"Vaipuos, lapsonen,
enkelinä unehen;
silmäsi umpeen luo --"
Raukea ääni lauloi säkeen ja pysähtyi; toisen, ja taas pysähtyi, ja
sitten virkahti heikosti:
"Olisipa suloista näin uinahtaa jonakin päivänä lapsi ja minä --
herätäkseen taivaassa!"
"Sh!"
"Oskarin vuoksi olisin pahoillani, mutta sittenkin --"
Heikko ääni sopersi, keveä hengitys kävi vitkallisemmaksi, sinervät
silmäluomet painuivat umpeen, kalpeat huulet jäivät raolleen, valkeat
käsivarret höllenivät, ja sitten nuo kaksi lasta, äiti ja pienokainen,
lepäsivät unen helmassa yhtenä.
Äänettöminä istuivat molemmat vaimot hämyssä jonkun minuutin kuin
rikolliset, muuta kuulematta kuin kellon raksutuksen. Sitten täti
Margret hiipi Annan luokse, joka värjötteli pää mustaan
silkkiesiliinaan peitettynä, ja kuiskasi:
"Oskar odottelee ovella. Jos se laisinkaan on tehtävä, niin on se nyt
tehtävä."
Anna sieppasi verhon silmiltään ja näki Oskarin seisovan kynnyksellä
viitta yllään. Hän nousi tutisevin jäsenin ja hamuili vuoteen luo. Sen
ääreen hän pysähtyi tuokioksi kuuntelemaan Thoran säännöllistä
hengitystä. Sitten hän veti äidin valkeat käsivarret erilleen ja nosti
lapsen niiltä.
Täti Margret kietaisi nukkuvan pienokaisen ympärille huivin ja Oskar
verhosi sen viittaansa.
"Yö on lauha, ei se kylmety", hän sopersi. Silmänräpäyksessä hän
sujahti ulos, täti Margret kintereillään. Sitten Anna hoippui ulompaan
kamariin ja peitti taas kasvonsa. "Oi, Jumala minulle anteeksi
antakoon! Anteeksi, anteeksi!" hän nyyhki.