"Oskar", sanoi Magnus, "kuulin, mitä makuuhuoneessa tapahtui."
"Olit siis kuuntelemassa?"
"Olin."
"Et häpeä sanoa olleesi portailla vaanimassa -- kenties nelin kontan
kyykkien -- mitä minä vaimoni kanssa puhelin?"
"Olisin kuunnellut vatsallani ryömien, jos tarvittu olisi", selitti
Magnus, ja hänen kasvonsa synkkenivät synkkenemistään.
"Saanko kysyä, miksi kuuntelit?" kiukkuili Oskar.
"Syystä ett'en voinut menetellä muutoin."
"Miten niin?"
"Olen taannut olevani täällä tarvittaessa."
"Vaimolleni?"
"Niin."
"Suonet anteeksi, Magnus, jos sanon, että sinun olisi paljoa parempi
hoitaa omia asioitasi."
"Tämä on oma asiani. Oskar, sinun on annettava lapsi takaisin
Thoralle."
"Toden totta, Magnus, heittäydyt arvaamattoman vapaaksi. Jollet olisi
veljeni --"
"Pyh! Anna lapsi äidilleen."
"Jumal'auta, mies", ärjäisi Oskar, huohottaen kuin hengästyksiinsä
juosseena, "luuletko todella minun antavan syrjäisen, olkoonpa tämä
vaikka veljenikin, määräillä miten minun on menetteleminen
perhevaikeuksiini nähden, ja matkata Thingvelliristä asti johtamaan
kotoisia asioitani? Mitä oikeutta on sinulla sekaantua minun oloihini
-- vaimoni ja minun suhteisiin?"
Magnuksen kasvoilla tummeni pilvi yhä uhkaavammaksi, ja hän sanoi:
"Kysyt mitä oikeutta?"
"Niin juuri."
"Minä rakastin Thora Nielseniä."
"Pidät välttämättömänä sen minulle julistaa?" vastasi Oskar.
"Muistuttaaksesiko, että hän sinut hylkäsi minun vuokseni?"
"Se on valhe, Oskar Stephensson."
"Lujaa kieltä!" murisi Oskar naurahtaen, mutta hän vapisi
silminnähtävästi.
"Luovuin hänestä, vaikka olisin voinut pitää hänen sanastaan kiinni.
Ratkaisin tytön onnen hyväksi omaani vastaan. Luovutin hänet sinulle,
tehdäkseni hänet onnelliseksi. Tämä oli ehto, jolla hänet sinulle
annoin, ja mikä on tulos? Mikä on tulos, minä kysyn? Olet antanut
toisen naisen saada hänen sijansa."
"Toisen naisen?" kertasi Oskar. "Sillä tapaako puhut hänen omasta
sisarestaan -- Helgasta?"
"Sisar tahi ei, hän on kidutellut Thoraa joka tavalla, mitä hänen
itsekäs sielunsa on osannut keksiä", sanoi Magnus. "Sen hän on tehnyt,
ja sinä olet häntä autellut ja viskannut pois aarteen, jota minä olen
pitänyt elämääni kalliimpana."
Oskarilta puhkesi vastustava huudahdus, mutta Magnus vaiensi hänet
sanatulvalla sellaisella, ettei oltu moista konsanaan kuultu hänen
vaiteliailta huuliltaan. "Luuletko, ett'en tiedä millaiseen elämään
johdit tuon onnettoman lapsen, silloin kun olitte poissa -- sinä ja
tyttö yhdessä? Ja nyt kun hänelle tulee pienokainen ja hänen miehensä
palaa hänen luokseen takaisin, kuten hänen täytyykin, jos on mies, niin
annat hänen sisarensa vehkeilevän sydämen riistää häneltä ainoankin
onnen."
Taaskin panivat Oskarin vaalenevat huulet parhaansa nauraakseen.
