Kun Paris oli kaatunut, otti Deiphobos ihanan Helenan puolisokseen.
Tämä tapahtui kuitenkin vastoin Helenan tahtoa, sillä hän ei voinut
sietää Deiphobosta, vaan tahtoi oman, laillisen miehensä luo takaisin.
Deiphobos otti myös ylipäällikkyyden Troiassa ja löi useat kerrat
akhaialaiset takaisin.
Eräänä päivänä nousi Kalkhas akhaialaisten ruhtinasten kokouksessa
kertomaan ihmeellisestä enteestä, jonka hän vähää aikaisemmin oli
nähnyt.
-- Näin haukan ahdistavan kyyhkystä, sanoi hän, mutta kyyhkynen
piiloutui kallion koloon, niin että haukka ei saanut sitä kynsiinsä,
vaikka kuinkakin kauvan olisi vaaninut ulkopuolella. Silloin lymysi hän
vihdoin lähellä olevaan pensaikkoon. Ja katso, heti rohkeni tyhmä
kyyhkynen tulla piilostaan ulos ja nyt iski haukka hänen niskaansa ja
tappoi hänet.
Kaikki istuivat syvästi ajatellen, mutta kukaan ei voinut antaa
tyydyttävää selitystä tähän ennusmerkkiin, kunnes Odysseus nousi ylös
ja lausui:
-- Athene, viisauden jumalatar, on ilmaissut minulle selityksen tähän
merkkiin. Minun neuvoni on, että me rakennamme puisen jättiläishevosen.
Sen sisälle menevät sitten piiloon meidän rohkeimmat miehemme. Koko muu
sotajoukko purjehtii pois Tenedoksen saareen. Ainoastaan yksi mies jää
hevosen luo, ja hän viettelee troialaiset repimään aukon muuriinsa ja
viemään puuhevosen kaupunkiin. Kun tämä on tehty, antaa hän merkin
niille, jotka ovat Tenedoksessa ja toisen merkin niille, jotka ovat
hevosen sisässä, ja silloin käy Troian valloittaminen meille varsin
helpoksi.
Kalkhas ylisti Odysseuksen terävyyttä ja sanoi, että hänen selityksensä
täytyi olla ainoan oikean. Neoptolemos ja Philoktetes tahtoivat
vastatulleina koettaa rynnäkköä. Mutta kaikki muut arvelivat, että oli
jo tarpeeksi saakka ryntäilty ja taisteltu, ja että nyt olisi
seurattava Odysseuksen neuvoa.
Taitavin puuseppä ja kuvanveistäjä akhaialaisten joukossa oli Epeios,
sama joka Patrokloksen hautajaisissa oli voittanut ensi palkinnon
nyrkkitaistelussa. Hänet pantiin teettämään sitä suurta puuhevosta.
Rakennusaineita tuotiin Ida vuorelta. Hirret veistettiin ja sahattiin
paksuiksi pelkoiksi, jotka Epeioksen johdolla liitettiin yhteen ja
muovailtiin hevosen muotoiseksi. Niskaan kiinnitettiin vahvasti jouhia,
samoin häntään, ja silmiksi asetettiin suuret lasipallot. Kylkeen
tehtiin aukko, joka suljettiin niin tiiviisti liitetyllä ovella, ettei
sitä ulkoa päin kukaan voinut eroittaa. Ovi aukeni sisään päin ja siitä
saattoi laskea portaat maahan. Kun nousi portaita ylös ja ryömi aukosta
sisään, pääsi hevosen onttoon mahaan, joka oli niin suuri, että sinne
mahtui useita täysikasvuisia miehiä.
Kolmen päivän kuluttua sai Epeios työnsä valmiiksi, ja kaikki
akhaialaiset kokoontuivat ihmettelemään mestarin teosta. Sillä hevonen
oli niin ilmielävän näköinen, että sen olisi luullut voivan hirnahtaa
millä hetkellä tahansa.
