II.

Bartolomeuksen-messun päivänä, 24:nä elokuuta, juhlittiin autuaasti

kuolleen Haakon-kuninkaan tyttärenpojan valtaan-nousua Haugan

käräjillä. Niitä miehiä, jotka lähetettiin sinne pohjoisesta Gudbrannin

laaksosta, oli myös Lauritsa Bjørgulfinpoika. Hän kuului kuninkaan

väkeen nuoruudestaan saakka, mutta oli koko täällä olonsa aikana

harvoin joutunut tekemisiin henkivartion kanssa, eikä ollut milloinkaan

koettanut hyötyä siitä korkeasta maineesta, jonka hän oli saavuttanut

sotaretkellä Eirik-herttuaa vastaan. Ei hän ollut aikonut nytkään

lähteä kuninkaankäräjille, mutta ei voinut kieltäytyä. Pohjoislaakson

neuvosmiehille oli annettu tehtäväksi koettaa saada ostetuksi viljaa

etelämmiltä seuduilta sekä lähettää se laivoilla Raumsdalin laaksoon.

Ihmiset odottivat tulevaa talvea toivoa vailla, pelon vallassa. Sekin

oli talonpojista paha, että Norjan kuninkaaksi taaskin oli tuleva

lapsi. Vanha kansa muisti ajan, jolloin Maunu-kuningas kuoli ja tämän

lapset olivat jääneet pieniksi, ja Sira Eirik sanoi:

"'Væ terræ, ubi puer rex est.' Se on kansankielellä että 'siinä talossa

eivät rotat suo yörauhaa, missä kissa on penikka.'"

Ragnfrid Ivarin tytär johti taloa miesten ollessa poissa, ja

Kristiinalle ja hänelle oli hyvä, että molemmilla oli työtä korvia

myöten. Koko paikkakunta oli tunturilla jäkälää ja petäjänkuorta

keräämässä, sillä heinää oli tullut vähän eikä olkia senkään vertaa,

ja lehdeksetkin, jotka oli taitettu Juhananmessun jälkeen, olivat

kellahtaneita ja huonoja. Ristinmessunpäivänä, Sira Eirikin kantaessa

ristiinnaulitun kuvaa tiluksia pitkin, oli kulkueessa monta, jotka

itkien rukoilivat Jumalaa armahtamaan ihmisiä ja karjaa.

Viikkoa jälkeen Ristinmessun palasi Lauritsa Bjørgulfinpoika käräjillä.

Oli jo paljon yli maatapanoajan Rangfridin yhä istuessa kutomatuvassa.

Hänellä oli niin ylettömästi puuhaa päivällä, että hän usein sai istua

myöhään yöhön kangaspuiden ja ompelun ääressä. Ragnfrid viihtyikin

hyvin tuossa huoneessa. Sen tiedettiin olevan kartanon vanhimman tuvan,

sitä kutsuttiin rähjäksi ja ihmiset kertoivat sen seisoneen siinä

pakanuuden ajoista asti. Kristiina ja Astrid-niminen palvelustyttö

olivat Ragnfridin kanssa ja istuivat kehräämässä lieden luona.

He olivat istuneet ääneti ja unisina jonkun aikaa, kun kuulivat

hevosenjalan kopsetta -- joku ajoi kovaa vauhtia pihaan. Astrid meni

eteiseen ja kurkisti ulos -- sekä palasi samassa takaisin Lauritsa

Bjørgulfinpojan kanssa.

Vaimo ja tytär näkivät heti hänen olevan aika tavalla juovuksissa. Hän

horjui ja tapaili tukea reppänäseipäästä, Ragnfridin riisuessa hänen

yltään vettävaluvaa vaippaa ja hattua ja irroittaessa hänen ympäriltään

miekkavyötä.

"Minne sinä olet jättänyt Halvdanin ja Kolbeinin", hän kysyi vähän

hätääntyneenä, "tulevatko he perästä?"