"Magnus", hän sanoi, "sinulle on mahdoton suuttua. Nähtävästi et tiedä,
että lapsi otettiin äidiltään perheen suostumuksella ja lääkärin
neuvosta."
"Ho hoo! Luuletko, ett'en tiedä, kuka sen tuuman esitti? Luuletko,
ett'en näe Helgan tarkoitusta. Luuletko, ett'en kuule hänen surkeita
ruikutuksiaan -- yhtä hyvin kuin olisin niitä kuuntelemassa! Viaton
pikku raukka on hengenvaarassa! Sen täytyy joutua hänelle -- _hänen_ on
sitä vaalittava. Miksi? Saattaakseen sinut takaisin jalkainsa juureen
-- kiinnittääkseen sinut itseensä hinnalla millä tahansa. Ja sinä
suinpäin kompastut hänen juoniinsa -- kun sitä itse tahdot -- kun et
tunne itseäsi etkä vaimoasi etkä naista, joka ei kelpaisi hänen
kengännauhojaan päästämään."
Oskar luimisteli Magnuksen ripittäessä, sillä jokainen sana osui
ytimeen.
"Oskar", uudisti Magnus, "annathan lapsen takaisin äidilleen -- se on
parhaaksi, ole varma siitä."
"Minulla on oma mielipiteeni siitä, mikä parhaaksi on", vastasi Oskar
ylpistyen, "ja jos tällä haavaa äidin ja lapsen on mielestäni paras
olla erillään --"
"Oskar Stephensson", keskeytti Magnus, "annathan lapsen takaisin
äidilleen."
"Ja jos kieltäydyn, niin millä oikeudella minua komennat?" sanoi Oskar.
"Oikeudella, minkä sain luovuttaessani Thoran sinulle", vastasi Magnus.
"Ja sillä oikeudella, minkä minä sain hänen tullessaan vaimokseni, minä
menettelen hänen lapseensa nähden sikäli, kuin oikeaksi näen", uhitteli
Oskar.
Siitä Magnus menetti kaiken malttinsa.
"Onko hän koira, että voit häneltä penikat riistää?" hän huusi.
"Laki antaa minulle oikeuden menetellä hänen jälkeläisiinsä nähden,
miten sopivaksi katson", intti Oskar,
"Sitten hiiteen laki", huusi Magnus. "Ja jos olet kuuro pyytelyilleni,
niin minä -- minä --"
"Pitkitä vaan", sanoi Oskar. "Et ensi kertaa uhkaile rikkoa lakia."
"_Sinä_ särjet tyttöraukan sydämen, ja vielä puhut minulle lain
loukkaamisesta. Mutta minä teen enemmänkin kuin sen. Jollet anna lasta
äidilleen, niin sen otan väkisin ja itse annan hänelle. Ja jos yksikään
mies yrittää minua estää, olkoon kuka tahi mikä hyvänsä, niin jumaliste
isken häneltä hampaat kurkkuun."
Ratsuraippansa lattiaan mäjäyttäen oli Magnus astahtanut eteenpäin ja
pui nyrkkiään Oskarin värähtelevien kasvojen edessä, mutta portaiden
yläpäästä huudettiin: "Magnus! Oskar! Magnus! Oskar!"
Anna juoksi alas portaita ja asettui miesten väliin -- Oskarin hennon,
notkean vartalon ja vaaleatukkaisen pään, sekä Magnuksen vantteran
rungon ja mustenevien kasvojen, molempain kiivaasti läähättäessä,
raivosta ja vihasta vapisten.
"Poikani! Poikani! Hävetkää! Hävetkää!" huusi Anna. "Jokainen sana
kuuluu makuuhuoneeseen, ja Thora itkee silmänsä pilalle."
Magnuksen käsi vaipui alas, hän vetäysi askeleen pari sivummalle,
ikäänkuin nolostuneena ja häpeissään, mutta Oskar seisoi hievahtamatta
paikallaan.
