I.

Hän oli syntynyt sisämaassa kolmensadantuhannen kokun[5] suuruista

läänitysveroa nauttivan Daimyon[6] pääkaupungissa, missä siihen aikaan

ei vielä ollut yhtään muukalaista käynyt. Hänen isänsä oli korkean

arvoluokan Samurai, jonka asunto oli lääninruhtinaan linnaa ympäröivien

ulkomuurien sisäpuolella. Se oli avara Yashiki; yltympäri sen levisi

laajat puistot, ja yhteen puistikkoon oli rakennettu pieni temppeli

aseiden jumalalle. Neljäkymmentä vuotta sitten oli paljon sellaisia

koteja. Ne harvat, jotka vielä ovat jälellä, ovat taideherkän silmän

nähdä kuin haltijalinnoja, ja niiden puutarhat kuin unelma Buddhan

paratiisista.

Mutta Samurain poikana syntynyt oli siihen aikaan ankaran kasvatuksen

alainen, ja siltäkään aatelispojalta, josta tässä kerron, ei riittänyt

monta hetkeä haaveiluihin. Lapsuuden hellittelyaika oli hänellä ylen

lyhyt. Jopa ennen kuin hän sai pukea ylleen ensimäisen hakama'nsa —

jota tilaisuutta silloin vielä vietettiin suurena juhlatapauksena —

hän jo oli mitä täydellisimmin vierotettu kaikesta hemmottelusta,

oli jo oppinut tukahuttamaan itsessään kaikki lapsellisen hellyyden

luonnolliset ilmaukset. Pikku toverit olisivat hänelle ilkkuneet:

»Kas! taidatpa vielä olla maidon tarpeessa!» jos hänet olisi nähty

kävelyllä äitinsä seurassa. Kotona hänellä kuitenkin oli lupa

osottaa rakkautta äitilleen mielin määrin, niinä hetkinä jotka he

saivat olla kahden kesken. Mutta ne hetket olivat harvassa. Kaikki

veltostuttavat huvit olivat häneltä ankarasti kielletyt, ja hänen

pieniä nautinnontoivomuksiaan ei otettu kuuleviin korviin, paitse

sairaustapauksissa. Miltei siitä hetkestä asti kuin hän oli oppinut

puhumaan, terotettiin hänen mieleensä, että velvollisuus on elämän

johtava aate, että itsensä hillitseminen on hyvän esiintymisen

ensimäinen ja välttämätön ehto, ja että tuskan ja kuoleman pelolla ei

saa olla sijaa miehen mielessä.

Oli julmempikin puolensa tässä ankarassa kasvatuksessa, jonka

tarkotuksena oli kehittää luonne kylmän kalseaksi, niin että se ei

heltyisi missään tilaisuudessa nuoruuden ijällä paitse kodin hempeässä

suojassa. Poikien piti tottua näkemään verta. Heitä käytettiin

katsomassa mestauksia, ja sellaisissa tilaisuuksissa heillä ei ollut

lupa osottaa mielenliikutusta. Kotia palattuansa heidän täytyi ilman

kauhun merkkiä syödä suuret määrät riisiä, joka oli veripunaiseksi

värjätty suolatulla luumunmehulla. Vieläkin vaikeampaa vaadittiin

pojilta jo aivan nuorina — heidän oli mentävä keskiyön aikana

mestauspaikalle ja rohkeuden näytteeksi kannettava sieltä kotiin joku

mestatun pää. Sillä kuolleitten pelkäämistä pidettiin samuraissa

yhtä halveksittavana ominaisuutena kuin pelkuruutta elossa oleviakin

kohtaan. Samurain lapsi ei saanut pelätä mitään. Kaikissa tuollaisissa

koetteissa täytyi osottaa moitteetonta välinpitämättömyyttä; pieninkin

rehenteleminen olisi saanut osakseen yhtä ankaran tuomion kuin

pelkuruuden oireet.

Varttuessaan pojan tuli hakea huvinsa etupäässä niistä

ruumiinharjotuksista, jotka kuuluivat samurain aikaisiin ja ainaisiin

valmistuksiin sotilastointaan varten: hänen tuli harjotella jousella

ampumista ja ratsastamista, painia ja miekkailua. Hänelle annettiin

leikkitovereita, mutta niiksi valittiin häntä varttuneempia poikia

isän käskynalaisten lapsista, silmällä pitäen niiden kelpoisuutta

hänen harjaannuttamiseen sotaisissa urheiluissa. Näiden tehtävänä

oli myöskin opettaa häntä uimaan ja käyttämään venettä sekä yleensä

kehittämään nuoria lihaksiaan. Suurin osa päivästä kului osaksi näissä

ruumiinharjotuksissa, osaksi kiinalaisten klassikkojen lukemisessa.

