Vähitellen poistuttiin me, ja Jim jäi risteilemään sinne pyramiidein
ympärille. Me kiivettiin alas aukolle, josta mennään käytävään, ja
mentiin sinne sisään muutamien Arabialaisten kanssa, kynttilät käsissä,
ja kaukana keskellä pyramiidia tultiin me huoneeseen, joss'oli suuri
kivikirstu, jossa he ruukkasit pitää tuota kuningasta, aivan kuin toi
herra sunnuntaikoulussa sanoi; mutta kuningas oli nyt poissa -- joku
oli ottanut hänet. Mutta minä en juur kaivannut tuota paikkaa, sillä
saattoihan siell' olla aaveita, tosin ei tuoreita, mutta minä en tykkää
heistä ollenkaan.
Sitte me mentiin alas ja saatiin pari pientä aasia ja ratsastettiin
vähäsen, ja sitte me kulettiin paatilla ja sitte aaseilla taas ja
tultiin Cairoon; ja kaiken aikaa oli tie niin tasanen ja korea, etten
oo sen vertasta nähnyt, ja siinä oli taatelipalmuja molemmin puolin
ja alastomia lapsia, ja miehet olit punaset kuin vaski ja hienot ja
väkevät ja koreat. Ja kaupunki oli kummallisuus. Semmoset ahtaat kadut
-- tuskin muuta kuin kujat, ja täpotäynnään väkeä turbaaneissa ja
naisia hunnuissa, ja kaikki olit pyntätyt riikinkukon väriin, ja te
hämmästyitte kuinka kameelit ja väki saattoi päästä toinen toisen ohi
moisissa pienissä raoissa, mutta he pääsit kuitenkin -- niin, s'oli
kerrassaan sekasotkua, ja jokainen huusi hullummasti kuin toinen.
Puotit ei olleet isot kyllä niissä kääntyäkseen, mutt' ei tarvinnut
mennä sisään, puotiherra istui kuin räätäli tiskillänsä, polttaen
pitkää, käärmeentapasta piippuaan, ja hällä oli tavaransa niin lähellä,
että hän ulottui niihin käsin, ja hän oli melkein kadulla, sillä
lastatut kameelit sukivat häntä ohimennessään.
Silloin tällöin lensi joku suuri herra ohi vaunuissa, ja kummallisesti
puetut miehet juoksit niiden edessä ja huusit ja löylytit jokaista,
jok' ei mennyt pois tieltä, pitkällä karahkalla, ja yks kaks tuli
sulttaani ratsastaen hevosen selässä pitkän ratsujoukon etunenässä, ja
niin hän oli koreasti puettu, ett' oikein olis teitä läähöttänyt, ja
kaikki putosit pitkälleen ja makasit mahallansa, kun hän ajoi ohi. Minä
sen unhotin, mutta yks värkki mieheks tuli virkistämään muistiani. Hän
oli yks niistä, jotka juoksit etukynnessä.
Siellä oli kirkkoja, mutta heill' ei ollut ees sen verran älyä, ett'
olisit pitäneet sunnuntaita pyhänä -- vaan he juhlivat perjantaina ja
rikkoivat sapatin. Kun menette sisään kirkkoon, täytyy teidän ottaa
kengät jalastanne. Siell' oli joukottain miehiä ja poikia kirkossa,
jotk' istuit eri ryhmissä kivilattialla ja pitivät hirveää elämää --
he oppivat, sanoi Tom, läksynsä ulkoa koraanista, jota he luulevat
Raamatuks, vaikkeihän sitä usko ne, jotka paremmin ymmärtävät. En
ole koko elämässäni vielä nähnyt niin isoa kirkkoa; se oli aivan
suunnattoman korkea, vallan pyörrytti katsoessaan kattoon. Meidän
kirkkomme siellä kotikylässä ei ole mitään sen verralla; jos panisitte
sen tämän sisään niin luulisitte sitä ryytilaatikoks.