Sillä aikaa oli Odysseus ollut herkeämättä toimessa. Saadakseen varman
tiedon, kuinka hevosen sisään piiloutuneitten soturien oli meneteltävä,
sittenkun he sen mukana olivat päässeet kaupunkiin, täytyi hänen
hankkia tarkat tiedot kaikista Troian kaduista, porteista ja torneista.
Hän pukeutui repaleiseksi orjaksi, ruoski ruumiinsa mustelmille ja
raajansa pöhöttymiä täyteen, ja lähti sellaisena kaupunkiin. Kukaan ei
pannut huomiota sellaiseen kerjäläiseen, vaan annettiin hänen vapaasti
liikkua kaikkialla, niin että hän vihdoin pääsi linnaankin ja
Deiphoboksen palatsiin. Ei sielläkään kukaan muu epäillyt häntä, paitse
Helena. Niin rumennettu kuin hän olikin ja niin paljon kuin hän
koettikin muuttaa ääntänsä, tunsi Helena hänet kuitenkin heti, vei
hänet erilleen syrjäiseen huoneeseen ja sanoi, että hän oli Odysseus.
Mutta hän lupasi pyhästi pitää asian salassa, sillä hänellä ei ollut
enää ainoaakaan ystävää koko Troiassa, sanoi hän. Silloin ilmaisi
Odysseus hänelle koko aikeensa, ja nyt kuljetti Helena häntä kaikissa
palatseissa ja temppeleissä, siinä Athenen temppelissäkin, jossa
palladionia säilytettiin. Ja kun hän oli kaikki kohdat tarkasti
vakoillut, auttoi Helena hänet maanalaisen käytävän kautta onnellisesti
ulos kaupungista.
Palattuaan leiriin, ehdoitteli hän Diomedeelle, että he yhdessä
hiipisivät takaisin Troiaan ja varastaisivat palladionin. Diomedes
myöntyi heti sellaiseen seikkailuun. Seuraavana yönä hiipivätkin he
linnaan saman käytävän kautta, josta Helena oli opastanut Odysseuksen.
Linnassa oli Helena heitä vastassa ja vei heidät Athenen temppeliin. He
nujersivat vartijan hengiltä ja menivät sille alttarille, jolla
palladionia säilytettiin. Papitar Theano, Antenorin puoliso, riensi
kauhistuneena hätiin. Mutta Odysseus sanoi olevansa hänen miehensä
kestiystävä, ja lupasi kaupungin valloituksessa säästää koko hänen
perhettään, ja niin antoi Theano heidän viedä palladionin mukaansa.
Leirissä oli hevonen nyt valmis, sotajoukko kerääntyi käräjäpaikkaan,
ja Odysseus nousi puhumaan.
-- Nyt, akhaialaiset, sanoi hän, on työnnettävä laivat mereen,
poltettava teltat ja purjehdittava Tenedokseen. Mutta yhden rohkean
miehen me tarvitsemme, joka jää hevosen luo ja viettelee troialaiset
hinaamaan sen kaupunkiinsa.
Eräs _Sinon_ niminen nuori mies juoksi esiin ja sanoi olevansa siihen
toimeen halukas. Odysseus vei hänet syrjään ja neuvoi tarkasti kaikki,
mitä hänen piti tehdä ja puhua. Sinon lupasi täyttää kaikki
täsmällisesti.
Useat akhaialaisten uljaimmista ruhtinaista pyrkivät Odysseuksen mukana
hevosen sisään, niitten joukossa Diomedes, Menelaos, Aias lokrilainen,
Neoptolemos ja Philoktetes. Odysseus antoi heidän nousta edellään ja
ryömi itse viimeiseksi, veti sitten portaat jälestään ja sulki aukon.
Agamemnonin ja Nestorin johdolla työnnettiin laivat vesille, teltat
pistettiin tuleen, ja koko laivasto purjehti Tenedoksen taa.
