I.

Kristiina saapui kotiin kauneimpana kevätaikana. Laagen juoksi

hyrskyisenä kartanon ja peltojen sivu; lepistön hiirenkorvien välitse

vilahteli ja välähteli virta hopeasäkeniä suihkuten. Oli kuin valolla

olisi ollut oma äänensä ja sävelensä pauhinassa -- kun hämärä

laski, kuului äänikin hiljenevän. Veden kohu kaikui Jørundgaardin

ympärillä yötä päivää, ja Kristiinasta tuntui kuin hän olisi kuullut

hirsiseinienkin tärisevän niinkuin harppulaudan.

Tuntureilta, jotka olivat kiedotut siniseen autereeseen päivän toisensa

jälkeen, juoksi alas kiiltäviä vesisäikeitä. Maa uhkui ja väreili

lämpöä; oras peitti melkein koko mullan ja sankka ruoho kiilsi kuin

silkki tuulen pyyhkäistessä sitä. Lehdot ja kukkulat tuoksuivat

hyvältä, ja heti auringon laskettua erkani ilmaan väkevä, vilvas ja

hapahko nesteiden ja laihon lemu -- oli kuin maa olisi huokunut pitkään

ja virvoittuneena. Väristen muisti Kristiina hänestä tuntuneen samalta,

kun Erlend päästi hänet syleilystään. Joka ilta hän paneutui levolle

sairaana ikävästä ja heräsi aamulla hiestyneenä ja uuvuksissa unistaan.

Hänestä tuntui käsittämättömältä, että kotona voitiin olla puhumatta

ainoatakaan sanaa siitä ainoasta, mitä hän ajatteli. Mutta kului viikko

toisensa jälkeen kaikkien vaietessa Kristiinan asiasta ja kenenkään

utelematta, mitä hän hautoi. Isä oli usein metsällä nyt kun kevätkylvö

oli tehty -- hän hoiteli tervamiilujaan, vei kerallaan metsästyshaukat

ja koirat ja viipyi poissa päiväkaudet. Kotona ollessaan hän puhui

tyttärelle yhtä lempeästi kuin ennen -- mutta hänellä ei tuntunut

olevan oikein mitään sanomista tälle, eikä hän kertaakaan pyytänyt

Kristiinaa mukaansa ratsastaessaan kartanosta.

Kristiina oli pelännyt joutuvansa kuulemaan äidin valituksia, mutta

Ragnfrid ei virkkanut halaistua sanaa -- ja se tuntui vieläkin

ilkeämmältä.

* * * * *

Juhananmessun olutkesteissä jakoi Lauritsa Bjørgulfinpoika joka vuosi

köyhille kaiken sen ruoan ja särpimen, joka oli säästynyt taloon

kuluneen paastoviikon aikana. Ne, jotka asuivat lähellä Jørundgaardia,

kävivät tavallisesti itse noutamassa almunsa; heitä kestittiin silloin

hyvin, ja Lauritsa vieraineen ja koko palveluskuntineen kerääntyi

almuntarvitsijain ympärille, sillä näiden joukossa oli iäkkäitä

vanhuksia, jotka osasivat satuja ja runolauluja. Niin he sitten

istuivat pirtissä, lyhentäen aikaansa oluenjuonnilla ja sopuisalla

juttuamisella, ja illalla tanssittiin tanhualla.

Juhananmessu oli tänä vuonna kolea ja pilvisäinen, mutta kukaan

ei murehtinut sitä, sillä uhkasi tulla kuivuus. Ei ollut satanut

veden tippaa Halvardinmessun jälkeen, ja tunturillakin oli ollut

niukanlaisesti lunta; eikä kukaan muistanut nähneensä Laagenissa niin

vähän vettä keskellä sydänkesää kolmeentoista vuoteen.

Lauritsa ja hänen vieraansa olivat siis hyvillä mielin lähtiessään

tervehtimään almunanojia pirtin puolelle. Nämä istuivat pöydän

ympärillä syöden maitopuuroa ja juoden olutta päälle, ja Kristiina

autteli pöydässä, palvellen sairaita ja vanhoja.