"Ei, erosin heidän seurastaan Loptsgaardissa", hän sanoi ja nauroi

vähän. "Minulle tuli niin kova halu kotiin -- en saanut rauhaa,

ennenkuin lähdin -- siellä kävivät nukkumaan, mutta minä otin

Guldsveinenin ja ratsastin kotiin --"

"Voit mennä hakemaan minulle vähän ruokaa, Astrid", sanoi hän

palvelijalle. "Kanna se tänne, niin sinun ei tarvitse kantaa sitä

niin pitkää matkaa sateessa. Mutta ole nokkela, en ole syönyt sitten

aamurupeaman --"

"Eikö sinua sitten syötetty Loptsgaardissa?" kysyi hänen vaimonsa

ihmetellen. -- Lauritsa istuutui penkille, huojutti itseään ja naurahti:

"Kyllähän siellä ruokaa olisi ollut -- mutta minulla ei ollut

ruokahalua. Join vähän aikaa Sigurdin kanssa -- mutta -- sitten

ajattelin, että yhtä hyvä oli lähteä kotiin heti kuin jäädä aamuun --"

Astrid toi ruoan ja oluen, hän oli ottanut mukaansa kuivat kengätkin

isännälle.

Lauritsa huojui ja koetti irroittaa kannuksensa, mutta oli kellahtaa

nenälleen.

"Tule tänne, Kristiina", hän pyysi, "auttamaan isääsi. Tiedän sinun

tekevän sen hellästä sydämestä -- hellästä sydämestä, niin aivan --

tänään."

Kristiina totteli ja rupesi polvilleen maahan. Silloin Lauritsa tarttui

hänen päähänsä molemmin käsin ja käänsi hänen kasvonsa ylös:

"Tiedäthän, tyttäreni -- että tahdon vain sinun parastasi. En tahdo

tuottaa sinulle surua, ellen tiedä sinun säästyvän monilta suruilta

myöhemmin. Olet kovin nuori vielä, Kristiina -- täytit seitsemäntoista

tänä vuonna -- kolme päivää Halvardinmessun jälkeen -- seitsemäntoista

--"

Kristiina oli tehnyt tehtävänsä. Hiukan kalpeana hän nousi ja istuutui

jälleen jakkaralleen lieden ääreen.

Humala näkyi haihtuvan sitä mukaa kuin Lauritsa söi. Hän vastaili

vaimon ja palvelusneitonsa kysymyksiin käräjien menosta -- kaikki oli

ollut komeata. He olivat saaneet ostetuksi viljaa ja vähän jauhoja ja

maltaita, osan Oslosta, toisen Tunsbergistä; se oli ulkolaista viljaa,

olisi voinut olla parempaakin, mutta olisi saattanut olla vieläkin

huonompaa. Hän oli tavannut omaisia ja tuttavia ja toi terveisiä

näiltä. Mutta vastaukset tipahtelivat yksikantaan.

"Olin puheissa Andres Gudmundinpojan kanssa", sanoi hän Astridin mentyä

ulos. "Simon on pitänyt kihlajaisia Manvikin nuoren leski-emännän

kanssa. Häät vietetään Dyfrinissä Antinmessun aikaan. Poika on toiminut

itse tällä kertaa. Väistelin Andres-herraa Tunsbergissa, mutta hän etsi

minut käsiinsä -- tahtoi sanoa minulle, että hän tiesi varmasti Simonin

nähneen Halfrid-rouvan ensi kerran juhannusaikaan. Hän pelkäsi minun

luulevan, että Simon oli tuuminut tätä rikasta naimakauppaa rikkoessaan

sopimuksemme." Lauritsa istui hiljaa ja nauroi sitten ilottomasti.

"Ymmärrättehän, että tuota kunnian miestä peloitti, että me voisimme

uskoa hänen pojastaan sellaista."

Kristiina hengitti kevyemmin. Hän luuli, että isä tämän tähden oli

niin kiihtynyt. Ehkä hän oli toivonut, että Simonin ja hänen liittonsa

kaikesta huolimatta olisi pysynyt. Kristiina oli ensin pelännyt isän

saaneen kuulla jotakin hänen olostaan Oslossa.