Troialaiset hämmästyivät suuresti nähdessään leirin tulessa, eivätkä
olleet uskoa silmiään, kun näkivät laivaston laskevan merelle. Ja
päästyään vakuutukseen, ettei se ollut harhanäkyä, vaan puhdasta totta,
kohottivat he riemuhuudon ja juoksivat suurissa joukoissa kaupungistaan
leiriin. Siellä näkivät he heti tuon suuren puuhevosen ja jäivät aluksi
ihmeissään katselemaan sitä matkan päästä. Mutta kun hirviö ei
liikahtanut, tulivat he lähemmäksi ja alkoivat perin pohjin tarkastella
sitä joka puolelta.
Muutamat huusivat, että hevonen olisi heti vietävä voittomerkiksi
kaupunkiin. Toiset taas kirkuivat, että se olisi heti poltettava tai
työnnettävä mereen. Niitten joukossa, jotka innokkaimmin tahtoivat sitä
tuhottavaksi, oli pappi _Laoko'on_.
-- Ettehän toki liene niin mielettömiä, sanoi hän, että veisitte tämän
akhaialaisten onnettomuuslahjan kaupunkiimme! Olkaa varmat siitä, että
tässä piilee joku juoni. Ei, meidän täytyy varoa akhaialaisia, vaikka
he tarjoovat lahjojakin.
Hän otti peitsen erään troialaisen kädestä ja viskasi sen hevosen
kylkeen. Kärki upposi puuhun, varsi seisoi viipoittaen suorana
ulospäin, ja hevosen sisästä kuului ontto kumahdus. Troialaiset
hätkähtivät ja sanoivat kuulleensa jonkun jumalan äänen, joka oli
vihastunut Laoko'onin teosta. Silloin otti Laoko'on mukaansa molemmat
poikansa ja lähti meren rantaan uhraamaan Poseidonille ja rukoilemaan
häneltä suojaa pois purjehtivia akhaialaisia vastaan.
Uteliaina lähentelivät troialaiset hevosta yhä, ja vihdoin uskalsivat
muutamat rohkeat nuorukaiset mennä aivan sen alle. Silloin huomasivat
he jotain liikettä hevosen jaloissa, ja kun katsoivat tarkemmin,
näkivät he, että siinä makasi pitkään ruohoon lymynneenä nuori
akhaialainen mies. He vetivät hänet esiin ja veivät Priamoksen luo,
joka myöskin oli saapunut kummitusta katsomaan. Sinon ojensi kätensä
kuningasta kohti ja rukoili nyyhkytellen armoa. Priamos pyysi häntä
rauhoittumaan ja sanomaan kuka oli.
-- Akhaialainen olen, vastasi vanki, sitä en tahdo kieltää, sillä jos
Sinon onkin onneton mies, ei hän sentään ole valehtelija. Mielellään
saat kuulla surullisen kohtaloni, ennenkuin surmautat minut. Minä olen
sukulainen Palamedeelle, jonka akhaialaiset murhasivat ja minä uhkasin
vaatia kostoa hänen murhastaan. Se joutui kavalan Odysseuksen korviin,
ja hän vannoi, että minunkin piti kuoleman. Hänen toimestaan nousi
tässä eräänä päivänä suuri valehtelija Kalkhas, tietäjä mukamas, ja
julisti, että samoin kuin akhaialaisten täytyi uhrata nuori impi,
ennenkuin pääsivät onnellisesti lähtemään tänne, täytyi heidän nyt
uhrata nuori mies, jos toivoivat pääsevänsä kunnialla kotiin takaisin.
Odysseus vaati kiihkeästi, että hän ilmaisisi uhrin nimen. Alussa
tuntui tuo teeskentelijä välttelevän, mutta kun Odysseus oli häntä
ahdistavinaan yhä kovemmin, nimitti hän vihdoin minut. Minut temmattiin
heti kiinni, mutta pääsin yöllä karkuun ja lymysin kaislikkoon joen
rannassa. Kun he sitten olivat lähteneet tiehensä, hiivin kaislikosta
pois ja etsin suojaa tämän pyhän hevosen alla. Ja nyt saat tehdä
minulle mitä tahdot.
-- Elä pelkää, sanoi Priamos ystävällisesti, minä en aijo tehdä sinulle
ollenkaan pahaa, kunhan vaan kerrot, mikä on tarkoitus tällä hevosella,
jota kutsut pyhäksi.