Mitä minä mielelläni halusin nähdä, oli dervishi, sillä mä
olin turkkasen huvitettu dervisheistä tuon tähden, joka pelasi
kameelinajajalle nuo kepposet. Me tavattiin muutamia eräässä kirkossa,
ja he kutsuit itseänsä Pyöriviks Dervisheiks; ja he pyöriä tanssivat
myös -- min'en koskaan ole nähnyt mokomaa. Heill' oli päässään korkeat
hatut, kuin sokeritopat, ja liinaset alushameet; ja he pyörivät
hyörivät kuin hyrrät, ja alushameet huijasit kuin siivet, ja s'oli
mukavinta, mitä koskaan olen nähnyt, ja sai minut melkein juopuneeks,
kun katsoin sitä. He olit kaikki tyyni Moslemia, sanoi Tom, ja minun
kysyissäni hältä, mitä mokomaa Moslemi oli, sanoi hän sen olevan
semmosen ihmisen, jok' ei ollut presbyteriaani. No, olihan niitä
paljokin semmosia Missourissa, vaikk'en sitä ennen tiennyt.
Me ei nähty puoltakaan nähtävistä Cairossa, kun Tom oli moisessa hiessä
hakemaan paikkoja, jotk' oli kuulutettu historiassa. Meill' oli hätä
housuissa, ennenkun löydettiin se jyväaitta, johon Jooseppi keräs jyviä
nälkävuosiks, ja kun me viho viimein löydettiin se, ei siin' ollut
paljo nähtävää, sillä se ei ollut muuta kuin vanha ränstynyt hökkeli;
mutta Tom oli mielissään ja piti siitä enemmän elämää kuin minä
olisin pitänyt, jos olisin astunut naulan jalkaani. Millä viisin hän
pystyi löytämään tuohon paikkaan, sitä en koskaan voi saada päähäni.
Me kuljettiin ohi ainakin neljäkymmentä ihan samallaista hökkeliä,
ennenkun me tultiin perille siihen, ja min' olisin tyytynyt mihin
hyvänsä, mutta hänelle ei kelvannut muut kuin se oikea. En koskaan
ole nähnyt niin mitään merkillistä ihmistä kuin Tom Sawyer. Samassa
minuutissa, kun hän tapasi sen oikean, tunsi hän sen heti yhtä helposti
kuin minä tuntisin toisen paitani, jos mull' olis mitään, mutta millä
kurin hän menetteli, sit' ei hän pystynyt sanomaan, ei enemmän kuin
lentämään; niin väitti hän itse.
Sitten me ison aikaa haettiin taloa, jossa asui se poika, joka opetti
Cadia, kuinka hänen piti erottaa niitä rasioita, joissa oli vanhat
ja tuoreet oliivit; hän sanoi jutun olevan kotosin "Araabian öistä",
ja hänen piti kertoa siitä mulle ja Jimille, kun oli aikaa mukamas.
No, me haettiin ja haettiin, kunnes min' olin kaatua kumoon, ja minä
pyysin Tomia jättämään se hiiteen ja tulemaan huomispäivänä hankkimaan
jotakuta ihmistä, joka tuntis kaupungin ja vois haastaa Missourin
kieltä ja opastaa meidät suoraan sinne paikkaan; mut' mitä vielä! --
hän tahtoi, kun tahtoikin, löytää sinne itse, ei kelvannut muut konstit
mukamas. No, mitä muuta kuin jatkaa. Viimein tuli kummallisin seikka,
mitä min' olen nähnyt. Talo oli poissa, mennyttä kalua monta sataa
vuotta sitten -- jokainen palanen poissa, pait' yks mureneva tiilikivi.
No, kuka nyt uskois, että poika viikari Missourin kaukasista metsistä,
jok' ei koskaan ollut siinä kaupungissa ennen, kykenis ottamaan selkoa
siitä paikasta ja löytämään tuon talon? -- mutta Tom Sawyer sen teki.
Minä tien vissisti että hän sen teki, sillä minä näin hänen sen
tekevän. Min' olin aivan hänen vieressään ja näin hänen näkevän tiilen
ja näin hänen tuntevan sen. Mutta millä kurin hän _voi_ menetellä
noin? tuumasin itsekseni. Onko se tietoa, vai onko se vaistoa -- kuin
koiralla?