Hänen ruokansa oli runsasta mutta ei koskaan herkkuisaa, ja hänen

pukunsa oli ohut ja karkeaa kangasta, paitse suurien juhlien aikana;

tulta hän ei saanut sytyttää pelkästään lämmitelläikseen. Jos talven

aikana hänen istuessaan lukutöissä aamutuimaan, sormet kangistuivat

kylmästä, niin ettei niissä pysynyt tushipensseli, jolla hän kirjotti,

neuvottiin häntä pistämään kädet jäiseen veteen saattaakseen veren

vilkkaampaan liikkeeseen, ja jos hänen jalkansa jäykistyivät

pakkasesta, niin häntä käskettiin juoksentelemaan hangessa, kunnes

ne lämpenisivät. Vieläkin ankarampaa laatua oli se harjottelu, minkä

kautta hänet johdutettiin perehtymään sotilassäädyn erikoishenkeen ja

tapoihin. Hän oppi jo aikaisin, että tuo pieni miekka hänen vyöllään

ei ollut korukapine eikä leikkikalu. Hänelle neuvottiin kuinka hänen

tulisi sitä käyttää, kuinka ottaa itsensä hengiltä silmänräpäyksessä

ja ilman epäröimistä, milloin hänen säätyluokkansa kunniakäsitys niin

vaati.

»Onko tämä varmasti isäsi pää?» kysyi kerran muuan lääniruhtinas

samurain seitsenvuotiaalta pojalta. Lapsi tuossa tuokiossa käsitti

millä kannalla asiat olivat. Äsken mestatun pää, joka hänelle

näytettiin, ei ollut hänen isänsä pää. Lääniruhtinas oli saatettu

harhaan, mutta nyt voi kaikki olla sen nojassa, että hänessä

vahvistuisi tämä erehdys. Poika siis kumarsi kaikilla kunnioittavaisen

surun ilmeillä tuota päätä, ja halkaisi äkkiä ruumiinsa säädetyllä

tavalla. Kaikki epäilyksen varjokin lääniruhtinaassa katosi tämän

lapsenkunnioituksen verisen todistuksen jälkeen, ja niinpä onnistui

pojan henkipaton isän jatkaa pakoaan ja päästä turviin. Mutta

japanilaisessa draamassa ja laulurunoudessa omistetaan yhä edelleen

suurinta kunnioitusta tämän lapsen muistolle.

Uskonnollisessakin suhteessa oli nuoren samurain kasvatus omituista

laatua. Häntä opetettiin kunnioittamaan vanhoja jumalia ja esi-isäin

henkiä, hän sai tähteellisesti perehtyä kiinalaiseen siveysoppiin

ja tutustua buddhalaiseen uskonnonfilosofiaan. Mutta tämän ohella

hänelle opetettiin, että taivaan toivo ja helvetin pelko oli vain

ymmärtämättömiä varten, jaloon ihmiseen ei saa vaikuttaa mitkään

itsekkäät pyyteet, vaan hänen tulee noudattaa rakkautta oikeuteen,

ainoastaan oikeuden itsensä tähden; sekä että velvollisuuden käsky on

yleismaailmallinen laki.

Hänen näin varttuessaan pojasta nuorukaiseksi, höllitettiin vähitellen

hänen toimiensa valvontaa, hänelle suotiin yhä enemmän vapautta toimia

oman harkintansa mukaan, kuitenkin täysin tietoisena, että harhatekoa

hänen puoleltaan ei unhotettaisi, että painavampaa rikkomusta ei

koskaan täydelleen voitaisi antaa anteeksi, ja että ansaittuja

nuhteita tuli pelätä kuolemaakin enemmän. Toiselta puolen ei ollut

monta epäsiveellisyyden kiusausta, joilta häntä tarvitsi varjella.

Ammattisiveettömyys oli siihen aikaan ankarasti kielletty useimmissa

maakuntapääkaupungeissa, ja sekin vähä elämän epäsiveellistä puolta,

minkä kansantajuiset romaanit ja näytelmät kenties heijastivat, oli

nuorelle samuraille miltei tuntematonta. Häntä oli näet opetettu

halveksimaan sitä köykäistä kirjallisuutta, joka vetoaa hellempiin

tunteisiin tahi intohimoihin, ja yleisissä teattereissa käyminen

oli kielletty hänen kansanluokaltansa. (Samurai-naiset saattoivat,

ainakin toisissa maakunnissa, käydä yleisissä teattereissa. Miehet

eivät voineet näyttäytyä teattereissa rikkomatta hyvää tapaa.

Mutta samuraitten kodeissa tahi yashikin alueen sisällä esitettiin

erikoisenlaatuisia yksityisnäytelmiä. Esittäjinä oli kierteleviä

näyttelijöitä. Tunnen eräitä viehättäviä vanhoja shisoku'ja, jotka

eivät elämässään ole käyneet yleisessä teatterissa, ja jotka ovat

evänneet kaikki kutsut teatterinäytännöihin. He yhä edelleen

noudattavat samuraikasvatuksensa sääntöjä.) Niin ollen saattoi nuori

samurai vanhan Japanin viattomissa maaseutu-oloissa kasvaa karaistuna

tavoiltaan ja puhtaana mieleltään.

Ja näinpä varttui sekin nuori samurai josta nyt olen kertova —

varttui pelottomaksi, kohteliaaksi, itsensäkieltäväksi, huvituksia

halveksivaksi, ja alttiiksi silmänräpäyksessä uhraamaan henkensä

rakkauden, velvollisuuden tai kunnian edestä. Mutta vaikka jo sotilas

ulkonäöltään ja mieleltään, oli hän ijältään vain poika, silloin kuin

isänmaan ensi kerran yllätti »mustain laivain» tulo.