Hän nousi ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi isä, että hän odottaisi

vähän.

"Minulla on vielä eräs ilmoitus", lisäsi Lauritsa. "Olisin voinut olla

puhumatta siitä, Kristiina -- mutta sinun on parempi saada se tietää.

Ja se ilmoitus on, että tuo mies, jota olet pitänyt mielessäsi, on

sinun koetettava unohtaa."

Kristiina oli seisonut kädet riipuksissa ja kumarassa päin. Nyt hän

katsoi isäänsä silmiin. Hän liikutti huuliaan, mutta ei saanut esille

kuuluvaa ääntä.

Lauritsa väisti tyttären katsetta; hän heilautti kättään:

"Arvaathan, etten minä vastustaisi tahtoasi, jos suinkin saattaisin

uskoa siitä olevan hyötyä sinulle."

"Mitä sanomia olette kuullut tällä matkallanne, isä?" kysyi Kristiina

kirkkaalla äänellä.

"Erlend Nikulauksenpoika ja hänen sukulaisensa Munan Baardinpoika

tulivat puheilleni Tunsbergissa", vastasi Lauritsa. "Munan-herra pyysi

sinua Erlendille ja minä sanoin ei."

Kristiina seisoi hetken aikaa raskaasti hengittäen.

"Miksi ette tahdo antaa minua Erlend Nikulauksenpojalle", hän kysyi.

"En tiedä paljonko sinä tiedät miehestä, jonka haluat herraksesi",

sanoi Lauritsa. "Ellet itse arvaa syytä, käy sinun vaikeaksi kuulla se

minun suustani."

"Senkö vuoksi, että hän on ollut lainsuojaton ja kirkonkirouksessa?"

kysyi Kristiina taas.

"Tiedätkö mikä sai Haakon-kuninkaan ajamaan likeisen sukulaisensa

luotaan -- että tämä lopulta joutui kirkonkiroukseen uppiniskaisuudesta

arkkipiispan käskyä vastaan -- ja ettei hän lähtenyt maasta yksin?"

"Tiedän", vastasi Kristiina. Hänen puheensa alkoi takerrella. "Tiedän

myös, että hän oli kahdeksantoista vuoden vanha tutustuessaan tuohon --

jalkavaimoonsa."

"Saman ikäinen olin minäkin naimisiin joutuessani", vastasi Lauritsa.

"Siihen aikaan kun minä olin nuori, katsottiin miehen kahdeksantoista

ikäisenä voivan vastata itsestään ja pystyvän ohjaamaan omia ja toisten

asioita."

Kristiina seisoi hiljaa.

"Kutsuit jalkavaimoksi tuota vaimoa, jonka kanssa hän on elänyt

kymmenen vuotta, siittäen maailmaan lapsia", sanoi Lauritsa vähän ajan

kuluttua. "Enpä iloitsisi, jos jonakin päivänä joutuisin lähettämään

tyttäreni kotoa sellaisen miehen matkassa, joka on elänyt julkisessa

haureudessa vuodesta vuoteen ennen naimistansa. Mutta se ei ole

haureutta sinun mielestäsi."

"Ette tuominnut noin ankarasti Aashild-rouvaa ja Bjørnia", sanoi

Kristiina hiljaisesti.

"En sittenkään soisi näkeväni meidän joutuvan sivulangoiksi heidän

kanssaan", vastasi Lauritsa.

"Isä", sanoi nyt Kristiina, "oletteko te sitten ollut niin synnitön

koko elämänne, että tohditte tuomita Erlendiä noin ankarasti? --"

"Jumala tietää", vastasi Lauritsa tuikeasti, "etten tuomitse ketään

miestä pahemmaksi syntiseksi hänen edessään kuin itseäni. Mutta eihän

sovi ajatella siten, että minun olisi naitettava tyttäreni kelle

miehelle tahansa, joka haluaa pyytää häntä, vain siksi, että me

jokainen tarvitsemme Jumalan armoa."