Niin, s'on totta, juur kun se tapahtui; selittäköön sen kukin
kuten hyvänsä. Min' olen tuumannut sitä pitkin päätäni, ja se on
minun ajatukseni, että osa siitä olkoon tietämistä, mutta suurin
osa on vaistoa. Ja tämän ajatuksen olen mä saanut tästä. Tom pisti
tiilipalasen taskuunsa, antaakseen sen museolle, ja siinä piti olla
hänen nimensä sekä päivä, jolloin hän lähti kotiin; ja minä näpistin
sen hänen taskustaan ja pistin siihen toisen, mutta samallaisen
tiilipalasen, ja hän ei hoksannut mitään erotusta -- mutta sit' oli
kuitenkin tietysti. Ja nyt kai on se selvää, että enin osa on vaistoa,
eikä tietämistä. Vaisto sanoo hälle, missä oikea paikka on, ja niin
hän tuntee tiilipalasen paikasta, mutt' ei suinkaan tiilenkarvasta.
Jos s'olis tietämistä, eikä vaistoa, niin hän tuntis tiilipalasen ens
kerralla, kun sen näkee, sen ulkonäöstä -- mutta sitä hän ei tehnyt.
Siitä näkyy, että mitä kerskataankaan tietämisestä, että s'on mukamas
niin erinomaista, niin on vaisto neljäkymmentä kertaa muhkeampaa, ---
johon voi luottaa. Sitä samaa sanoo Jimkin.
Kun me tultiin takasin, laski Jim palloa ja otti meidät veneeseen, ja
siell' oli muuan nuori mies punasessa lakissa tupsuineen ja koreassa
sinisessä silkkimekossa ja väljissä housuissa, ja shaali oli hänen
vyötäreillään, joss'oli pistoolit, ja hän osas puhua engelskaa ja
tahtoi ruveta opastajaks meille ja viedä meidät Mekkaan ja Mediinaan
ja Keski-Afrikaan ja joka paikkaan puolesta dollarista päivässä ja
ruuasta, ja me hyyrättiin hänet ja mentiin ja pännättiin pallon voimaa,
ja juur kun oltiin syöty päivälliset, heiluttiin me sen paikan yllä,
miss' Israeliitit menit Punasen meren yli, kun Farao koki saada heistä
kiinni ja vesi vyöryi hänen päällensä. Me seisottiin ja katseltiin
kauvan aikaa tätä paikkaa, ja Jim oli niin mielissään, kun sai sitä
silmäillä. Hän sanoi voivansa nähdä kaikki tyyni tällä hetkellä,
aivan kuin se tapahtui; hän voi mukamas nähdä Israeliitain marssivan
vesiseinäin välissä ja Egyptiläisten tulevan kaukaa ja rientävän
aivan ratketakseen ja menevän sinne sisään, juur kun Israeliitit olit
menemässä ulos, ja kun Egyptiläiset olit sisässä joka sorkka, niin
vesiseinät vyörähti heidän yllensä mukamas ja hukutti joka miehen.
Sitten me pingotettiin pallon voimaa taas ja huilattiin pois ja lentää
liipotettiin Siinain vuoren yli ja nähtiin se paikka, missä Mooses
löi palasiin kivitaulut ja missä Israelin lapset majailit tasangolla
ja palvelit kultavasikkaa; ja kaikki tyyni oli niin hauskaa kuin
suinkin, ja opas hän tunsi jokikisen paikan yhtä hyvin kuin minä tunnen
kotikylän.
Mutta tuli semmonen seikka, ku kerrassaan ajoi hiiteen kaikki tuumamme.
