II.

Annan oleskellessa maatilalla saapui väliin tietoja hääseurueesta;

kirjeet toi viikkoposti hallitustalosta ja johtajalta. Ensimmäinen oli

Englannista, yhteinen kirje, johon kaikki kolme matkaajaa olivat

kyhänneet osansa. Sen aloitti Oskar leikkisällä katsauksella matkan

vaiheisiin, siitä asti kun "Laura" läksi laiturista.

"Oitis laivaan päästyämme kuulimme kapteeni Zinsenin luovuttaneen oman

kajuuttansa meille, ja siitä hetkestä tähän saakka on jokainen meille

osoittanut rajatonta vieraanvaraisuutta, varsinkin isän vanhat

yliopistotoverit -- professori Oxfordissa ja pankkiiri täällä

Lontoossa. Luonnollisesti tiedämme kaikesta saavamme kiittää

kuvernöörin nimen taikavoimaa, ja sen vuoksi harjaannutan itsessäni

tavatonta kunnioitusta sitä kohtaan, vaikka epäilen, tokko se

milloinkaan näyttää minusta kauniimmalta kuin hääpäivänämme tuon

muhkean maksuosoituksen alanurkassa."

"Ha, ha! Hiiri tietää, mistä tie käy takaisin juustonsa luokse",

virkahti Anna.

Helga loi säihkyvän kuvauksen Lontoon teattereista, taidenäyttelyistä

ja oopperoista.

"Puoliakaan ei oltu minulle kerrottu, niinkuin isossa kirjassa

sanotaan, ja ihmettelen entistä enemmän, miksi mikään tyttö parka olisi

tuomittu haaskaamaan elämänsä erämaassa, kun voisi asua noin ihanassa

neron ja kauneuden maailmassa."

"Hm! Hukkatyötä on veden kaataminen kalliolle", hymähti Anna.

Thoralta oli viimeksi hieman kaihomielinen pikku huomautus. Epäilemättä

oli kaikki hyvin ihmeteltävää, mutta kuitenkin yritti koti-ikävä häntä

kiusata pikkuisen. Hän ei niin aivan suuresti välittänyt oopperoista ja

taidenäyttelyistä, joten Oskarin täytyi kuljetella Helgaa yksinään.

"Mieluimmin istun hotellin ikkunassa ja katselen torilla tungeksivia

väkijoukkoja. Oi ääretöntä ihmispaljoutta! Aina menossa ja tulossa, ja

tuskin kukaan koskaan haastaa kenellekään? Se ensimältä tuntuu perin

kummalliselta. On niin outoa ajatella, että ihmiset kadulla eivät edes

tunne toisiaan näöltä ja että jokaisella ohi kulkevalla nuorella

naisella on oma perheensä jossakin -- oma miehensä kenties, ja omat

lapsensa -- ja että hän on rientämässä heidän luokseen. En tiedä, miksi

se saa minut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi, ja silloin miltei

soisin olevani rakkaassa, suloisessa, kotoisessa vanhassa Islannissa

jälleen."

Magnuksen täytyi lukea tämä kirje ääneensä -- sillä Annassa ei ollut

kirjoitetun lukijaa -- ja Thoran osaan päästessään hänen äänensä

tukahtui ja sortui.

Seuraava kirje tuli Pariisista ja oli kokonaan Helgan käsialaa.

"Oi miten paljon nähtävää! Millaista ylellisyyttä! Millaista remua! Ja

mitä viehättävimpiä pukuja! Entäs ooppera -- Chopin, Verdi, Wagner,

Grieg! Olemme oopperassa joka ilta -- nimittäin Oskar ja minä olemme,

Thora kun ei paljoa piittaa musiikista. Thoran päähuvina on

käyskennellä Madeleinen kukkasmarkkinoilla ja katsella lasten

leikittelyä ja olla sen näköinen, kuin toivoilisi olevansa yksi

noista."

"Niin Thoramme kaltaista", virkkoi Anna.

