävästäni, kiusasivat minua yhä edelleen hänen sanansa.
Ne valaisivat uudelta taholta niitä oppeja joihin viitataan tämän
kirjotelman alussa. En ole vielä päässyt vakuutukseen siitä, että
hänen, tieteelle outo selityksensä rakkauden mysteeriosta todella
olisi niin paljoa mahdottomampi kuin meidän länsimaiset selityksemme.
Olen itseltäni kysellyt eikö se rakkaus joka vie kuolemaan, ehkä
merkinne paljon enemmän kuin haudattujen halujen uudistumista vainajien
perintövaikutuksen johdosta. Eikö ole mahdollista että se on se
rangaistus jota aikoja sitten unhoon vaipunut rikoskaan ei voi välttää?