Tomin vanha, ränstynyt maissipiippu oli niin vanhentunut ja lahonnut
ja halkeillut, ettei se enää voinut pysyä ko'ossa, huolimatta kaikista
kääreistä ja siteistä, vaan se jo suorastaan mätäni ja hajos. Tom hän
ei tiennyt _mitä_ hän tekis. Professorin piipusta ei ollut mihinkään --
s'oli vain merenvahaa, ja ken on tottunut maissipiippuun, hän tietää
sen olevan kaikkia muita piippuja maailmassa mahtavampi, eikä kukaan
voi häntä saada polttamaan toisella. Hän ei tahtonut ottaa minun
piippuani, min' en voinut häntä yllyttää. Siin' oli hän.
Hän mietiskeli asiaa, ja sanoi, että meidän täytyi kuleksia vähäsen ja
koittaa nuuskia löytyiskö mitään Egyptissä tai Arabiassa tai muissa
maissa; mutt' oppaamme sanoi: ei -- siit' ei ollut mitään hyötyä,
ei ollut mukamas tuommosta piippua missään. Tom oli oikein pahalla
tuulella vähän aikaa, mutta sitte hän virkos taas entisilleen ja sanoi
saaneensa vehkeen päähänsä ja tiesi mukamas nyt, mit' oli tekeminen.
Hän sanoi:
"Mulla on toinen maissipiippu, ja se on priima sorttia vielä ja melkein
uusi. Se on orrella kyökin takan päällä -- kotikylässä. Jim, kuules --
sinä ja opas saatte lähteä sitä noutamaan, niin minä ja Huck majaillaan
täällä Siinain vuorella kunnes te tulette takasin."
"Mutta, Tommi herra, me ei koskaan löyetä kylää. Piipun mä kyllä löyän,
mä tunnen kyökin kuin paitani, mutta, tuhat viäköön, me ei osata kylään
eikä Sant Louis'iinkaan tai mihinkään muuhun paikkaan. Me ei tiietä
tiätä, Tommi herra."
S'oli tosi asia, ja se ällistytti Tomin hetkeks. Sitte sanoi hän:
"Kuulkaa nyt -- kyllä se menee, ja minä sanon teille millä viisin.
Te väännätte kompassia ja lennätte länteenpäin kuin nuoli, kunnes te
tulette Yhdys-Valtoihin. Se ei ole vaikeaa, sillä s'on ensimmäinen maa,
johon tulette Atlantin meren tuolla puolen. Jos tulette sinne päivän
aikana, niin antakaa mennä suoraan länteenpäin Floridan ylärannikolta,
ja yhden ja kolmen kvartin tunnin kuluttua tuutte Mississippi suuhun
-- sillä faartilla kuin min' annan teille. Te tulette olemaan niin
korkealla ilmassa, että maa on hyvin kaareva -- melkein kuin nurin
kaadettu pesuvati -- ja te näätte koko joukon jokia kiemurtelevan joka
taholla, kauvan ennenkun tulette sinne, ja te voitte vallan helposti
löytää Mississippin. Sitte voitte seurata jokea pohjoseen päin liki
yhden ja kolmen kvartin tunnin, kunnes näätte Ohion laskevan siihen;
silloin pitää teidän tähystää tarkoin, sillä silloin ootte likellä.
Vasemmalla puolen näätte toisen juovan yhtyvän -- s'on Missouri, ja
vähä ylempänä on St. Louis. Sitte laskette pallon matalalle, niin
että voitte tarkastaa kyliä, joiden yli menette. Te lennätte noin
viiden kolmatta kylän ja kauppalan yli viidessätoista minuutissa, ja
te tunnette kyllä meidän kylämme, kun sen näette -- ja joll'ette sitä
tunne, niin voitte huutaa alas ja kysyä."
"Jos s'on niin heleppo, niin voiaan kai me tehä sen sitte, Tommi herra.
Niin, kyllä me tehään se."
Opas oli myöskin vissi asiasta, ja hän luuli pian oppivansa pitämään
perää.
"Jim voi opettaa teille koko konstin puolessa tunnissa", sanoi Tom.
"Nämä ilmapallot on yhtä helpot tyyrätä kuin tavallinen paatti."
