Seuraavana päivänä, aurinkoisena joulukuun aamuna kulki nuori mies
ja nuori nainen käsikkäin Palais-Royalin puiston halki. He menivät
jalokivikauppaan, missä he valitsivat kaksi samanlaista sormusta,
jotka he hymyillen vaihtoivat ja pistivät kumpikin sormeensa. Pienen
kävelyn jälkeen menivät he syömään aamiaista Frères-Provençaux'n
ravintolaan, minkä pienistä huoneista on kauneimpia näköaloja
maailmassa. Sinne tultuaan asettuivat he, tarjoilijan poistuttua,
ikkunan ääreen ja puristivat hellästi toistensa käsiä. Nuori mies
oli matkapuvussa ja päättäen ilosta, joka loisti hänen kasvoistaan,
olisi häntä saattanut luulla nuoreksi aviomieheksi, joka ensi kertaa
opastaa nuorta vaimoaan Parisin elämään ja huvituksiin. Hänen
iloisuutensa oli lempeä ja tyyni, kuten onni aina on. Ihmistuntija
olisi nähnyt hänessä lapsen, joka juuri on tulemassa mieheksi ja
jonka katse on muuttumassa luottavammaksi ja varmemmaksi. Silloin
tällöin loi hän silmänsä taivasta kohti, senjälkeen katsoi hän
taas ystävätärtään ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä; mutta hän
antoi niiden virrata pitkin poskiaan ja hän hymyili niiden välitse.
Nainen oli kalpea ja miettiväinen ja katsoi koko ajan ystäväänsä.
Hänen piirteensä puhuivat syvästä kärsimyksestä, joka ei koettanut
kätkeytyä, mutta joka ei voinut vastustaa sitä iloisuutta, jonka
se näki edessään. Kun hänen seuralaisensa hymyili, hymyili hänkin,
mutta ei yksin; kun mies puhui, vastasi hän ja hän söi mitä toinen
hänelle tarjosi. Mutta muutoin vallitsi hänessä hiljaisuus, joka
vain silloin tällöin väistyi. Hänen väsymyksensä ja alakuloisuutensa
kertoi, että hän oli heikompi kahdesta olennosta, jotka rakastavat
toisiaan ja joista toinen elää kokonaan toisessa ja vastaa hänen
ajatuksiinsa kuin kaiku. Nuori mies näytti olevan siitä tietoinen,
ylpeä ja kiitollinen, mutta hänen ylpeytensäkin osotti, että
onni oli hänelle outo. Kun nainen äkkiä kävi surulliseksi ja loi
alas silmänsä, koetti mies näyttää päättävältä ja huolettomalta
rauhoittaakseen häntä, mutta se ei onnistunut hänelle aina, ja
joskus kävi hänkin surulliseksi. Syrjäisen olisi ollut mahdotonta
ymmärtää tuota voiman ja heikkouden, ilon ja surun, mielenliikutuksen
ja rauhallisuuden sekoitusta. Heitä olisi saattanut luulla vuoroin
maailman onnellisimmiksi, vuoroin onnettomimmiksi ihmisiksi; mutta
vaikka ei tuntenut heidän salaisuuttaan, näki, että he kärsivät
yhdessä, että he olivat painaneet surujensa yli sinetin, lujemman
kuin itse rakkaus, ystävyyden sinetin. Kun he puristivat toistensa
käsiä, olivat heidän katseensa puhtaat. He puhuivat matalalla
äänellä, vaikka he olivat kahden. Ikäänkuin ajatusten painosta
taipuivat heidän otsansa toisiaan vasten, mutta heidän huulensa eivät
koskettaneet toisiaan. He katsoivat toisiaan hellän ja juhlallisen
näköisinä niinkuin heikot ihmiset tekevät, kun he tahtovat olla hyviä
toisilleen. Kun kello löi yksi, huokasi nainen syvään ja sanoi,
kääntyen puoleksi poispäin:
"Octave, jospa erehtyisitte!"
"En, ystäväni, olkaa varma siitä, että minä en erehdy. Te tulette
kärsimään paljon, ehkä kauankin, minä aina, mutta me paranemme
molemmat, te ajan ja minä Jumalan avulla."
"Octave, Octave, oletteko varma, ett'ette pety?"
"En usko, rakas Brigitte, että koskaan voimme toisiamme unohtaa;
mutta minä luulen, että me tällä hetkellä emme vielä voi antaa
toisillemme anteeksi ja sitä täytyy meidän tehdä, vaikk'emme koskaan
enää näkisi toisiamme."
"Miksi emme enää näkisi toisiamme? Miksi emme jonakin päivänä... Te
olette vielä niin nuori!"
Nainen lisäsi hymyillen:
"Kun te ensi kerran rakastutte, voimme tavata toisemme ilman vaaraa."
"Ei, ystäväni; en voi koskaan nähdä teitä rakastamatta teitä.
Jospa hän, jonka haltuun teidät jätän, olisi teidän arvoisenne!
