Lumi oli sulanut, kalpea maa loisti vihreänä ja kultaisena kevään
jalokivivaipassa, kun matkustajat palasivat Islantiin. Kiertäen vuonon
niemekkeen nenitse varhain aamulla, pikku kaupungin savutessa
aamiaisaskareissa, kapteeni Zinsen oli heidän kotiintulonsa kunniaksi
laukaissut kanuunan, ja jokainen syöksähti ilomielin ulos ovesta,
luullen sotalaivan tulleen Kööpenhaminasta; mutta riemu oli vielä
remuavampi, kun "Laura" laski ankkurinsa ja sitä vastaan lähteneet
pikku veneet palatessaan toivat viestin hääseurueen tulosta.
Puolet miehisiä asukkaita keräysi laiturille toivottamaan matkaajia
tervetulleiksi, ja joukossa oli kuvernööri täydessä virkapuvussaan,
johtaja juhlakalotti päässään, parhainta merenvahapiippuaan poltellen,
ruununvouti, rehtori ja piispa.
Johtajan iso valkea vene oli heti lähetetty noutamaan noita kolmea
maihin, ja sen takaisin tullessa oltiin hyvin uteliaita näkemään, miltä
nuo pitkän matkansa jälkeen näyttäisivät. Kokassa seisova Oskar nähtiin
päivettyneeksi ja hieman vanhentuneeksi, kun oli kasvattanut pienet,
vaaleat, suipoiksi kierretyt viikset. Joku huomasi, että hänellä oli
uusimmankuosiset liivit ja käsivarrellaan italialainen levätti. Helga
seisoi keskellä venettä ja näytti hiukan tanakammalta, ranskalainen
hattu päässään. Hän kantoi valokuvauskonetta hihnassa hartioillaan
ja katseli laiturilla tungeksivaa väkijoukkoa norsunluisella
kaukoputkella. Ja Thora, joka istui perässä sama puku yllään kuin
lähtiessäänkin, Magnuksen valkea karhuntalja helmassaan, näytti
pikkuisen laihemmalta kuin ennen, mutta kasvoja kirkasti hymyily,
joskin sädehtivissä silmissä kiilsi kyyneleitä.
Veneen saapuessa laituriin raikuivat tervehdykset niin innostuneina
kuin kurkusta lähti. Ei tahtonut tulla loppua naurusta ja leikinteosta,
kätten pudistuksista ja olalle taputuksista. Thoraa suudeltuaan
huomasivat kuvernööri Ja johtaja poskensa kosteiksi, mutta Helga oli
pirteä kuin päivä ja Oskar sai jokaisen hyvälle tuulelle. Hän paiskasi
kättä joka taholle ja huuteli kalastajia ja venemiehiä nimeltään. "Eipä
unhota vanhaa ystävää!" virkahti muuan paljasjalkainen ukko hyvillään.
Marssittiin sitten joukolla hallitustaloon, missä Anna kuistin ovella
odotteli esiliina ja hilkka yllään. Thora itki ilosta hänet nähdessään
ja hänet oli kannettava makuuhuoneeseensa. Ja kun täti Margret saapui
voideltuine kiharoineen ja Oskar tahtoi häntä suudella, niin hän
leikkisästi poskelle näpäyttäen torjui tungettelijan ja juoksi suoraa
päätä yläkertaan sanoen: "Katsonpahan ensin, mitä olet lapselleni
tehnyt."
Helgakin meni ylös hattuaan riisumaan, ja sitten kuvernööri ja johtaja
riepottivat Oskarin vierashuoneeseen, missä piispa, ruununvouti ja
rehtori yhtyivät heihin. Maria toi sisälle kahvia ja suklaata, ja ukot
ahtoivat tupakkaa piippuunsa, käyden sitten Oskaria kysymyksillään
ahdistamaan. Kuvernööri tiedusteli Englannin politiikkaa, johtaja
tullimaksuja, piispa kyseli Vatikaanista ja rehtori Rooman foorumilla
tehdyistä kaivauksista.
Oskarilla oli kaikkeen rivakka ja ponteva vastaus, joka kuulosti
tietävältä ja tehosi sukkeluudellaan, ja lipuen sitten tosiasiain
raskaalta maaperältä laskemaan mäkeä mielikuvituksen liukkailla
rinteillä hän hauskutteli kuulijoitaan matkakaskuilla ja naurettavilla
tapahtumilla, mitä heille oli tahi ei ollut sattunut.
Kaikki jutut osuivat paikalleen: hänen pistoolinsa laukesi aina, heti
kun hän liipasimesta nykäisi -- ukot nauroivat vesi silmissä. "Aika
poika!" "Pelaa joka sormellaan." Hänen hilpeytensä vaikutti heihin kuin
aurinko pimeäin päiväin perästä, tyvenellä heräävä tuulahdus meren
ulapalla, veneen ensi heilahdus ensimmäisellä airon vetäisyllä. Hän oli
sama hillitön, syyntakeeton, herttainen tuhlaajapoika kuin ennenkin, ja
vasta aikoja jälkeenpäin muistettiin, että hänen iloisuudessaan oli
sorahdellut ontto sointu, remussaan väärä pohjasävel.
