Häämatkalla.
Tähdet kimaltelivat tummalla taivaanlaella. Juokseva vesi lorisi
hiljalleen. Teltassa nukkui eräs mies rauhaisaa unta. Teltan ovella
seisoi nuori nainen.
Tuntui siltä, kuin olisi jotakin suuremmoista ollut puhkeamaisillaan
esiin luonnossa. Ilmassa oli kiihkeätä odotusta. Tunturin
jääpeitteisiltä huipuilta puhalsi kylmä viima rinteitä pitkin. Vesi oli
jääkylmää.
Sitten näytti siltä, kuin olisi säkenöivä miekka halkaissut avaruuden.
Meteori putosi vuorten väliin. Tämä oli kuin merkki ylhäältä,
sanansaattaja, joka toi sanoman, että auringonnousun ihme lähestyi.
Teltan ovella seisova nainen meni takaisin sisälle. Samassa huudahti
iloinen ja hieman särkynyt ääni:
"Jo valveilla, rakkaani? Jumalat, millainen taivas! Miksi et herättänyt
minua varemmin? Ennätänkö vielä peseytyä?"
"Ehkä, jos minä saan auttaa sinua pukeutumisessa. Muuten et."
Naisen äänessä oli äidillisen hellä sävy.
"Jospa sen siis tekisit huviksesi. Enkä tahdot toimia parturinanikin!"
"Ajaa partaasi!" kuului halveksiva vastaus. "Sinulle ei kasva parran
haiventakaan, vaikka kuinka sitä toivoisit."
"Totta sanoit, sinä sydämeni kuningatar. Siksipä en minä voinutkaan
erityisesti kunnostautua upseerina. Toivokaamme vain, ettei tuo
surullinen seikka vahingoittaisi myöskin toiveitani parlamentaarisella
alalla, nimittäin siinä tapauksessa, että todella sille alalle pääsen."
"Mutta minäpä tiedän, että sinä olet kunnostautunut. Kuulin kerran" --
tämä hieman epäröiden -- "että sinä olisit saanut Viktoriaristin Waran
piirityksen jälkeen, mutta ettet tahtonut ottaa sitä vastaan."
"Kuka sinulle sellaista on uskotellut", kysyi Nick. "Älä usko kaikkea,
mitä kuulet. Nyt olen jo tarpeeksi viivytellyt. Onpa jo aika kiiruhtaa."
"Mutta Nick, se on totta?"
"Mikä niin? Tuoko juttu Viktoriarististä? Tavallaan kyllä. Mutta
voithan toki ymmärtää, etten tahtonut kunniamerkkiä paostani. Eikä
se olisi ollut paikallaan. Sitä paitsi en sitä tehnytkään palkinnon
toivossa."
"Nick, tiedätkö, että minä päivä päivältä yhä enemmän halveksin
itseäni."
Muriel oli sangen onnettoman näköinen.
"Oma tyttöni, älä puhu joutavia", kuului iloinen vastaus. "Ethän toki
kuvittele, että minä nyt olen tullut katumapäälle?"
Hän meni ulos teltasta kylpylakanaan kietoutuneena ja suuteli nauraen
vaimoaan ohimennessään.
"Kuuleppas, sydänkäpyni, jos vain vetistelet sillä välin, kun minä
peseydyn, annan sinulle vitsaa palatessani. Sitäpaitsi on minulla
sangen iloinen uutinen tiedossani, odota siis kiltisti."
Nick poistui hyräillen kuten tavallista, iloista laulunpätkää. Muriel
kuunteli hievahtamatta tuota hänen mielestään koko maailman kauneinta
laulua. Nick puhui totta, sen hän tiesi. Mitään uhrauksiaan ei hän nyt
katunut.
Nick'in palatessa kylvystään olivat Murielin surulliset mietteet jo
tipotiessään. Taivaanlaki alkoi yhä enemmän vaaleta ja tähtien välke
himmeni.
Yht'äkkiä näkyi suuri tulipallo taivaanrannalla ja tunturien
lumipeitteiset huiput peitti ruusuinen hohde, joka hetkisen perästä
muuttui kullankimmeltäväksi.
Mies ja vaimo seisoivat ääneti, he tunsivat seisovansa pyhässä
paikassa ja sanat olivat niin tyhjiä heidän tunteitaan ilmaisemaan.
Vasta sitten, kun aamuaurinko oli muuttunut kirkkaaksi päiväksi ja
aurinkojumala asettunut ylemmä taivaankannelle, kääntyi Nick vaimonsa
puoleen. Hänen katseensa oli vakava ja harras.
Muriel huoahti syvään ja nojasi päätään miehensä olkaa vasten.
Nick suuteli häntä otsalle ja naurahti iloisesti.
"Tahdotko nyt kuulla uutiseni?" kysyi hän.
Muriel katsahti häneen kysyvästi.
"Mutta, Nick, eihän posti vielä liene saapunut?"
"Kyllä, se tuli myöhään eilen illalla. Sinä jo nukuit ja näit unta
minusta, siksi en raahtinut sinua herättää."
Hän näytti Murielille kaksi kirjettä.