-- En tiedä, teenkö oikein, nyyhkytti Sinon, mutta ovathan maanmieheni
itse hyljänneet minut, eivätkä jumalat siinä tapauksessa julmistune
minuun, jos ilmaisenkin salaisuuden, Luulen siis voivani puhua tämän
tärkeän asian. Odysseus ja muutkin akhaialaiset ovat aina panneet
kaiken luottamuksensa Atheneen. Senvuoksi ovat he myös hiljattain
ryöstäneet sen palladionin, joka näihin saakka suojeli teidän
linnaanne. Mutta kaukana siitä, että he tällä ryöstöllä olisivat
voittaneet hänen apunsa, he päinvastoin suututtivat vaan jumalattaren
moisella teollaan. Heti kun Odysseus ja Diomedes olivat tuoneet
palladionin leiriin, hypähti kuva kolme kertaa vihaisena jalustaltaan
ylös. Silloin selitti Kalkhas, ettei heillä ollut nyt muuta keinoa,
kuin palata kotimaahansa. Ja ettei suuttunut jumalatar tuhoaisi heitä,
koettivat he lepyttää häntä mahtavimmalla uhrilahjalla, mitä
milloinkaan oli nähty. Siksi rakensivat he tämän ihmeellisen hevosen.
Mutta kun he hyvin ymmärsivät, että te tahtoisitte viedä sen
kaupunkiin päästäksenne jumalattaren suosioon, päättivät he rakentaa
hevosen niin suureksi, ettei se millään tavoin mahtuisi porteistanne
sisään. He toivoivat, että te silloin suutuksissanne rupeisitte
särkemään tätä pyhää esinettä ja saisitte jumalattaren vihat päällenne,
johon tuo pappi teitä äsken juuri viettelikin.
Troialaiset seisoivat vielä kahden vaiheilla. Samassa kuului rannasta
huikea huuto. Kaikki katsoivat sinne. Meren kalvo väikkyi tyynenä
näköpiiriin saakka. Mutta Tenedoksesta nähtiin kaksi mahdottoman suurta
käärmettä uivan rantaan päin; niitten kaulat ja rinta ja veripunaiset
harjat kohosivat korkealle vedestä, ja muu ruumis kiemurteli kaukana
pitkin pintaa. Ne nousivat maalle, kieputtivat kähisten päätään ja
matelivat suoraan sitä alttaria kohti, jolla Laoko'on poikineen
parhaillaan toimitti uhria. Ennenkuin onnettomat aavistivat mitään,
olivat käärmeet kietoutuneet sekä isän että poikain ympärille, purreet
heitä ja pusertaneet heidän ruumiinsa mäsäksi. Kun kaikki kolme olivat
vetäneet viimeisen hengähdyksensä, suoristuivat käärmeet jälleen ja
matelivat Ilionin huipulle. Siellä nähtiin niitten vihdoin katoavan
Athenen temppelin alle.
Kauvan aikaa seisoivat troialaiset kalpeina kauhusta. Kaikkien mielestä
olivat käärmeet Athenen lähettämät, rankaisemaan Laoko'onia hänen
uhkauksistaan hevosta kohtaan. Ja kaikki innostuivat nyt viemään sitä
Troiaan. Toiset asettivat pyöriä sen jalkain alle, toiset punoivat
pitkiä köysiä sen ympärille. Mutta kun yksikään portti ei ollut kyllin
avara, antoi Priamos särkeä osan kaupungin muuria. Riemusaatossa
lähdettiin sitten liikkeelle. Priamos itsekin tarttui köyteen, ja
nuorukaiset ja nuoret neitoset vetivät kaikki joukolla, virittäen tuon
tuostakin ylistyslauluja Athenelle. Neljä kertaa tarttui hevonen kiinni
ja joka kerta kuului sen sisästä kumea kaiku. Mutta se innostutti
vetäjiä yhä enemmän vaan, eivätkä he hellittäneet, ennenkuin olivat
saaneet hevosen keskelle toria kuninkaallisen palatsin vastapäätä.