"Tiedätte, etten minä tarkoittanut noin", sanoi Kristiina kiivastuen.

"Isä -- äiti -- olettehan tekin olleet nuoria kerran -- ettekö muista

sen vertaa entisestä, ettei ole helppo varjella itseään synniltä, jonka

rakkaus synnyttää --"

Lauritsa kävi tulipunaiseksi. "En", sanoi hän lyhyesti.

"Silloin ette myös tiedä, mitä teette", huusi Kristiina epätoivon

vallassa, "jos erotatte Erlend Nikulauksenpojan minusta!"

Lauritsa istui jälleen penkille.

"Olet vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, Kristiina", hän jälleen

alkoi. "Voihan olla, että hän ja sinä että olette käyneet toisillenne

rakkaammiksi kuin luulin. Mutta hän ei ole niin nuori mies, ettei olisi

ymmärtänyt -- jos hän olisi ollut kelpo mies, ei hän olisi lähestynyt

tuollaista nuorta, alaikäistä lasta kuin sinä, lemmen sanoilla --. Se,

että olit luvattu toiselle, oli kai hänestä vähäpätöinen asia --.

"Mutta minä en naita tytärtäni miehelle, jolla on kaksi lasta toisen

miehen aviovaimon kanssa. Tiedätkö, että hänellä on lapsia?

"Olet liian nuori ymmärtämään, että tällainen vääryys synnyttää

riitoja ja vihaa suvussa -- loputtomiin. Ei miehen sovi kieltää omia

jälkeläisiänsä, eikä hän voi tehdä tehtyä tekemättömäksi -- vaikea

hänen on tasoittaa tietä aviottomalle pojalle ja saada tytärtänsä

naitetuksi muille kuin palvelijoille tai pikkutilallisille. Ne eivät

olisi lihaa ja verta, nuo lapset, elleivät vihaisi sinua ja lapsiasi --.

"Etkö ymmärrä, Kristiina -- tuollaiset synnit -- Jumala antaa

ne anteeksi ehkä helpomminkin kuin moni muu -- ne hajoittavat

suvun yhteyttä niin, ettei sitä koskaan saa autetuksi. Ajattelin

Bjørnia ja Aashildia ja -- siinä seisoi Munan, hänen poikansa;

hän oli puettu kultiin, istuu kuninkaan neuvosmiesten pöydässä,

elää äidinperinnöstään, hän sekä hänen veljensä, eikä ole käynyt

tervehtimässä äitiään tämän köyhyydessä kertaakaan koko aikana. Ja tuon

miehen oli ystäväsi valinnut puhemiehekseen.

"Ei, sanon minä, ei. Siihen sukuun sinä et tule niin kauan kuin minun

pääni on pystyssä."

Kristiina peitti käsillään silmänsä ja purskahti itkuun:

"Silloin minä olen rukoileva Jumalaa yötä ja päivää, että ellei

mielenne muutu, hän ottaisi minut pois!"

"On turha puhua enempää tällä kertaa", sanoi isä kiusaantuneesta. "Sinä

et usko minua, mutta onhan niin, että minun täytyy huolehtia sinusta

sillä lailla, että voin vastata siitä. Mene levolle nyt, lapsi."

Hän ojensi kätensä Kristiinaa kohti, mutta tämä ei ollut näkevinään

sitä, vaan lähti itkien tuvasta.

* * * * *

Vanhemmat jäivät paikoilleen vähäksi aikaa. Sitten sanoi Lauritsa

vaimolleen:

"Viitsitkö tuoda tänne tuopin olutta -- ei, tuo vähän viiniä sisään",

sanoi hän pyytäen. "Minua väsyttää --."