"Niels on täällä -- Niels Finsen, tiedättehän. Niels on suorittanut

opintonsa musiikkiopistossa ja on joissakin tekemisissä Covent Gardenin

kanssa; sinne apuvoimia hankkiakseen hän on Pariisiin tullut. Hän

näyttää menestyvän merkillisen hyvin, paneepa minut melkein

kadehtimaan. Oi kun pääsisi eteenpäin elämässään! Ainiaaksi pelastuisi

tuolta harmajalta taivaalta, tuosta hyytävästä ympäristöstä! Mitä

antaisinkaan siitä! Mitään ei olisi minun ja menestykseni välissä, jos

vain näkisin tilaisuuden, mistä alkaisin. Ja kuka tietää -- ehkä

näenkin vielä! Niels selittää, että ääneni on ihmeteltävästi

parantunut, ja harjoittelen joka päivä. Mutta jos mieli todellista

tilaisuutta tällä alalla saavuttaa, pitäisi oleskella täällä tahi

Lontoossa, Dresdenissä, ja se kysyy kustannuksia. Olenhan melkein

pennitön, oikeastaan, ja käynyt niin pöyristäväksi kuvatukseksi

näköjäni, että ellei joku minulle lähetä --"

Kirje oli johtajalle, ja hän oli lopun leikannut pois.

"Hm! Hm!" äännähteli Anna. "Pyrkiipä pöyhistelemään." Ja sitten he

äänettöminä söivät illallisensa, savustettua lampaanlapaa ja

ruisleipää, ja Anna soitti rukoukseen.

Hääseurueen kolmas kirje saapui Italiasta, Oskarin yksin kirjoittamana.

Postinkuljettajan, joka sen toi, oli lumipyry pysähdyttänyt kahdeksi

päiväksi Sammaltunturille suojaan. Majatalotilalla olivat

karjansuojukset kokonaan hautautuneet, ja Magnus oli miehineen

ahertanut vyötäisiä myöten kinoksissa aamuhämärästä pimeään asti,

kaivamassa tietä elukkain ruokkimiseksi ja juottamiseksi.

"Maailma on valkeana siellä Islannissa, mutta täällä Italiassa ruusut

puhkeilevat, taivas kuultaa puhtaan sinisenä ja ilma on leuto.

Loistavia päiviä olemmekin viettäneet!

"Saavuimme Venetsiasta, hiljaisuuden ja unelmain kaupungista, Firenzeen,

päivänpaisteen kaupunkiin, ja Roomaan, kaupunkien äitiin, sekä sieltä

vihdoin laulun kaupunkiin Napoliin. Italia näyttää sävellyttävän koko

Euroopan! Hurmaava ja rakastettu Italia! Jospa vain joku voisi tehdä

Islannille saman! Ryhmyinen, jyhkeä, mahtava vanha Islanti! Mutta

maltas -- maltahan vain -- kenties joku sen vielä tekeekin!"

"Hui hai, Oskar, Oskar", huokasi Anna, "huokeampi lukea kaksitoista

vuorta kuin kiivetä yksi."

"Matkustelumme on Helgalle suunnattomaksi huviksi. Ulkosalla joka

minuutin, päivän pitkän, tehden tuttavuuksia kaikkialla. Thora ei tunnu

jaksavan oikein hyvin, lapsi parka, eikä juuri välitä liikuskella.

Lähdemme ensi viikolla Rivieralle ja sieltä takaisin Islantiin. Minun

on tietysti oltava kotona suurkäräjäin alkuun, mutta Helga sitä nurkuu

joka päivä. Kello on nyt kaksi aamulla, ja me olemme vast'ikään

palanneet _veglionista_ -- naamiohuveista nimittäin -- sillä tämä

(eilispäivä) on laskiaisajan viimeinen. Kukkasia, kulkueita, _confetti_

ja utumaailman pukuja! Helga näytti uhkealta uusimmankuosisessa

vaaleansinisessä _chiffon_-puvussaan ja oli eittämättä illan kaunotar!

Thora parka ei huolinut lähteä mukaan, vaan jäi hotelliin ja meni

aikaisin levolle."

Magnuskin ja hänen äitinsä menivät aikaisin levolle iltana, jona he

tuon kirjeen lukivat. Anna veti kellon nuoraa, ja palkolliset

nahkalapikkaissaan ja villasukissaan marssivat sisälle. Raamatunlukuna

oli kertomus lesken leilistä, ja virtenä:

"Lapsen mielin, nöyrtyen

käännyn puoleen Jeesuksen."

Viimeisen kirjeen he saivat kevään ensimmäisenä päivänä, kun oli tullut

suojaiset säät, vesi lorisi virtoina alas pitkin vuorten juovaista

lumirinnettä ja lampaat alkoivat vuonia. Se saapui Monte Carlosta ja

Thoran kirjoittama Annalle itselleen.

