Blake Grange.
"Nyt saatte vähän aikaa olla kahden kesken", sanoi Daisy, "sillä minun
täytyy olla pienen poikani luona sillä aikaa, kun ayah menee hieman
ulos."
Muriel istui matalalla tuolilla takkavalkean ääressä.
Kapteeni Grange astui hänen luokseen. Hän oli luonteeltaan ujo ja
Murielin hermostuneisuus teki hänet vieläkin epävarmemmaksi. Hän ei
tiennyt, miten katkaista hiljaisuuden.
Lopuksi sanoi Grange hieman rasittuneesti:
"Olette kai kuullut, miss Roscoe, että Nick Ratcliffe on vaikeasti
haavottunut?"
"Nick haavottunut? Milloin? Ei, sitä en ole kuullut."
Blake Grange tunsi valinneensa onnettoman puheenaiheen.
"Luulin teidän tietävän sen", sanoi hän. "Hän tuli takaisin meidän
luoksemme Simlaan ja yhtyi rangaistusretkikuntaan. Minä olin silloin
sairaana, siksi en tavannut häntä, mutta kuulin hänen olleen aivan
hurjan taistelussa. Kaikki luulivat hänen saavan Viktoria-ristin, mutta
huhu kertoo hänen kieltäytyneen sitä vastaanottamasta."
"Sanoitteko, että hän haavottui?" kysyi Muriel hiljaa.
Vaikka ei Grangella ollutkaan erikoisen tarkkaa huomiokykyä, ei hän
kuitenkaan koskaan muistanut nähneensä traagillisempaa ilmettä, kuin
tällä hetkellä kuvastui Murielin silmissä.
Hän vastasi vastahakoisesti:
"Hänen käsivartensa haavottui viimeisessä taistelussa. Pitkään
aikaan ei hän huolinut turvautua lääkäriin, mutta lopulta oli se
välttämätöntä. Nyt hän on jo paranemaan päin, sanoi hänen veljensä
vast'ikään."
Muriel olisi kernaasti tahtonut kuulla enemmän, mutta samalla tuntui
hänestä vastenmieliseltä kysellä.
"Miss Roscoe", sanoi Blake äkkiä, "vaivaako teitä tämä puheenaihe?"
"Ei", vastasi Muriel suorasti. "En voisi puhua siitä vierasten ihmisten
kanssa, mutta teidän kanssanne kyllä puhelen siitä."
Hymyillen tarttui Blake hänen käteensä ja puristi sitä.
"Puheleminen ei juuri ole minun helpoimpia puoliani, mutta en mistään
hinnasta tahtoisi tuottaa teille ikävyyksiä. Minä toin muassani teille
koko joukon esineitä, jotka ovat kuuluneet isällenne ja jotka sir
Reginald Basset pyysi minun tuomaan teille. Menenkö hakemaan ne?"
"Menkää, menkää", vastasi tyttö kiihkeästi. "Olen niin hartaasti
toivonut saavani isästäni jonkun muiston."
Blake poistui hetkeksi huoneesta. Takaisin tullessaan antoi hän
Murielille savukekotelon, kynäveitsen, pienen rukouskirjan ja muutamia
muita pikkuesineitä. Tyttö painoi ne kiihkeästi rintaansa vasten.
Sitten avasi hän pienen rukouskirjan siitä paikasta, johon isä oli
pannut merkin, ja lause, joka ensin sattui hänen silmiinsä, oli hänen
isänsä lyijykynällä lehden reunaan piirtämä: Omnia vincit amor.
Murielistä tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun. Jälleen tunsi hän
Nick'in pitävän hänen kättään omassaan ja koskettavan sormusta. Mutta
hän ei tahtonut antautua sen tunnelman valtaan. Hän tahtoi poistaa
mielestään kaikki sellaiset ajatukset. Nuo sanat, joihin isä-vainajakin
oli uskonut, eivät saaneet häntä kahlehtia.
Oli kyllä mahdollista, että rakkaus voitti kaiken, sillä olihan isäkin
niin uskonut. Mutta eihän sitä valtaa, joka Nick'illa oli häneen
nähden, suinkaan voinut kutsua rakkaudeksi? Rakkaushan oli jotakin
puhdasta ja pyhää, se oli jumalallinen tuli, josta kaikki maailman
pienet valot saivat sytykettä.