Siinä pantiin toimeen suuret kemut, kun kerrankin oli päästy
akhaialaisista ja saatu pyhä hevonen kaupunkiin. Ja Priamos ja
Deiphobos riemuitsivat enimmin kaikista. Helenakin oli hyvillä mielin,
sillä hän tiesi hevosen sisällä olevan pelastajansa, niitten joukossa
Menelaoksenkin, Senvuoksi käveli hän kolmeen kertaan hevosen ympäri,
taputteli sen pintaa ja huvitteli itseään huutamalla etevimpien
akhaialaisten nimiä ja matkimalla samassa heidän vaimojensa ääntä. Tämä
leikki olisi kuitenkin voinut päättyä varsin onnettomasti, ellei
Odysseus olisi ollut mukana hevosen vatsassa. Sillä kun Diomedes ja
muutkin kuulivat nimiään huudettavan, tahtoivat he väkipakolla vastata
tai avata aukon. Mutta Odysseus sai töin tuskin hillityksi heidät.
Juhlaa kesti myöhään yöhön, ja paljon siinä syötiin ja paljon juotiin.
Vihdoin hiljeni melu; huilut ja lyyrat vaikenivat; laulu ja tanssi
lakkasi, ja kaikki troialaiset menivät levolle.
Mutta kun keskiyön hetki oli ohitse, nousi Sinon Skaialaisen portin
päällä olevaan torniin, sytytti tulisoihdun ja heilutti sitä
edestakaisin ilmassa. Hetkisen kuluttua näkikin hän pimeässä koko
akhaialaisen laivaston tulevan Tenedoksen takaa esiin, suuntaavan
suoraa päätä lahteen ja laskevan rantaan, ja heti sen jälkeen näki hän
tummien joukkojen kiirehtivän maalle. Silloin hiipi hän puuhevosen luo
ja kopautteli hiljaa sen kylkeen. Sankarit kuulivat koputuksen ja
kääntyivät tarkkaavaisina Odysseuksen puoleen. Tämä esti innokkaimpia
koluamasta, avasi itse äänettömästi aukon, pisti hiukan päätänsä ulos
ja tähysteli kaikille suunnille. Kun ei hän nähnyt ketään muita paitse
Sinonin yksinään, laski hän portaat alas, tuli maahan ja käski toisten
tehdä samoin, kuitenkin niin hiljaa kuin mahdollista. Sitten käski hän
muutamia nousemaan torneihin ja nujertamaan vartijoita sekä avaamaan
portteja; toisia määräsi hän menemään lähestyviä akhaialaisia vastaan
ja näyttämään heille revityn kohdan muurissa; vihdoin piti jälelle
jääneitten hyökätä palatseihin, surmata troialaisten päälliköt ja
anastaa suurimmat kalleudet.
Odysseus itse ja Menelaos riensivät kestiystävänsä Antenorin taloon ja
kiinnittivät sen portille pantterin taljan, merkiksi siitä, että se oli
rauhoitettu. Sitten murtautuivat he Deiphoboksen palatsiin. Deiphobos
heräsi melusta ja pakeni, mutta Menelaos ajoi häntä takaa ja lävisti
peitsellään. Sitten juoksi hän ympäri palatsia etsien Helenaa.
Kauhistuneena sotamelskeestä ja peläten miehensä vihaa oli Helena
kätkeytynyt erääseen pimeään kolkkaan. Sieltä löysi hänet Menelaos
vihdoin, ja ajatellessaan sitä häpeää, jonka oli saanut hänen ryöstönsä
tähden kärsiä, kohotti hän jo miekkansa ja aikoi upottaa sen entisen
puolisonsa rintaan. Mutta samassa heltyi sentään hänen sydämmensä. Hän
laski miekkansa alas, tarttui Helenan ranteeseen ja vei hänet
hävityksestä pois, tervehtien häntä uudestaan omana kuningattarenaan.