Tom otti framille kartan ja merkitsi siihen kurssin ja mittas sen ja
sanoi:
"Jos menette länteenpäin, niin se nähkääs on mukavin tie. Ainoastaan
noin seitsemän tuhatta englannin penikulmaa. Jos menette itäänpäin ja
sitte yltympäri, niin tulee kaks vertaa enemmän matkaa." Sitten sanoi
hän oppaalle: "Katsokaa te molemmat kielikelloa kaiken aikaa, ja kun se
ei osota 300 penikulmaa tunnissa, pitää teidän mennä korkeammalle tai
alemmalle, kunnes tulette ilmavirtaan, joka menee samaan suuntaan kuin
te. Tämä lintu voi lentää 100 penikulmaa tunnissa ilman mitään tuulta
avukseen. Voi tavata yli 200 penikulman myrskyn milloin vain tahtoo."
"Kyllä me tavataan."
"Niin, koetkaa. Välistä te kyllä saatte kohota pari penikulmaa, ja
silloin tulee turkkasen kylmä, mutta enimmäkseen tapaatte te myrskynne
paljon alemmalta. Jos vain saisitte kiinni oikein hirmumyrskystä --
niin sekös olis teille passi se! Tästä näette professorin kirjoista,
että ne menee länteenpäin näillä latituuteilla; ja ne menee matalalla
myös."
Sitten hän räknäs ajan ja sanoi:
"Seitsemän tuhatta penikulmaa, 300 penikulmaa tunnissa -- te voitte
tehdä koko matkan yhdessä päivässä, kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa. Tänään on torstai; te voitte olla täällä taas lauvantaina
iltapäivällä. Kas niin, viskatkaa alas muutamia vilttejä ja vähä ruokaa
ja kirjoja ja muuta tavaraa mulle ja Huckille, ja sitte voitte lähteä
tiehenne. Täss' ei oo aikaa kuhnustelemaan -- tahdon polttaa, ja mitä
pikemmin tuotte piipun, sen parempi."
Me viskattiin, kaikki yhessä, ulos tavarat meille, ja kaheksassa
minuutissa oli kaikki kunnossa ja ilmapallo valmiina lähtemään
Amerikaan. Me sanottiin "ajöös", ja Tom antoi viimeiset käskynsä:
"Kello on nyt kymmentä minuutia vailla kaks j.pp., Siinain vuoren ajan
mukaan. Kahessakymmenessäneljassä tunnissa ootte te kotona, ja silloin
on kello kuus aamulla, kylän ajan mukaan. Kun tulette kylään, niin
laskekaa maihin hieman kummun kukkulan takana metsässä, niin ettei
kukaan teitä näe; sitten juokset sinä, Jim, alas, ja viskaat nämä
kirjeet postilaatikkoon, ja jos näet ketään, niin vedä toi rillihattu
naamalles, ettei he sua tunne. Sitte sä hiivit sisään takatietä
kyökkiin ja otat piipun, ja panet tämän paperipalasen kyökin pöydälle
ja pistät jotain päälle, että se pysyy paikoillaan, ja sitte sä
puikahat ulos ja menet matkoihis, ja älä anna Polly tätin saada sinusta
vihiä eikä kenenkään muun. Sitte sä käännät koipes pallolle taas, ja
te tuutte takasin Siinain vuorelle -- 300 penikulmaa tunnissa. Sinun
ei tarvitse viipyä kylässä enemmän kuin tunnin. Te lähette takasin
kello seitsemän tai kaheksan e.pp., kylän ajan mukaan, ja ootte täällä
kahessakymmenessä neljässä tunnissa, tuutte siis perille kello kaks tai
kolme Siinain ajan mukaan."
Tom luki nyt paperipalasen meille. Siinä seisoi:
"Torstaina iltapäivällä -- Tom Sawyer Ilmailija lähettää
tervehyksiä tätilleen Pollylle Siinain vuorelta, jossa arkki
seisoi, ja sen saman tekee Huck Finnkin, ja täti saapi ne huomen
aamulla kello puoli seittemän. [Arkin asettaminen väärään paikkaan
on luultavasti Huck'in erehdys, eikä Tom'in. M.T.]