Häitten jälkeen ja nuoren parin lähdettyä pistäysi Anna vierailemaan
Magnuksen luo, ollakseen poikansa seurana hänen ensimmäisen talvensa
ensi viikkoina ja katsoakseen, että talous oli siellä kunnolleen
järjestetty.
Tila oli noin viiden penikulman päässä pääkaupungista, lähellä
lampaidenkorjuuseen käytettyä tarhaa ja keskellä suurta Thingvellirin
tasankoa, historiallista kenttää, jolla entisaikaan pidettiin
islantilaisia kansankäräjiä; vieläkin näkyy siellä unohduksiin joutunut
Lakivuori.
Tasanko itse oli autiota erämaata, ei täyttä penikulmaa leveä,
korkeiden vuorten keskessä, joista jotkut olivat jäätikkörinteitä ja
toiset tupruilivat kiehuvaa tulikiveä. Se näytti maanjäristysten
repäisemältä, railojen ja rotkojen ristiin rastiin halkomalta tyhjältä
kuilulta. Mutta luonto oli parantanut omat vammansa, laavaa kattamaan
oli kasvanut sammal, sammalta vehmas nurmi ja nurmen tuhannet
ruohokasvit, jotka kesäisin kukkivat kirjavina.
Mutta nyt oli talvi, ja lumi kätki reunasta reunaan kaiken elollisen,
pyöristäen maiseman terävät särmät ja harjat pehmeiksi penkereiksi ja
luoden suuren valkean maailman, mistä ei mitään muuta näkynyt esiin
pistävän kuin muutamia isohattuisten tattien muotoisia nyppylöitä --
ihmisasumuksia, lampaiden ja karjan suojuksia. Tasangolla oli vain
kaksi taloa -- maatalo ja pappila, pikku kirkko jälkimmäisen vieressä.
Maatalo oli rakennuksista isompi, ja pääkaupungista pohjoispuolen
suurimpaan kauppapaikkaan johtavan tien varressa ollen oli siitä tullut
matkamiesten levähdysasema.
Tuo majatalo oli monen polven ajan ollut Annan suvun hallussa ja
viimeksi hänen isänsä omistama. Tämä oli ollut arvokas mies,
harvapuheinen ja vakava, luonteeltaan suuresti Magnuksen kaltainen,
mutta oli siirtynyt tilalta taloutensa jouduttua perin rappiolle, kun
oli osunut erään vararikkoisen kauppiaan asioihin. Tyttären jouduttua
naimisiin hän menetti vaimonsa ja sitten äkkiä kuoli -- ihmisten
puheitten mukaan viinaan. Siitä saakka oli tila ollut pehtorin
huostassa, mutta kuvernööri oli palkkasäästöillään kuolettanut
kiinnityslainan ja talo oli rasituksista vapaa.
Annan loppumattomana ilona oli saattaa paikka entiseen järjestykseen.
Hän aloitti makuupaikoista, sillä synti saapuu naurulla, hän sanoi,
mutta lähtee itkien. Paimen vaimoineen pantiin yläpäähän,
saunakamariin, palvelustytöt alakamariin ja renkipojat ylisille.
Kullakin huoneella oli oma kattonsa, joten koko talo oli oikeastaan
pikku sikermä, muistuttaen mustalaisleiriä, jonka teltanhuiput
törröttelevät eri suunnilla. Päärakennuksessa oli tilava sali, josta
päästiin kahteen vierashuoneeseen. Näistä piti Magnuksen nukkua
toisessa, milloin matkamiehet eivät molempia tarvinneet, ja muulloin
lattialle levitetyllä patjalla.
Anna tarkasti keittiön (_eltin_) ja _skemman_ (aitan), tutki talveksi
säilytetyt lihat, kuivatun ja suolatun turskan ja valaan, ja pani
ammeen kannen lukkoon, sillä harvoin nälkiintyy palvelustyttö
ruoka-aitassa, hän sanoi. Lopuksi hän käänsi huomionsa saliin, jossa
yleensä oleksittiin, ja hankki siihen uuden korkeaselkäisen sohvan,
nojatuolin, bornholmilaisen kellon ja ison kamiinin. Päälle päätteeksi
hän ripusti seinille kaksi isoa valokuvaa -- kuvernöörin ja omansa.