"Tämä seutu on ylen kaunista, Anna, mutta en kuitenkaan luule siitä

oikein, oikein paljoa pitäväni. Rakennukset ovat kaikki uljaita

palatseja, mutta eivät näytä niin kodikkailta ja mukavilta kuin

Islannin pikku talot. En uskalla tätä Oskarille sanoa, jott'en hänestä

tuntuisi kiittämättömältä, eikähän täällä kylläkään ole sumua eikä

usmaa eikä suuria vaahtopäitä aaltoja, sillä meri siintää aina

sinisenä; ja tietysti ovat puut ihmeen tuuhealehväisiä ja kukkaset

kovin somia! Toisinaan pidetään täällä karnevaaleja, jolloin

vaunuittain kukkasia heitellään kaikkialle; mutta seuraavana päivänä on

sääli katsella hentoisia ruusuja, joita tallattuina on lakaistu läjiin

kaduilla.

"Iltapäivisin raiuttelee soittokunta puutarhassa ja siellä ajellaan

vaunuilla ylt'ympäri. Illaksi mennään ravintolaan -- isompaan kuin

teollisuuskoulun rakennus -- ja siellä puhaltelee toinen soittokunta

päivällistä syötäessä -- kaksi tahi kolme sataa ihmistä yhtä haavaa, ja

kaikki naiset avokaulaisessa puvussa. Sen jälkeen pistäydytään

seurahuoneelle, missä on hiljaista ja hieman pimeää, ja ihmiset istuvat

pyöreiden pöytien ääressä korttia pelaamassa. Jokainen täällä pelaa

korttia, sillä kaikki näkyvät aina olevan lomaa viettämässä."

"Niin, mutt'ei pahahenki koskaan", tokaisi Anna.

"On vaan kamalaa kuulla, kuinka paljon joskus hävitään hetkessä. Eilen

illalla Oskar osoitti minulle kalpeakasvoista nuorta miestä, joka oli

hävinnyt koko maatilansa -- suuremman ja arvokkaamman kuin kotitila

siellä. Sanotaan, ettei hän ollut aikonut lainkaan ryhtyä peliin

huoneeseen poiketessaan, mutta kuume valtasi hänet, eikä miesparka

pystynyt vastustamaan."

"Sepä se, emme näe kuoppia, kun ne lumi kattaa", virkkoi Anna.

"Tulin siitä pahoinvointiseksi enkä kyennyt viipymään kauempaa, mutta

Helga tahtoi jäädä, joten Oskar nosti minut vaunuihin ja minä palasin

kotiin levolle. Soisin, ettei Helga olisi niin mieltynyt tuollaisiin

paikkoihin. Mutta hän on kuitenkin, ja sen vuoksi on Oskar pakotettu

menemään hänen mukanaan, vaikk'ei haluaisi, ja toisinaan hän palaa

sieltä hyvin alakuloisena. Tänne tultuamme hän on saanut huonosti unta

ja käynyt kovin rauhattomaksi. Olen iloissani, kun jätämme tämän

paikan.

"Mutta kaikkiaan olemme viettäneet vaiherikkaita aikoja, ja Oskar on

ollut minua kohtaan kovin hyvä, ja minä sanomattoman onnellinen.

Iloissani olen sentäänkin kotiin palaamisesta, kun saan nähdä kaikki

vanhat rakkaat kasvot -- sinun ja täti Margretin ja isän ja

kuvernöörin. Kaiketikaan ei Magnus nykyisin puhele minusta -- vai mitä?

Miten on Päistärikön laita? Pyydä Magnusta raaputtamaan sen korvia

minun puolestani ja suutelemaan sen ryhmyistä kuonoa. Tuiskahdammepa

vielä jonakuna päivänä oikein tuulena yli nummen! Mutta varmaankaan en

nykyään saa hyppelehtiä paljoa, vai mitä? Onpa omituista, Anna, ettei

siellä päin ole pikku lapsosia juuri missään näkyvissä! Toista oli

Italiassa, missä niitä näkee joka paikassa, pienet hennot jalat

kapaloituina kuin muumion.

"Saavumme kotiin alkukesästä, ja laskeskelen jo päiviä! Terveisemme

jokaiselle, ja jos joku erityisesti minua kysyy, niin sano, että jaksan

mainiosti ja olen hyvin onnellinen."

Kangaspuut olivat salissa sen iltaa jouten, jolloin Magnus tämän

kirjeen luki. Kukaan ei mitään virkkanut, kunnes Anna sytytti kaksi

kynttilää ja antoi toisen Magnukselle sanoen.

"Ota, olethan väsynyt, eikä ihme, kun nousitkin työhön ennen

päivänkoittoa. Montako karitsaa tänä aamuna?"

"Kaksikolmatta, mutta yksi parhaimpia kuolleena."

"Niin käy aina. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä."

Tuhlaajapoika(#45665) · 第 33 / 101 题