"Magnus -- Oskar", pitkitti Anna, "jos te kumpikin rakastatte tyttö
raukkaa, joka avuttomana makaa yläkerrassa, niin eikö teidän juuri
siitä syystä tulisi olla ystävyksiä eikä vihamiehiä? Ja ajatelkaahan
minua, pojat. Minä olen äitinne. Tottahan saman äidin pojat voivat
rauhassa elää. Imetin teitä molempia, ollessanne pieniä, ja jos teidän
välillänne nyt olisi kiistaa, iskuja ja ehkä verenvuodatusta, niin se
olisi kuolemani -- en voisi sitä kestää."
Sitten hän kääntyi Magnukseen ja soperteli, mikäli sokaisevilta
kyyneliltään kykeni:
"Magnus, et saa olla vihainen Oskarille. Hän on nuorempi veljesi,
muista se. Sinä ja hän nukuitte samassa vuoteessa lapsina. Ja hänen
poikana ollessaan oli tapanasi kanniskella häntä selässäsi ja tapella
hänen puolestaan."
Magnus hytkähti ja kääntyi jälleen, kunnes seisoi selin äitiinsä, ja
arvellen, ettei hän ollut järkytettävissä pyörähti Anna Oskariin päin.
"Oskar", hän rukoili, "sinun täytyy tehdä Magnuksen kanssa sovinto.
Sinun täytyy, vaikkapa vain Thoran tähden. Muista, että _sinä_ olet
hänet saanut, Oskar, ja jos on totta, että Magnus hänet sinulle
luovutti, vaikka häntä itse rakasti, niin ajattelehan uhrausta, mikä
hänen on täytynyt tehdä teidän molempain hyväksi! Kenties Magnus
rakastaa häntä vieläkin ja on itsensä tuominnut elinaikaiseen
yksinäisyyteen hänet menetettyään. Ja kenties Magnus itkee sydämensä
kuiviin hänen tähtensä, pitkät yöt pääksytysten. Noin suuresti
kärsivällä rakkaudella on suuret puolustelunsa, Oskar. Eikö se anna
hänelle oikeutta huolehtia Thoran onnesta? Ja jos Magnus ajattelee
hänen kärsivän pikku Elinin kaipuussa --"
Oskarin kurkkua kuroi, ja hän äännähti käheästi: "Thora saakoon
lapsensa takaisin, äiti. Jos lääkäri sanoo sen olevan turvallista, niin
hän saa lapsen heti takaisin."
"Kas siinä", sanoi Anna, "se on kohtuus -- mikään ei voisi olla sen
kohtuullisempaa, Magnus. Tulehan, sinun täytyy pudistaa Oskaria
kädestä."
Anna laski kätensä Magnuksen käsivarrelle, mutta tämä ei liikahtanut.
"Magnus", sanoi Anna, "olkoonkin äitisi rakkaus kaikki, mitä sinulle on
enää jäänyt, mutta se pysyy kauan, poikani. Sinun ei tarvitse siitä
luopua kenenkään hyväksi, eikä kukaan sitä voi anastaa. Lopultakin on
äidin rakkaus paras. Se säilyy sinulla ja viihdyttelee sinua mitä
tahansa teetkin ja mitä tahansa maailma sinulle tehnee. Magnus, sinun
täytyy sopia veljesi kanssa -- pienen veljesi kanssa -- äitisi takia,
Magnus --"
Magnus käännähti ja näki Oskarin edessään murtuneena, käsi ojolla.
Silloin hänen oma kätensä heilahti esiin, vetäysi takaisin, heilahti
taaskin, ja seuraavassa hetkessä tanakka jättiläinen kietaisi
käsivartensa Oskarin kaulaan nyyhkien kuin lapsi.
Kaksi minuuttia jälkeenpäin Magnus oli matkalla kotiin, viuhutellen
pitkää raippaansa Kultaharjan kiitävän pään yli ja hoilaten ja
nelistäen kuin mielipuoli.