Helga tuli alas vierashuoneeseen, ja miehet huudahtelivat hänelle
yhteen suuhun.
"Onpa hänestä tullut pönäkkä!" huomautti kuvernööri.
"On tosiaan kostunut matkasta", virkkoi johtaja.
"Se on totta!" vakuutti Oskar. "Sai mitä halusikin -- kaiken mitä
halusi."
"Joutavia! Puhukaa vakavammista asioista", hymähti Helga.
Sitten tuli Thora, jonka ympärillä Anna ja täti Margret hyörivät ja
hyrisivät kuin mehiläiset. Hän oli -- vain vanhan muiston vuoksi --
vaihtanut ylleen islantilaisen pukunsa, ja nyt hunnutta nähtynä oli
kieltämättä laihtunut; nenänjuurella oli pingoittunut piirre ja
poskilla kuumeiset täplät. Mutta kasvoja kirkastivat arat hymyt ja
harras kiitollisuus.
"Anna on meille antanut kerrassaan viehättävät huoneet, Oskar,
kadunpuoleisen ison huoneen ja sen takaa pitkän kamarin, vaikk'en
tiedä, mitä ihmettä me kahdella teemme."
"No, älähän sillä mieltäsi vaivaa, kultaseni -- ehkä ne vähitellen
saamme käytetyksi", vastasi Anna, merkitsevästi nyökäyttäen päätään, ja
silloin sävähti Thoran kasvoille hehkuva puna kuin hätälippuna, ja
miehet alkoivat myhäillä.
Annakin hymyili, iski silmää kuvernöörille ja kuiskaili hänelle
kädenselän suojassa. "Onko niin?" "On todella, minä kysyin häneltä
yläkerrassa, ja niin oli kuin odotinkin." Sitten kuvernööri vuorostaan
alkoi hyllyä ja johtajalle kuiskutella. "Älähän, onko tosi?" "Niin Anna
sanoo." Ja sitten he kuiskailivat yhdessä, kunnes jokainen heitä
nauroi, jolloin johtaja virkahti:
"Kuulehan, Oskar, olet kertonut meille kaiken maailman asiat, Lontoot,
Pariisit ja Roomat, mutta et sanaakaan siitä paikasta, missä rahaa
ansaitaan ilman työtä."
"Monte Carlosta? Enkö?" sanoi Oskar. "No, niin -- kaunis paikka! Ihan
paratiisi."
"Ihan hornan kita, jos on puoletkaan totta siitä, mitä kuulee",
huomautti kuvernööri.
"Kyllähän -- kyllä niinkin on, on tosin", myönsi Oskar.
"Kuulin kerran erään miehen saaneen kymmenen puntaa yhtenä iltana --
ajatelkaas", ihmetteli johtaja.
"Jo nyt jotakin!" huudahti täti Margret.
"Mutta mitä hyödyttää kirstullinen kultaa, jos piru pitää avaimen?"
arveli kuvernööri.
Sitten Helga, joka istui pianojakkaralla, alkoi hiljalleen soittaa, ja
Oskar pyörähti hänen luokseen.
"Oi, Addio Napoli! Meidänpä täytyy sinulle laulaa muutamia napolilaisia
lauluja, isä."
Esitys saavutti äänekästä hyväksymistä, ja puolen tunnin ajan Helga
soitti ja Oskar lauloi niitä iloisia pikku laulelmia, joilla Napoli saa
Italian ilman sävelinä helähtelemään. Ja kun eräänä hetkenä johtaja oli
palaamaisillaan takaisin mieheen, joka yhdessä illassa voitti kymmenen
puntaa, niin Helga aloitti tarantellan ja Oskar tanssi.
Vihdoin lausui kuvernööri: "Kaikella on pysäkkinsä paitsi ajalla. On
myöhä, ja Thora näyttää väsyneeltä, joten aion ajaa ulos jokaisen, joka
ei täällä asu."
"Oikein sanottu", vahvisti täti Margret, "ja minä vien Helgan omaan
asuntoonsa."
"Minä Helgan kotiin saatan", sanoi Oskar, ja käsi puristellen ja
hyvästelyjä lausuillen alkoi seurue hajaantua.
"Oikeastaan lienet iloissasi, kun olet jälleen kotimaassa, Thora?"
kysäisi piispa.
"Hyvin, hyvin iloissani", vastasi Thora.
"Ha, ha! Ei ole helppo panna liekaan koti-ikävän riivaamaa ponia",
nauroi rehtori. "Entäs sinä, Helga?"
"Minä en ole vähääkään iloissani, rehtori. Kuka _voisikaan_ ilomielin
vaihtaa kaiken tuon viehättävän tällaiseen erämaahan?"
Se hyyti jokaisen hetkeksi, ja Helgan avuksi aikoen virkkoi Oskar:
"On siinä perääkin, mitä Helga sanoo, onhan --"
"Sinäkinkö, Oskar --?"
"En, rehtori, en -- tarkoitan -- niin, olenhan iloinen paluustani, ja
iloisin mielin taas toistekin matkaan lähden."
Ja sitten kaikki olivat jälleen tyytyväisiä.