Ragnfrid teki niinkuin hän pyysi. Hänen palatessaan korkea tuoppi

kädessä istui Lauritsa kasvot käsien peitossa. Hän katsoi ylös,

koetteli Ragnfridin liinaa ja hihoja:

"Raukka, nyt sinä kastuit. -- Juo kanssani, Ragnfrid."

Tämä asetti suunsa tuopin laidalle.

"Ei, juohan nyt, juo", sanoi Lauritsa kiivaasti, tahtoen vetää vaimonsa

polvelleen. Vastahakoisesti tämä totteli häntä. Lauritsa sanoi:

"Kai sinä olet minun puolellani tässä asiassa, vaimoseni? Kristiinan

on paras nähdä alusta alkaen, että hänen täytyy heittää mielestään tuo

mies."

"Se on oleva vaikeata lapselle", sanoi äiti.

"Minä huomaan sen", vastasi Lauritsa.

He istuivat hiljaa jonkun aikaa, sitten kysyi Ragnfrid:

"Minkä näköinen tuo Erlend, Husabyn herra, on?"

"Kunhan on", sanoi Lauritsa venyttäen. "Kaunis mies -- tavallaan. Mutta

en minä luulisi hänen pystyvän muuhun kuin hulluttamaan naisia."

He olivat taas ääneti, sitten sanoi Lauritsa jälleen:

"Sen suuren perinnön, joka hänelle jäi Nikulaus-herran jälkeen, on

hän osannut saada hupenemaan tuntuvasti. Enkä minä ole ahertanut ja

turvannut lapsiani sellaisia vävyjä varten."

Äiti kulki levottomasti edestakaisin lattialla. Lauritsa jatkoi:

"Vähimmin miellytti minua se, että hän koetti lahjoa Kolbeinin hopealla

-- viemään salaa kirjeen Kristiinalle."

"Näitkö sen kirjeen", kysyi Ragnfrid.

"En viitsinyt katsoa", vastasi Lauritsa jyrkästi. "Ojensin sen takaisin

Munan-herralle ja sanoin mitä ajattelin tuollaisesta menettelystä.

Sinettinsä hän oli liittänyt laitaan -- minä en tiedä, mitä minun

tulee sanoa sellaisista lapsellisuuksista. Munan-herra näytti minulle

sinettiä ja sanoi sen olevan Skule-kuninkaan merkin, joka Erlendillä

on ollut hallussaan isänsä jälkeen. Hän tarkoitti kai herättää minussa

sellaisen ajatuksen, että oli suuri kunnia kun he pyysivät tytärtäni.

Mutta minä uskon, ettei Munan olisi puolustanut asiaa niin suurella

lämmöllä, ellei hän olisi huomannut, että tuon miehen mukana laskee

Husaby-suvun maine, jonka se saavutti herrojen Nikulauksen ja Baardin

päivinä -- Erlend ei voi enää odottaa sellaista naimakauppaa kuin hänen

syntyperänsä vaatisi."

Ragnfrid pysähtyi miehensä eteen:

"En tiedä, oletko nyt oikeassa. Ensiksikin on asia niin, että

nykyaikoina on moni suurisukuinen mies saanut tyytyä vähempään mahtiin

ja kunniaan kuin isänsä ennen häntä. Itse tiedät parhaiten, ettei

kukaan enää rikastu tiloistaan ja kaupanteosta niinkuin ennen vanhaan

--"

"Tiedän, tiedän", keskeytti Lauritsa kärsimättömästi, "sitä tärkeämpää

on hoitaa hyvin sitä osaa, jonka on perinyt --"

Mutta vaimo jatkoi:

"Ja sitten on sekin seikka, ettei minusta Kristiina ole erivertainen

Erlendiin nähden. Ruotsissa on sinun sukusi parhaita, isoisäsi ja

isäsi kantoivat ritarin nimeä täällä. Minun edesmenneet isäni olivat

kuninkaan vouteja isästä poikaan satoja vuosia Ivar Vanhaan asti; minun

isäni ja isoisäni olivat heimopäälliköitä kumpikin. Sinä ja Trond ette

ole kumpainenkaan saaneet maita ettekä ritarinimeä kuninkaalta. Ja

silloin minusta saattaisi sanoa, ettei Erlend Nikulauksenpojan asia ole

sen kummempi kuin teidän."