Eikä rakkaus tuntenut lainkaan pelkoa, ja hän tunsi kuin kuoleman
kauhua ajatellessaan tuota muistoa, joka seurasi häntä kuin kauhea aave.
Hän säpsähti äkkiä, kuin Blake tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle
hiljaisella, ystävällisellä äänellään.
"Älkää murehtiko noin katkerasti", sanoi hän. "Teillähän on ystäviä.
Minä kyllä tiedän, miltä teistä tuntuu, sillä minullakin on ollut suuri
suruni. Mutta se haihtuu vähitellen. Suokaa minun olla ystävänne.
Toivon niin hartaasti sitä."
"Kiitos", vastasi Muriel hiljaa.
"Olin niin pahoillani, kun en minä saanut viedä teitä pois Warasta",
sanoi Blake huomaamatta lainkaan, miten paljon parempi olisi ollut,
ettei hän olisi jatkanut tuota puheenaihetta. "Minä olisin saanut sen
tehdä, mutta minä... minulla ei ollut kyllin tarmoa luvatakseni tehdä
niin, kuten vaadittiin."
"En ymmärrä teitä", vastasi Muriel ihmeissään. "Minä en ole koskaan
voinut käsittää, miksi juuri Nick valittiin suojelijakseni, sillä
olisin paljon mieluummin tahtonut teidät."
"Se olikin minulta sangen pahasti. Olen usein soimannut itseäni sen
johdosta. Mutta Nick on minua kylmäverisempi, hän ei koskaan joudu
pois suunniltaan. Sitäpaitsi on hänessä jotakin häikäilemätöntä, jota
minulta kokonaan puuttuu."
Hän hymyili, kuin olisi hän soimannut itseään sen johdosta.
"En ymmärrä, mitä tarkotatte", vastasi taasen Muriel.
"Sitä on vaikea selittää", sanoi Blake empien. "Katsokaahan, sen, joka
otti teidät pelastaakseen, täytyi olla valmis kaikkeen. Tiedättehän,
millaisia petoja alkuasukkaat useimmiten ovat. Isänne tahtoi saada
vakuuden siitä, että te ette joutuisi heidän käsiinsä. Ei siis ollut
kysymyksessä ainoastaan teidän puolestanne taisteleminen, ymmärrättekö?
Sen olisimme jokainen tehneet viime veripisaraamme, mutta isänne täytyi
vaatia meiltä vielä enemmän. Ja Ratcliffe oli ainoa, joka tahtoi tehdä
sen lupauksen. Hän on niin omituinen ihminen. Kenraali Roscoe valitsi
hänet teidän suojelijaksenne sen tähden, että hän tiesi voivansa
luottaa Nick'in kylmäverisyyteen."
Muriel tuijotti häneen herkeämättä.
"Tarkotatteko, että minut olisi ammuttu?" kysyi hän vihdoin.
Blake nyökäytti päätään.
"Isänne katsoi sen välttämättömäksi ja me muut myöskin. Mutta Marshall
ja minä emme voineet ottaa sitä tehdäksemme. Nick yksin siihen suostui."
"Nick yksin", toisti Muriel hitaasti. "Minusta tuntuu väliin siltä,
kuin olisi Nick oikea paholainen."
Hän käänsihe selin Blakeen. Tässä oli siis tuon arvotuksen selitys ja
syy, jonka perusteella hänen isänsä oli valinnut juuri Nick'in. Nyt
ymmärsi hän kaikki.
Samassa tuli Daisy takaisin. Laskien kätensä hyväillen Blaken
olkapäille sanoi hän hiljaa:
"Tulehan katsomaan pienokaistani, Blake. Hän nukkuu parhaillaan aivan
sikeästi."
Blake nousi ylös.
"Mielelläni", sanoi hän. "Tiedän pitäväni hänestä, koska hän on sinun
poikasi."
Heidän mentyään huomasi Muriel Daisyn pudottaneen miehensä kirjeen
lattialle. Hän otti sen ylös ja näki kirjeen olevan vielä avaamatta.
Omituisesti hymyillen laski hän sen pöydälle.
"Voittaneekohan rakkaus sittenkään kaiken?" ajatteli hän itsekseen.
Sillä rakkautta näkyi olevan varsin monenlaista.