Kuvernööri oli kultanauhaisessa virkapuvussaan komea, mutta hän hyvin
vaatimattoman näköinen mustine hilkkoineen; ja enemmän ajatellessaan
hän olisi ottanut oman kuvansa alas, mutta Magnus sanoi siitä jotakin
kaunista ja se sai jäädä.
Annan käynti oli pitkäaikainen, mutta aina kun hän valmistautui
lähtemään sanoen, että koti oli tyhmille paras, vastasi Magnus, että
siinä tapauksessa Gudrunin täytyi purkaa hänen matka-arkkunsa, koskapa
kuvernööri ei mitenkään vielä voinut odotella häntä palaavaksi.
Tällä tavoin hän viipyi Thingvellirissä, kunnes lumi alkoi nuoskeana
kutistua ja maiseman särmät paljastua.
Sillävälin oli hänen elämänsä maatilalla yksinkertaista ja
säännöllistä, ja kullakin päivällä oli velvollisuutensa. Jo aamupimeällä
hän soitti salin seinässä olevaa kelloa, joka herätti talon väen ja
lähetti palvelustytöt askareille, renkipojat läävään ja navettaan. Ja
lyhyen päivän päätyttyä hän taas soitti illalliselle ja lopuksi
rukoukseen, jolloin perheen pää (nyt Magnus) aloitti virren ja luki
raamatunluvun. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja tapasi ne
viitisenkymmentä ihmistä, jotka olivat sinne ratsastaneet tasangon
laidoilla olevilta tiloiltaan. Hän istui vastapäätä alttaria, jonka
taulu kuvasi valkeapukuista Kristusta vehreiden pääsiäislehvien
ympäröimänä. Magnus istui kuoron joukossa ja asetteli numerotaululle
virsien numerot. Magnuksella ei ollut oikeaa lauluääntä, mutta Anna
kuunteli hartaasti ja oli onnellinen.
Vaikka puhteet olivat pitkät, ei talossa oltu koskaan joutilaina.
Palvelustyttöjen parsiessa ja paikkaillessa omalla puolellaan istuskeli
Magnus salissa kangaspuiden ääressä, äitinsä kehrätessä tahi sukkaa
kutoessa. Magnuksella pyöri taaskin suuria suunnitelmia mielessä;
vaikka entiset aikeet olivatkin menneet myttyyn, niin oli hänellä uusia
yhtä tärkeitä.
Islanti tarvitsi teitä; tiet olivat sivistyksen rajamerkkejä;
tiettömänä ei maailman tuotteliainkaan maa voinut vaurastua; sillä mitä
hyötyä oli runsasmaitoisesta lehmästä, jos se potki kiulunsa kumoon?
Illan toisensa perästä Anna sai kuunnella näitä selittelyjä
kangaspuiden kapseen lomassa, ja myönnellä niiden yhteydessä esitettyjä
hankkeita oikeiksi ja tarpeellisiksi. Niin, Magnuksella oli mukavat
olot edessään; Anna saattoi tyytyväisenä lähteä kotiin.
"Kun asiaa ajattelee, niin onkin ehkä kaikki käynyt parhain päin", hän
sanoi; "ja jos talossa vaan olisi emäntä --"
Mutta Magnus helskytteli kangaspuita eikä toviin kuulunut sanaakaan.
"Johan ja Gudrun ovat kelpo väkeä tavallaan, mutta ohutta on veri, joka
ei ole vettä sakeampaa, ja kun lähden takaisin --"
Kangaspuut kolisivat yhä kovemmin.
"Mutta nuori mies, joka ei ole voinut tyytyä Thoran kaltaiseen tyttöön,
ei hevillä löytäne monta mieleistään."
Ja silloin kangaspuut pitivät entistä hullumpaa melua, eikä sinä iltana
puhuttu sen enempää.