"Ei se ole samanlainen", sanoi Lauritsa kiivastuen. "Erlendillä oli

mahti ja ritarinimi aivan silmien edessä, mutta hän käänsi niille

selkänsä huoruuden tähden. Mutta minä huomaan nyt sinun olevan itseäni

vastaan. Ehkä sinä olet samaa mieltä kuin Aasmund ja Trond, että on

kunnia, kun nuo isoiset tahtovat tytärtäni sukulaiselleen --"

"Sanoinhan vasta", lausui Ragnfrid kuohahtaen, "että minusta sinun ei

tarvitse olla niin arka, että pelkäät Erlendin sukulaisten luulevan

alentuvansa tässä asiassa. Mutta etkö näe kaikesta -- siitäkin, että

tuo sokea ja taipuvainen lapsi uskalsi nousta vastustamaan meitä ja

hyljätä Simon Darren -- etkö ole huomannut Kristiinan olevan aivan

toisenlaisen sen jälkeen kuin hän palasi Oslosta, etkö näe, että hän

kulkee kuin vuoresta tullut --. Etkö näe, että tuo mies on hänelle niin

kallis, että jollet anna myöten, voi tapahtua suuri onnettomuus."

"Mitä sinä tarkoitat sillä", kysyi Lauritsa ja katsoi terävästi häneen.

"Moni mies tervehtii vävyänsä tietämättä tätä siksi", sanoi Ragnfrid.

Oli kuin Lauritsa olisi jäykistynyt, hitaasti muuttuivat hänen kasvonsa

valkoisiksi:

"Sinä, joka olet hänen äitinsä!" sanoi hän käheästi. "Oletko --

oletko nähnyt --? niin varmoja merkkejä -- että uskallat syyttää omaa

tytärtäsi --"

"En, en", vastasi Ragnfrid nopeasti. "En tarkoittanut sitä mitä

luulet. Mutta silti ei kukaan tiedä, mitä on tapahtunut tai saattaa

olla tapahtumassa. Hänellä ei ole _yhtään ainoata_ muuta ajatusta kuin

se, että hän rakastaa tuota miestä -- sen minä olen nähnyt -- hän

saattaisi näyttää meille jonakin päivänä rakastavansa tätä enemmän kuin

kunniaansa -- tai henkeään!"

Lauritsa kavahti pystyyn:

"Oletko hullu! Miten voit ajatella sellaista kauniista, hyvästä

lapsestamme! Ei kai hän olisi voinut sellaiseen joutua -- siellä

nunnien luona. Eihän hän ole mikään karjapiika, tiedän minä, joka

retkuilee aitojen takana. Voithan ymmärtää, ettei hän ole saattanut

nähdä tuota miestä tai puhua hänen kanssaan kovinkaan monta kertaa --

kai se on menevä ohi; eihän se saata olla muuta kuin nuoren neidon

päähänpisto. Herra nähköön, vaikea minun on nähdä hänen surevan noin,

mutta _täytyyhän_ siitä tulla loppu kerran!

"Henkeään, sanot, ja kunniaansa --. Omassa talossani minä toki voinen

vahtia tytärtäni. Enkä minä saata uskoa, että yksikään neito, joka

on hyvästä suvusta ja kasvatettu kristinuskoon Ja kunniallisuuteen,

helposti viskaisi tielle kunniansa tai henkensä. Heh -- tuollaisestahan

sitä ihmiset laittavat lauluja -- mutta minä uskon, että jos joku neito

tai nuorukainen ajattelisi sellaista, niin laittaisi hän siitä laulun

ja olisi pelastettu sillä, mutta jättäisi sen tekemättä --

"Miten oli itsesi", hän sanoi asettuen vaimonsa eteen. "Sinulla oli

toinen, jonka mieluummin olisit ottanut siihen aikaan kun meidät kaksi

annettiin toisillemme. Minkälaiseen elämään olisit joutunut, jos isäsi

olisi antanut sinun määrätä asiassa --?"

