Lönnrotin alkulause.
Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä
liikutuksia ilmotella, kun tavallinen kieli ei löydä sanoja
tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinkin ilo ja
huoli (suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen
pääosaan, ilosempiin ja huolellisempiin. On kyllä muissakin tiloissa
laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin kuin näissä
kahdessa.
Sitä kansaa ei kyllä löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei tuntisi
ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin pohjaisilla
tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä, ihonkin
mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on sillä
yhtähyvin kuin Europan enimmästiki sivistyneissä seuroissa, viivyntänsä
herrojen hoveissa kuin talonpoikien tuvissa, elonsa kuningasten
korkioissa saleissa kuin orjien mataloissa majoissa, käyntinsä
onnellisten huvemmilla tiloilla kuin vanginki luona kahleissansa.
Mutta vaikka onki laulu kaikille tuttu ja rakas, niin kuitenki havataan
joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi kuin
toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kuin toiselle. Niin erinäisten
ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä erotus tulee
sekä muista syistä, että itsekunki osasta eli onnesta, mielenlaadusta ja
muusta olosta. Samate kuin yksinäisillä ihmisillä, niin on kokonaisilla
kansoillaki suuri erotus näissä asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja
liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja kotoista elämätä, yksi sortaa, toista
sorretaan, yksi on onnellisempi mielestään ja iloinen, toinen
onnettomampi ja huolellinen. Laulun sanotaan olevan taivaasta kotoisin
ja täältä usein sinne kotimaahansa jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan
maallisia iloja kaivannut ja kokenut niillä muiston entisestä
taivaallisesta riemustansa peittää, sitä ei kuitenkaan voi
täydellisesti, havaitsee vierahaisuutensa täällä, alkaa huolta ja
tungeksen huolellisten seuroihin, niinkuin muutki huolelliset ja
vähäonniset mielellään elävät toisten semmoisten kanssa. Tämän havaitsi
tyttöki muinen. Lapsempana oli käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja
punasen lankakerän sekä paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta
jälkeenpäin, kun vuosia lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa
tuli lauluja tytölle, kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata
tarvittu. Silloinpa entistä aikaansa muistellen lauloiki:
"Anna akka rätsinäni,
Työnnä pois punakeräni!
On jo virttä neuomatta,
Sekä saamatta sanoja;
Kyllä huoli virttä tuopi,
Kaiho kantavi sanoja,
Mure muita lausehia,
Mieliala arveloita."
Kuinka ovatki ystäviä toinen toisellensa surullinen mieli ja laulu,
siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa,
esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:
Kuka kuuli laulavani,
Luuli olutta juoneheni,
Taaria tavanneheni.
_ _ _ _ _ _ _ _
En laula olven halulla,
Enkä taarin tarpehella--
Laulan hoikka huolissani,
Ikävissäni iloitsen,
Panen pakkopäivissäni.
_ _ _ _ _ _ _ _
Luotu on lintu lentämähän,
Humalainen huutamahan,
Vaivainen vaeltamahan,
Huolellinen laulamahan.
_ _ _ _ _ _ _ _
Mistä tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen?--
Tuosta tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen:
Huolellinen laulelevi,
Huoleton huhuelevi.
Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnöksi, minkätähden Suomen kansa niin
muinaisaikaan kuin nykyäänkin on yli monen muun kansan lauluihin
harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän lauluhartauteen, niin ei
saa unohtaa itseä kieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä paljoki
puolustaa. Vanhanaikaiset laulut (runot) käyvät kaikki tavallisen
runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapoihin
lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja: Ei ole ajat enää
niinkuin oli ennen--Minun kultani kaukana kukkuu--Nuori mies tuli
vierailta mailta--Voi minä, voi minä, vaivainen poika--Minä seisoin
korkialla vuorella--Sinua sydämestäni minä aina--Kuka ei myös tunne,
että ne kaikki lauletaan eri tavallansa ja eri nuoteilla, ei yksikään
vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo semmoisia sekä kehnompia
että parempia lauluja maassa, liiatenki rantamailla ja Hämeessä.
Kehnommallaki niistä on joku arvo kielensä vuoksi, sillä useinkin
tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia, jotka niistä paremmin
kuin millään muulla tavalla levenevät yhteisen kielen hyödyksi. Ei
ainoasti sentähden, mutta toisestaki syystä, siitä nimittäin, että niitä
laulellaan pian yli koko Suomenmaan ja että kielemme niihin on
luonnostansa hyvin taipusa, panemme tähän jälkeen muutamia lauluja.
Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä loppusanat aina vastaavat
toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei oppinutten tekoa, niin sopii
niistä oppinuttenki nähdä ja hyväkseen käyttää, mitä kansa sellaiseen
sanavastuuseen eli riimiin vaatii. On kyllä Karjalasta ja Savon maalta
näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta muistelemmapa niitä ennen Turun
puolella, Uudellamaalla ja Hämeessä kuullemme laulettavan pian samoilla
sanoilla. Enimmäksi osaksi ovat ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja,
joilla huvittelevat töissänsä sekä kotona että ulkosalla, ilmoittelevat
salasia ajatuksiansa ja muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen
toisensa kanssa j.n.e. Usein syntyvät ja menettyvät samassa; toisia
muistellaan jälkeenpäin joko somuutensa tähden eli muusta syystä. Kun
enimmästi lauhakin värsyn yksi, toisen toinen, niin niillä on harvon
sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdissä koemma
sommitella.
(Mehiläinen 1839 ss. 19-22).
Ystävän lausunto.
Edelleen jatkaessaan laulujen painatusta julkaisee Lönnrot vielä
seuraavan "muutamalta ystävältämme saadun lähetyskirjan":
"Viimeisen kirjotuksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan
vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että
rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäväksi antaa,
mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömäksi
jäävän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kuin mitkään muut
nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain
muotoon mukaillut laulut ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista
luontoa ja ovat ikäskuin siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan
aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkun ne
vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa,
ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen
pantavaksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi
saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua
ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen.
Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki
sellaisia kuin ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen
niiden arvosta samoin kuin sinäkin, pitäen niitä julaistavina mitä
pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi vähän
liiaksi keveämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämä virheet
tavattomuuden ja hävyttömyyden riettautena pidettävät, vaan lapsuuden ja
viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen laatuun verrattavat.
Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka tuntee niiden maanpaikkain,
joista nämä laulut ovat, Jumalan kiitos, jotenki puhtaina säilyneet
tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka
kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämäkeino, mielenlaatu,
sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille
liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se
kuumaverinen ja sivistetty franskalainen, toisin lappalainen
savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkautensa.--En tiedä,
lienenkö liiaksi rakastunut suomalaisiin lauluihin--sen tiedän, että jos
ne ei ole istukkaita, vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat
nykyisten sivistettyjen kansojen samanaineisiin lauluihin verrattuina,
niinkuin luonnon helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen
kukkain rinnalla. Niillä on kreikkalaisten paimenlaulujen luonnollisuus,
kristillisyyden kasvattaman ihanan ujouden ja häveliäisyyden
kanssa.--Sen tähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihin vielä peräti
kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa olevan kaikille yhtä
mieluisia. Kehotan siis sinua niitä Mehiläiseen panemaan, luulen,
niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata siihen panna jotakin,
jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi usiammalle lukijalle
otollinen.----"