Smith on hyvä, kunnollinen ja kelpo mies, mutta kuinka paljon
hänestä pidättekin, niin näettehän kuitenkin, että vielä rakastatte
minua, sillä, jos tahtoisin jäädä tai ottaa teidät mukaani, niin
suostuisitte siihen."
"Se on totta", vastasi nainen.
"Onko se totta, totta?" huudahti nuori mies katsoen toista syvään
silmiin. "Onko se totta? Jos tahtoisin, tulisitte minun kanssani?"
Senjälkeen jatkoi hän lempeällä äänellä:
"Siksi emme koskaan enää saa toisiamme tavata. On olemassa rakkautta,
joka sekoittaa pään, aistit, sielun ja sydämen, mutta on myöskin
olemassa rakkautta, joka tunkee juurensa syvemmälle ja kuolee vasta
sen sydämen kanssa, johon se on juurtunut."
"Mutta te kirjoitatte kuitenkin minulle?"
"Niin, aluksi, hetkeksi, sillä se mitä minulla on kärsittävänä on
niin kovaa, että kaikesta luopuminen, joka on minulle ollut rakasta,
minut varmaan tappaisi. Ennenkuin vielä tunsin teidät, lähestyin
teitä vähitellen, peljäten, että olisin liian tuttavallinen,
kunnes... Mutta älkäämme puhuko siitä, mikä on ollut. Samalla
tavoin ovat kirjeeni käyvä yhä harvemmiksi, kunnes ne kokonaan
lakkaavat. Niin astun alas siltä kukkulalta, jolle olen kavunnut
vuoden aikana. Se on oleva hyvin surullista, mutta ei ehkä kokonaan
vailla lohdutusta. Kun kirkkomaalla pysähtyy tuoreen ja vihertävän
haudan eteen, jonka kiveen on piirretty kaksi rakasta nimeä, tuntee
omituista surua, joka saa kyyneleet vuotamaan ilman katkeruutta. Niin
aion minäkin joskus muistella, että olen elänyt."
Viime sanoja kuullessaan heittäytyi nainen nojatuoliin ja alkoi
nyyhkyttää. Nuori mies itki hänkin, mutta hän seisoi paikallaan
ikäänkuin hän ei olisi halunnut itselleen tunnustaa suruaan. Kun
kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta, meni hän ystävättärensä luo,
tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
"Uskokaa minua", sanoi hän, "tieto että on teidän rakastamanne --
millä nimellä sitten tahtookin nimittää sitä sijaa, jonka on saanut
teidän sydämessänne -- antaa voimaa ja rohkeutta. Uskokaa minua,
Brigitte, kukaan ei ole ymmärtävä teitä paremmin kuin minä; joku
toinen voi rakastaa teitä arvokkaammalla tavalla, kukaan ei rakasta
teitä syvemmin kuin minä. Toinen on kunnioittava teissä niitä
ominaisuuksia, joita minä olen loukannut, ympäröivä teidät kokonaan
rakkaudellaan. Sinä voit saada paremman rakastajan, et koskaan
parempaa veljeä. Ojentakaa minulle kätenne ja lausukaa nuo sanat,
joille maailma nauraa sentähden, ettei se niitä ymmärrä: 'Pysykäämme
ystävinä, ja hyvästi iäksi.' Kun ensi kerran lankesimme toistemme
syliin tiesi jokin osa meissä jo aikoja sitten, että tulisimme
löytämään toisemme. Älköön tämä osa meissä, joka on tavannut toisensa
Jumalan edessä, tietäkö, että eroamme täällä maan päällä, älköön
silmänräpäyksen ero turmelko ikuista onneamme!"
Mies piti naisen kättä kädessään. Nainen nousi, vielä kyynelten
vallassa. Omituisesti hymyillen astui hän peilin eteen, otti
esiin saksensa ja leikkasi niillä pitkän suortuvan hiuksistaan.
Hän tarkasteli hetken peilissä kasvojaan, joita oli rumentanut
riistämällä osan niiden kauneimmasta aarteesta, ja ojensi senjälkeen
hiussuortuvan rakastajalleen.
Kello löi uudelleen; oli aika lähteä. Kun he taas kulkivat puutarhan
pylväskäytävää, näyttivät he yhtä iloisilta kuin tullessaan.
"Mikä kaunis päiväpaiste!" sanoi nuori mies.
"Ja kaunis päivä", sanoi Brigitte, "jonka muisto ei koskaan hälvene!"
Nainen painoi lujaan kätensä sydäntään vasten. He kiiruhtivat
askeleitaan ja katosivat väentungokseen.
Tunti sen jälkeen vierivät matkavaunut jo pienellä mäellä
Fontainebleau-portin takana. Niissä istui nuori mies yksin. Hän
katsoi viimeistä kertaa synnyinkaupunkiaan kaukaisuudessa ja kiitti
Jumalaa siitä, että kolmesta olennosta, jotka olivat kärsineet hänen
tähtensä, oli enää vain yksi onneton.