Nyt oli Ragnfrid käynyt kalmankalpeaksi:

"Jeesus, Maaria! Kuka on sanonut sinulle --"

"Loptsgaardin Sigurd puhui jotakin sellaista -- heti kun olimme

muuttaneet tänne laaksoon", sanoi Lauritsa. "Mutta vastaa minulle

siihen, mitä sinulta kysyin -- luuletko, että olisit nyt iloisempi, jos

Ivar olisi antanut sinut sille miehelle?"

Vaimo seisoi pää syvälle painuneena.

"Se mies", vastasi hän melkein kuulumattomasti, "ei tahtonut _minua_."

Hänen ruumiinsa aivankuin tärähti -- hän heilautti nyrkkiin puserrettua

kättään.

Silloin Lauritsa laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.

"_Niinkö_ se on", kysyi hän järkytettynä, ja syvä ja surullinen ihmetys

tuntui hänen äänessään; -- "_niinkö_ se on ollut -- nämä pitkät vuodet

-- että olet kantanut surua _hänen_ tähtensä -- Ragnfrid?"

Ragnfrid vapisi ankarasti, mutta ei virkkanut mitään.

"Ragnfrid?" kysyi Lauritsa kuin ennen. "Mutta entä jälkeenpäin -- kun

Bjørgulf oli kuollut -- ja silloin -- kun sinä -- kun sinä tahdoit

-- että olisin ollut sinua kohtaan -- sellainen kuin en voinut olla.

Ajattelitko silloin tuota toista?" kuiskasi hän peloissaan ja ymmällä

ja kiusaantuneena.

"Miten saatat ajatella niin", kuiskasi toinen itku kurkussa.

Lauritsa pani otsansa vaimonsa otsaa vasten ja pudisti hiljaa päätään.

"En tiedä. Se on niin omituista -- kaikki mitä sanoit tänään. Minua

alkoi peloittaa, Ragnfrid. Minä en kai ymmärrä naisen luontoa --"

Ragnfrid hymyili kelmeästi ja laski kätensä miehensä kaulalle:

"Jumala tietää, Lauritsa -- että kerjäsin edessäsi siksi, että rakastin

sinua enemmän kuin mikä on hyväksi ihmisen autuudelle. Ja vihasin tuota

toista niin, että tunsin perkeleen riemuitsevan siitä."

"Olen pitänyt sinusta, vaimoni", sanoi Lauritsa hiljaa ja suuteli

häntä, "kaikesta sydämestäni. Tiedäthän sen? Minusta tuntui, että

meillä oli niin hyvä yhdessä -- Ragnfrid?"

"Sinä olet ollut mitä parahin herra", sanoi vaimo nyyhkyttäen ja kätki

kasvonsa miehensä rinnalle.

Lauritsa tarttui kiivaasti häneen:

"Tänä yönä tahtoisin maata vierelläsi, Ragnfrid. Ja jos olisit minua

kohtaan sellainen kuin entisinä aikoina, en olisi enää sellainen narri

--"

Vaimo jäykistyi hänen sylissään ja vetäytyi loitomma:

"Nyt on paaston aika", hän sanoi hiljaa -- kummallisen kovalla äänellä.

"Niinpä on", mies naurahti. "Ragnfrid, me olemme pitäneet kaikki

paastot ja koettaneet elää Jumalan käskyn jälkeen kaikissa asioissa. Ja

nyt minusta melkeinpä tuntuu -- että olisimme ehkä olleet iloisemmat,

jos meillä olisi enemmän kaduttavaa --"

"Älä _sinä_ puhu noin", rukoili vaimo epätoivoisena painaen laihat

kätensä hänen ohimoilleen. "Tiedäthän, etten minä suo sinun tekevän

muuta kuin minkä oikeaksi näet."