Sillä aikaa pääsivät Aias ja Neoptolemos Priamoksen ja Hektorin
palatseihin. Kassandra oli ensimmäisenä huomannut vaaran ja paennut
Athenen temppeliin, kietoen siellä kätensä jumalattaren kuvan ympäri.
Mutta Aias ryntäsi hänen jälessään, ja välittämättä vähääkään paikan
pyhyydestä, tarttui ennustajan hiuspalmikkoihin kiinni ja tempasi hänet
alas alttarilta. Neoptolemos hyökkäsi eteenpäin pitkin palatseja ja löi
hengiltä useita Priamoksen pojista. Zeuksen alttarilta keskellä
palatsinsa pihaa löysi hän itse isä Priamoksen. Neoptolemos pyörähytti
veristä miekkaansa ja irroitti yhdellä iskulla vanhuksen harmaahapsisen
pään. Sitten juoksi hän Hektorin huoneisiin, riisti siellä Astyanaxin
Andromakhen sylistä, nousi poikarievun kanssa korkeaan torniin ja
viskasi hänet sieltä alas mustaan syvyyteen.
Samalla tavoin raivosivat voittajat muissakin osissa kaupunkia.
Päälliköistä eivät saaneet armoa muut kuin Antenor poikineen. Ainoa,
jonka onnistui paeta, oli Aineias. Kun hän huomasi Troian
auttamattomasti menetetyksi, otti hän vanhan isänsä _Ankhiseen_
selkäänsä, talutti pientä poikaansa Askaniosta kädestä, ja hiipi
liekkien ja savun läpi kaupungista ulos. Hän saikin välttäneeksi kaikki
vaarat ja vihdoin onnistui hänen perustaa itselleen kokonaan uusi
valtakunta.
Kun aamu valkeni tämän kauhean yön jälkeen, oli koko Troia liekeissä.
Suunnattomia saaliita kantaen ja mukanaan suuri joukko troialaisia
naisia, jotka oli ryöstetty orjiksi, palasivat akhailaiset viimeistä
kertaa vanhalle leiripaikalleen takaisin. Ennenkuin he nousivat
laivoihinsa, viivähtivät he Neoptolemoksen pyynnöstä hetkisen
Akhilleuksen hautakummulla. Sillä Neoptolemos tahtoi, että suurimmalle
troialaisen sodan sankareista oli annettava myös paras osa saaliista.
Hänen katseensa kulki pitkin ylhäisimpien troiattarien riviä ja
pysähtyi vihdoin Polyxenaan, nuorimpaan ja ihanimpaan Priamoksen
vangeiksi otetuista tyttäristä. Hänet raastettiin Akhilleuksen
hautakummulle ja uhrattiin kaatuneen sankarin varjolle.
Monivuotisen ankaran taistelun jälkeen olivat akhaialaiset nyt
saavuttaneet päämaalinsa. Ryöstetty Helena oli voitettu takaisin ja
ryöstäjän koko suku sekä hänen kaupunkinsa oli hävitetty jäljettömiin
maan päältä. Voittajilla ei ollut nyt muuta tehtävää kuin palata
kotimaahansa. Mutta jos heillä olisi ollut tietäjälahjoja, olisi heidän
voittoriemunsa ollut sangen vähäinen, sillä useimpia heistä odotti
vaikea ja surullinen kohtalo.
Kalliotörmälle Skamandroksen ja Simoeis-joen väliselle kannakselle,
mistä akhailaiset ensi kerran tullessaan olivat nähneet mahtavan Troian
tornien ja rakennusten kohoavan auringon säteilevässä valossa, jättivät
he nyt ainoastaan savuavia raunioita. Kun palo sammui, peitti
raunioitten sora ne kadut, joilla Hektor ja Andromakhe olivat
astelleet, ja se on peittänyt niitä vuosituhansia, niin että kauvan on
ihmetelty, tokko Priamoksen kaupunkia koskaan on ollut olemassakaan ja
tokko Troian sota on ollut muuta kuin kaunis ja viehättävä tarina.
Vasta meidän päivinämme on löydetty jätteitä runojen ylistämästä
Ilionista.