Lauritsa tervehti vieraitaan ja kysyi, olivatko nämä tyytyväiset

kestitykseen. Sen jälkeen hän lähti lausumaan tervetulleeksi erään

iäkkään ruotiukon, joka oli tänä päivänä siirretty Jørundgaardiin.

Miehen nimi oli Haakon, hän oli ollut soturi vanhan Haakon-kuninkaan

aikana ja ollut mukana kuninkaan viime retkellä Skotlantiin. Hän

oli nyt rutiköyhä ja sokea; ihmiset olivat koettaneet saada hänet

sairaalaan, mutta hän kulki mieluummin taloissa, sillä häntä kohdeltiin

kaikkialla niinkuin arvossapidettyä vierasta, koska hän oli harvinaisen

tietorikas ja maailmaa nähnyt.

Lauritsa seisoi käsi veljensä olalla -- Aasmund Bjørgulfinpoika oli

tullut Jørundgaardiin vierailemaan. Hän kysyi myös Haakonilta, oliko

tämä tyytyväinen ruokaan. "Olut on hyvää, Lauri Bjørgulfinpoika",

vastasi Haakon. "Mutta puuron on keittänyt tamma. Käsitelty

emäntä laittaa käsitellyn puuron, sanoo sananparsi, ja puuro on

pohjaanpalanutta."

"Ei ollut tarkoitukseni", sanoi Lauritsa, "antaa teille

pohjaanpalanutta puuroa. Mutta tuo vanha sananparsi ei pidä aina

paikkaansa, niin minä ainakin toivon, sillä oma tyttäreni on keittänyt

puuron." Hän nauroi ja käski Kristiinan ja Tordiksen kiiruhtaa

läskivateja noutamaan.

Kristiina sujahti nuolena ulos kotaa kohti. Hänen sydämensä tykytti --

hän oli nähnyt ohimennen sedän kasvot, Haakonin puhuessa emännästä ja

puurosta.

Myöhään illalla hän näki isän ja sedän kävelevän kauan edestakaisin

pihalla, puhellen keskenään. Häntä huimasi pelosta, eikä asia parannut

siitä, että hän seuraavana päivänä näki isän olevan harvasanaisen ja

juron. Mutta Lauritsa ei sanonut mitään.

Ei hän sanonut mitään sedän lähdettyäkään. Kristiina huomasi, ettei

hän puhunut Haakonin kanssa yhtä paljon kuin ennen, ja kun se aika

oli umpeen kulunut, joka heidän oli määrä pitää ukko luonaan, ei

Lauritsa pyytänyt häntä jäämään pitemmäksi aikaa, vaan siirrätti hänet

seuraavaan taloon.

* * * * *

Lauri Bjørgulfinpojalla oli muuten moninaiset syynsä jurouteen ja

mielenmasennukseen, sillä uhkasi tulla suorastaan katovuosi, ja

talonpojat kokoontuivat käräjiin neuvotellakseen, miten tuleva talvi

oli otettava vastaan. Jo jälkikesällä oli useimmille selvä, että heidän

täytyi teurastaa karjansa tai kuljettaa etelämpään myytäväksi suurin

osa elukoistaan, voidakseen ostaa sijaan viljaa väkeä varten. Edellinen

vuosikaan ei ollut ollut mikään hyvä viljavuosi, joten entiset varastot

olivat tavallista laihemmat.

Eräänä aamuna syyspuoleen meni Ragnfrid kolmen tyttärensä kera

katsomaan aivinoita, jotka hän oli levittänyt ulos valkenemaan.

Kristiina kiitteli äidin taitavuutta. Silloin tämä pyyhkäsi hyväillen

Ramborgin päätä:

"Tämä tulee sinun arkkuusi, pienokainen."

"Äiti", sanoi Ulvhild, "enkö minä sitten saakaan omaa arkkua, kun

lähden luostariin?"

