AAPELI (eriks.) Ihmispesässä. Joteskin jyrkästi sanottu. (Ääneensä.)
Tosin on huoneeni vanha, mutta vanhan sijaan rakennetaan uusi ja
entistä uhkeampi.
EEVA. Ennenko on meillä uusi, niin olemme satimessa.
AAPELI. Ei tässä sentähden satimeen jäädä, jos ei tätä hullummin eletä,
Eevani.
EEVA. Nytpä muistelen huoneita, jotka jätin. Mikä eroitus! Haa! minä
linnasta luolaan muutin ja läksin, hullu, ilosista herroistani pois ja
matelin sisään kraatarin koijuun. Mikä eroitus, mikä eroitus!
EENOKKI. Vissillä tavalla on eroitus suuri, mutta vissillä tavalla...
EEVA. Pidä kitasi sinä, varis.
EENOKKI (eriks.) Haidjaidjai, sitä sydäntä kuin sillä ihmisellä on!
JOOSEPPI (eriks.) Kyllä, kyllä tästä toista nyt tulee.
AAPELI (eriks.) Hän rupeaa konstailemaan, ja tuntuupa kuin katuisi hän
kauppaansa, ja minä, poika polonen, rakastuin häneen vahvasti. Mutta
tahdonpa hänelle ilmoittaa, että on minulla rahaakin, neljäkymmentä
riksiä. Nätti summa kyllä. (Ääneensä.) Tosin en ole rikas, en suinkaan,
eikä ole minulla paljon rahaakaan, ainoastaan neljäkymmentä riksiä.
EENOKKI. Neljäkymmentä riksiä miehen taskussa! Silloin ei tarvitse
käydä häntä koipien välissä.
AAPELI. Ei mitään kerskattavaa, ei mitään. No no, onhan siinä vähän.
Kuinka hyväänsä, mutta usko minua, Eeva, etpä lyönyt silloin kättäs
poroon kuin kraatarimestari Aapelin miehekses valitsit.
EEVA. Silloin istuin peevelin kelkkaan. Läksinhä kotooltani kuin olisi
tieni kulkenut suoraa tietä helvettiin. Siitäpä jotain kohta aattelin.
Miksi pistivät, miksi pistivät palavan taulankappaleen Ruskon hännän
alle?
EENOKKI. Julmettuneet!
AAPELI. Lurjukset! Jos lakiin mentäis, niin peijakas heidän ottais.
Palavan taulankappaleen! Ja ampuivat vielä!
EENOKKI. Hai djai djai!
AAPELI. Minä sydämmystyn. Kas semmoisista pedoista sinä läksit, mutta
nytpä seisot siivon ja kunniallisen miehen katon alla.
EEVA. Kraatari!--Krapu!
AAPELI. Haukutko sinä minun virkaanikin?
EENOKKI. Ei sovi soimata, ei sovi soimata kraatarin virkaa.
EEVA. Minäkö kraatari Aapelin vaimoksi!
AAPELI. Neito, etkö ymmärrä että haastelet vähän pahasti, pisteliäästi
ja että tällä tavalla hämmennät kihlaushetkemme korkean, juhlallisen
ilon? Kraatari Aapeli! Jaa-ah, mikä kraatari Aapelin on? Olenko minä
varastanut ja siitä syystä oravia haukkunut? Olenko lykännyt kenenkään
härkää sapattina kaivoon? En suinkaan. Olenko minä kähminyt toisen
miehen vaimoa? Pois se! Kuka sen taitaa sanoa ja todistaa? Minä panen
tämän kysymyksen sydämmelles, Eeva Helander. Katsahda päälleni ja
vastaa.
EEVA. Tuommoinen mies.
AAPELI. Tämmöinen olen vaan, fröökinäni.
EEVA. Mikähän sinä olet oikein?
AAPELI. Kraatari Aapeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan vierasmieheksi
koska hyväänsä ja kummaksi vaikka ruhtinoitten lapsille.
EEVA. Eikö se ole sama Kupparin-Aapeli, joka äitinsä perässä tallusteli
kylästä kylään kantaen ämmän kupinsarvipussia?
AAPELI. Että sarvet kalisi. Sama, sama.
EEVA. Sama nallikka, luulen minä, joka kerran paimenena ollessansa
eräänä sateisena päivänä pisti lehmänsä niin koreasti isäni niittyyn ja
menipä itse latoon maata. Mutta saattoipa sukkela onni juuri samassa
isäni tyttären niitylle, ja hänpä sun selkäs pehmitti. Sinä muistat
sen?
AAPELI. Muistan muistan. Jos tällä haavalla otan ja näytän sinulle
selkäni, niin pitää sun siellä näkemän merkit jumalattomasta
menetyksestäs ymmärtämätöntä, piimäpartasta poikaa kohtaan, niinkuin
minä silloin olin.
EEVA. Sen ansaitsit. Istua ladossa, lehmiensä himotessa toisen niittyä,
se oli mukavata.
AAPELI. Aih, aih! Jopa saitkin jotakin iskeäkses kiinni, niinkuin
hyvästäkin asiasta.