"Toinen on Olgalta, pieneltä, herttaiselta ystävältämme. Hän jumaloi
yhä minua, niin naurettavalta kuin se kuuluukin. Ja Jim on puolestaan
kirjoittanut pari riviä kirjeeseen. Hän sanoo, että Redland meitä
tarvitsee, ja moittii meitä siitä, että matkustelemme pitkin maailmaa
ja leikimme kuhertelukyyhkysiä emmekä ole kenellekään hyödyksi. Emme
ole hyödyksi, ajattelehan! Ne sanat saa hän vielä takaisin! Mutta kyllä
meidän täytynee jo vähitellen ajatella kotimatkaa, vai mitä sanoo siitä
sydänkäpyseni?"
Muriel nyökäytti päätään syvään huoaten.
"Kai se niin lie. Tohtori Jim on oikeassa. Meidän täytyy jälleen
laskeutua maan päälle, kotkani ja minun."
Nick suuteli hänen hiuksiaan.
"Mutta olipa sentään ihana lentääkin, eikö totta? Me teemme sen vielä
monta, monta kertaa."
"Ellei sitä ennen tapahdu jotakin, joka estää meitä", sanoi Muriel.
Nick rypisti otsaansa.
"Miksi sanot niin? Koetatko olla lady Bassetin tapainen? Älä yritäkään,
sillä se ei kuitenkaan onnistuisi."
"Nick, miten tuhma oletkaan", sanoi Muriel epäröiden. "Minä olin jo
miltei unohtanut hänen koko olemassaolonsa. Ei, sanoin sen siksi
että... siksi että... voihan aina tapahtua jotakin."
"Kuten esimerkiksi?"
"Mitä tahansa", kuiskasi Muriel tuskin kuuluvasti.
Nick mietti hetkisen.
"Onko se arvoitus?"
Muriel ei vastannut.
Nick odotti yhä.
"Jopa arvaan", sanoi hän vihdoin.
Hiljaa nauraen kietoi Muriel kätensä hänen kaulaansa.
"Nick, sinäpä vasta teeskentelijä olet. Sinä tiesit sen."
Nick heitti kirjeet pois ja katsoi häneen, silmissään sanoin kuvaamaton
ilme.
"Oma aarteeni, sinä ilmaisit salaisuutesi noin punastumisellasi. Kas
niin, älähän nyt ole noin ujo. Ethän toki ujostele minua? Katso minuun,
rakkahin, katso minuun ja sano, onko se oikein totta?"
Muriel katsoi häntä silmiin.
"On, Nick, se on aivan totta", sanoi hän hellästi hymyillen. "Oletko
iloinen siitä, rakkaani?"
"Olenko iloinen?" toisti Nick syleillen vaimoaan. "Olen onnellisin
ihminen koko maailmassa. Nyt matkustan mielelläni kotiin. Ja sinä
samaten. Meidän on valmistettava pesäämme, ymmärräthän? Siitäpä
mahtanee tulla hauskaa!"
Murielin kasvot säteilivät ilosta.
Sitten muistui hänen mieleensä kirjeet. Ajan kulku oli aivan
merkityksetön siellä vuorilla.
"Entä toinen kirje? Onko se ehkä Will Musgravelta?"
"On kuin onkin", vastasi Nick. "On parasta, että itse luet sen. Siinä
on sinulle terveisiä Daisy on saanut pienen tyttären ja sekä hän
että lapsi voivat hyvin. Daisy on sangen onnellinen ja Will aivan
suunniltaan ilosta."
Muriel oli jo syventynyt Willin ilonpurkausten lukemiseen. Lukiessaan
hymyili hän mutta silmissä kimalteli kyyneleitä. Viime sivulla oli
seuraava lyijykynällä kirjoitettu lisäys:
"Tervehdi Murielia ja sano että kaikki on hyvin ja että teidän on
välttämättä tultava meille jouluksi."
Muriel kääri kirjeen kokoon.
"Olen luvannut viettää joulua heidän luonaan, Nick."
Nick hymyili veitikkamaisesti.
"Olipa se omituinen sattuma, ystäväni, sillä minäkin olen tehnyt saman
lupauksen. Asian näin ollen me kai voimmekin matkustaa sinne yhdessä,
vai mitä arvelet?"
Muriel suuteli hänen kättään.
"Menemme siis sinne jouluksi. Ja sieltä matkustamme suoraan kotiin.
Kerro se tahtosi Jimmille. Mutta Nick, me laitamme pesämme kuntoon
kahden, vain kahden, eikö niin, oma mieheni?"
"Tietysti, me kahden. Vain sinä ja minä."
"Niin, sinä ja minä", toisti Muriel hiljaa.
* * * * *
Vähän myöhemmin seisoivat he käsi kädessä katsellen kimaltelevia
vuorenhuippuja, jotka kohosivat kuin kultaiset valtikat avaruuksia
kohti.
Oli aivan hiljaista.
He seisovat kahden korkealla asutun maailman yläpuolella katse
suunnattuna vuorille.
Vihdoin sanoi Nick kevyesti, mutta hieman vapisevin äänin:
"Hevosia... ja sotavaunuja..."
Muriel katsoi häneen. Hän ymmärsi Nick'in tarkotuksen ja hänen
katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton hellyys.
Loppu.