"Tiedäthän, ettet sinä jää vähemmälle kuin sisaresikaan", virkkoi

Ragnfrid. "Mutta sinä et tule tarvitsemaan samanlaisia kapioita. Ja

tiedäthän saavasi jäädä isän ja minun luokse koko iäksesi -- jos

tahdot."

"Ja kun sinä joudut luostariin, Ulvhild", sanoi Kristiina epävarmalla

äänellä, -- "olen minä ehkä ollut siellä jo monta vuotta."

Kristiina vilkaisi äitiinsä, mutta Ragnfrid oli vaiti.

"Jos minä olisin sellainen, että olisin voinut joutua naimisiin", sanoi

Ulvhild, "en olisi milloinkaan eronnut Simonista -- hän oli hyvä, ja

hän oli niin surullinen sanoessaan hyvästejä meille."

"Tiedäthän, että isäsi on käskenyt meidän olla puhumatta tästä", sanoi

Ragnfrid, mutta Kristiina lausui uhmaavasti:

"Kyllä minä tiedän, että hän on surrut enemmän erotessaan teistä kuin

minusta."

Äiti vastasi suutuksissaan:

"Eipä hänellä olisi ollut paljon ylpeyttä, jos hän olisi osoittanut

sinulle surevansa -- sinä et tehnyt kauniisti Simonia kohtaan,

tyttäreni. Ja kuitenkin hän pyysi meitä olemaan pakottamatta tai

nuhtelematta sinua --"

"Hän arveli kai nuhdelleensa minua itse siksi paljon", sanoi Kristiina

entiseen tapaan, "ettei kenenkään toisen enää ole tarpeellista

sanoa minulle, miten kelvoton olen. Mutta en minä huomannut Simonin

välittävän kovin paljon minusta, kuultuaan minun pitävän toista

rakkaampana."

"Menkää te kotiin", sanoi äiti pienemmille. Hän kävi istumaan hirrelle,

joka oli maassa, ja veti Kristiinan viereensä.

"Tiedät varsin hyvin", hän jatkoi, "että aina on pidetty sievänä ja

sopivana, ettei mies puhu morsiamelleen liian paljon rakkaudesta -- tai

istu hänen kanssaan kahden ja osoita kovin suurta kiihkoa --"

"Hohoo", sanoi Kristiina, "eivätköhän nuoret, jotka rakastavat

toisiaan, joskus voisi sattua unohtamaan, mitä vanhat pitävät sopivana."

"Varo itseäsi, Kristiina", sanoi äiti, "ettet sinä milloinkaan

unohtaisi sitä." Hän oli hetken ääneti. "Taitaa olla siten, että isäsi

pelkää sinun mielistyneen mieheen, jolle hän ei tahdo sinua antaa."

"Mitä setäni on sanonut", kysyi Kristiina tovin kuluttua.

"Ei enempää", sanoi äiti, "kuin että Erlendillä, Husabyn herralla, on

korkeampi suku kuin maine. Hän kuuluu pyytäneen Aasmundia puhumaan

puolestaan Lauritsalle. Isäsi ei tullut iloiseksi siitä."

Mutta Kristiinan kasvot alkoivat loistaa. Erlend oli puhunut hänen

sedällensä. Ja hän kun oli surrut niin sitä, ettei tämä ollut antanut

itsestään tietoa.

Silloin virkkoi äiti jälleen:

"Sitten kertoi Aasmund kuulleensa sellaista, että hän olisi kuljeksinut

nunnaluostarin ympärillä ja että sinä olisit tullut häntä tapailemaan

aitojen varsille."

"Entä sitten", kysyi Kristiina.

"Aasmund puolustaa tuota liittoa, ymmärräthän", sanoi Ragnfrid.

"Mutta silloin Lauritsa suuttui enemmän kuin minä olen nähnyt hänen

milloinkaan suuttuvan. Hän sanoi, että kosija, joka kierteli sellaisia

teitä hänen tyttärensä luokse, oli tapaava hänet miekka kädessä.