Lauritsa rutisti häntä, rutisti vielä -- hän ähkyi ääneen sitä

tehdessään:

"Jumala auttakoon häntä, Ragnfrid. -- Minua väsyttää", hän sanoi ja

päästi tämän irti. "Sinä menet kai levolle sinäkin?"

Hän jäi seisomaan ovelle odottamaan, Ragnfridin sammuttaessa tulta

liedeltä ja puhaltaessa sammuksiin pienen rautalampun, joka oli kankaan

luona, sekä nipistäen poikki karstan. Yhdessä he sitten kulkivat sateen

läpi kartanorakennusta kohti.

Lauritsa oli jo asettanut jalkansa ylisportaalle, kun äkkiä kääntyikin

takaisin vaimon luokse, joka yhä seisoi kuistin ovella. Hän halasi

häntä kiihkeästi vielä viimeisen kerran ja suuteli häntä pimeässä.

Sitten hän teki ristinmerkin vaimonsa yli ja meni ylös.

Ragnfrid viskasi vaatteet yltään ja pujahti vuoteeseen. Hän makasi

vähän aikaa hiljaa, kuulostellen miehensä askeleita ylistuvassa -- hän

kuuli miten sänky narahti, ja sitten oli äänetöntä. Ragnfrid risti

käsivarret kuihtuneiden rintojensa yli.

Auta Jumala. Mikä nainen hän oikein oli ja minkälainen äiti! Nyt

hän oli kohta vanha. Ja kuitenkin vielä sama. Hän ei enää kerjännyt

kuten ennen heidän ollessaan nuoria ihmisiä, jolloin hän oli riehunut

ja rukoillut tuon miehen edessä, joka sulkeutui arkana ja kainona

hänen palaessaan tulena -- joka jäähtyi Ragnfridin tahtoessa suoda

hänelle enemmän kuin aviomiehen osan. Sellaista se oli ollut -- ja

niin hän oli joutunut kantamaan lapsia, kerta kerran jälkeen --

nöyryytettynä, raivoissaan häpeästä, kun ei voinut tyytyä miehensä

kesyyn aviorakkauteen. Sitten taas, kun hän kulki hyvyyttä ja hellyyttä

kaivaten, oli tällä ollut niin paljon antamista -- miehen väsymätön,

lempeä huolenpito hänen sairastaessaan ja kärsiessään lankesi kuin

kaste hänen kuumeiseen mieleensä. Lauritsa tahtoi niin mielellään

kantaa hänen taakkojansa -- mutta hänessä oli jotakin, jota hän ei

tahtonut antaa. Ragnfrid oli rakastanut lapsiaan niin paljon, että

luuli sydämensä pakahtuvan joka kerta kun joku näistä vietiin häneltä.

-- Herra Jumala, mikä hän oikeastaan oli, kun kesken surujaan oli

voinut maistaa tuon pienen makean pisaran, että tämä otti hänen surunsa

ja laski sen omansa rinnalle.

Kristiina -- hän olisi mennyt vaikka tuleen tämän edestä -- sitä

ei uskonut Lauritsa, eikä sitä uskonut hänen lapsensa, vaan niin

se oli. Ja kuitenkin hän nyt tunsi Kristiinaa kohtaan suuttumusta,

joka muistutti vihaa -- unohtaakseen surunsa lapsen surun tähden oli

Lauritsa nyt toivonut tänään voivansa antautua vaimolleen.

Ragnfrid ei tohtinut nousta ylös, sillä hän ei tiennyt valvoiko

Kristiina toisessa vuoteessa. Mutta hän kohosi äänettömästi polvilleen,

ja otsa sängyn jalkopäätä vasten yritti hän rukoilla. Tyttärensä,

miehensä ja itsensä edestä. Vilun kangistaessa vähä vähältä hänen

jäsenensä hän lähti jälleen yöllisille tutuille ajatusretkilleen,

koettaen etsiä sydämelleen tietä rauhan maahan.