Tapamme Dyfrinin väkeä kohtaan oli jo ollut häpeällinen, mutta jos

Erlend oli houkutellut sinut juoksentelemaan kanssansa pimeässä teitä

pitkin, ja tämän sillä aikaa kun sinä olit luostarissa, oli se hänen

mielestään selvä merkki siitä, että moisen sulhasen menettäminen oli

parempi sinulle."

Kristiina väänteli käsiään -- väri vaihteli hänen kasvoillaan. Äiti

kietoi käsivartensa hänen ympärilleen -- mutta Kristiina vääntäytyi

irti ja huusi mielettömänä liikutuksesta:

"Antakaa minun olla, äiti! Vai tahdotteko koetella, olenko minä käynyt

paksummaksi uumilta --"

Seuraavalla hetkellä hän lensi pystyyn, pidellen kädellään poskeansa

-- ja katsoi ymmällään äidin säihkyviä kasvoja. Kukaan ei ollut lyönyt

häntä lapsuudesta asti.

"Istu", käski Ragnfrid. "Istu", hän toisti, ja tyttären oli toteltava.

Äiti istui hiljaa vähän aikaa, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen

äänensä:

"Olen huomannut, Kristiina, ettet ole milloinkaan pitänyt minusta

paljon. Ajattelin, että se kukaties johtui siitä, ettet luullut minun

pitävän erittäin paljoa sinusta -- eli siten kuin isäsi sinusta pitää.

Annoin asian olla -- ajattelin, että kun oli tuleva aika, jolloin itse

saisit lapsia, ymmärtäisit asian --.

"Annoin sinulle rintaa, ja jo silloin oli niin, että kun Lauritsa tuli

lähelle meitä, sinä heitit suustasi rinnan ja kurotuit häntä kohti ja

nauroit niin että maito valui suustasi. Lauritsasta tuo oli hauskaa --

ja Herra tietää, että soin sen hänelle; soin sen sinullekin, että isäsi

leikki ja nauroi joka kerran kun sinut näki. Säälin sinua, palleroista,

siksi etten voinut hillitä pitkiä itkujani. Ajattelin enemmän sitä,

miltä tuntuisi kadottaa sinutkin, kuin osasin iloita siitä, että vielä

elit. Mutta Jumalan ja Neitsyt Maarian nimessä vannon, etten rakastanut

sinua vähemmän kuin Lauritsa."

Kyyneleet virtasivat Ragnfridin poskia pitkin, mutta hänen kasvonsa

olivat aivan rauhalliset ja samoin hänen äänensä, kun hän jatkoi:

"Herra tietää, etten milloinkaan karsastellut ystävyyttä, joka oli

teidän välillänne. Ajattelin, etten ollut tuottanut hänelle liikaa iloa

niinä vuosina, jotka olimme eläneet yhdessä, ja iloitsin, että hänellä

oli sinut. Ajattelin myös, että jos Ivar, minun isäni, olisi ollut

samanlainen minulle, niin --.

"On paljon asioita, Kristiina, joista äidin tulee varoittaa

tyttäriänsä. Ajattelin, ettei sitä tarvittu sinuun nähden, joka olit

kulkenut isäsi jäljissä koko elämäsi -- että sinun piti tietää, mikä on

oikein ja kunniallista! Tuo, mitä äsken mainitsit -- luuletko minun

saattavan ajatella, että sinä tahtoisit tuottaa isällesi sellaisen

surun --.

"Tahdoin vain sanoa -- että toivon sinulle sellaista miestä, jota

voit rakastaa. Mutta silloin sinun on oltava ymmärtäväinen -- eikä

annettava Lauritsan saada sitä ajatusta, että olet valinnut itsellesi

onnettoman kumppalin, sellaisen, joka ei piittaa naisen rauhasta ja

kunniasta. Sellaiselle hän ei ole antava sinua -- ei edes päästääkseen

sinut julkisesta häpeästä. Silloin on Lauritsa mieluummin antava raudan

ratkaista hänen ja sen miehen välit, joka olisi pilannut elämäsi --."

Näin puhuttuaan äiti nousi ja jätti hänet.