Yksinään ja unohdettuna, niiden hornanäänten ahdistamana, jotka olivat
kiusauksen hetkenä häntä kidutelleet, suutuksissaan ja tyytymättömänä,
vaikka oli saavuttanut tarkoituksensa ja päässyt voitolle, niinkuin oli
aikonutkin, keräili Magnus ullakkokamarissaan kapineitansa kynttilän
valossa.
Ei niitä ollut paljon eikä suuren arvoisia -- pikku rahaerä, pari kolme
vaatekertaa, jokunen pari ratsastus-, kalastus- ja lumisaappaita,
muutamia soitannonharjoitusvihkoja, "Jobin kirja", "Kristityn vaellus"
(koristeltu sarvipäillä Apollionin kuvilla) ja rakas huilu, jolla hän
oli monia siunattuja iltoja hauskutellut -- ne hetket nyt tuntuivat
kuuluvan aivan toiseen elämään. Hän oli lähettänyt hakemaan kaksi
ponia, maatilalle muuttaakseen -- satula- ja kuormahevosen -- ja koko
omaisuus mahtui kahteen pieneen puulaatikkoon. Saatuaan kaiken
sullotuksi hän löysi pullon, jossa oli tilkka konjakkia tähteenä hänen
makuuhuoneessaan lääkkeeksi pitämästään erästä; hän joi sen ja heitti
pullon pois.
Tuona lyhyenä tuskan ja alennuksen hetkenä hän kuuli tuon tuostakin
monenlaista hälinää alakerrasta, missä seurue juhli -- milloin
yksittäisiä ääniä, milloin suihkulähteen pauhun lailla nousevaa remua,
milloin hilpeitä naurun purskahduksia -- ja hänen sydämensä kävi
kovaksi ja katkeraksi. Hän erotti selvästi Oskarin äänen muiden
joukosta, ensin hyvin säyseänä, mutta myöhemmin riemukkaasti
kajahtelevana, ja tunsi sielunsa sisintä ellottavan.
"Narri!" torailivat toiset äänet hänen korvassaan. "Mitä odotitkaan?
Luulitko surun häntä sortavan? Hän on iloissaan: hän vielä astuu pääsi
yli, ja Thorankin pään yli! Kuulepa häntä jo -- sulosuuta,
jalomielistä, jokaisen etuoikeutettua suosikkia!"
Lähetettyään laatikkonsa alakertaan Magnus loi viimeisen katseen
ympärilleen ja koetti silloin häätää kaikki katkerat ajatukset ja pahat
intohimot, sillä hän uskoi iäksi jättävänsä tuon huoneen. Seitsemän
pitkää vuotta se oli ollut hänelle kotina, ja niistä olivat muutamat
olleet huonoja vuosia, mutta toiset hyviä, ja jälkimmäisiltä oli
pieneen kammioon jäänyt monien näkyjen muistoja.
Loiva katto, pienoinen ikkuna, hongasta veistetyt huonekalut, paljaalle
lattialle levitetty lammasnahka ja seinäpaperin auringonkukkakuviot
olivat kaikki hänen siellä uneksimiensa haaveiden haamuja. Muutamat
näistä olivat suurtöitä Islannin menestykseksi, mutta useimmat Thorasta
unelmoituja, ja muistaessaan kumpaistenkin nyt olevan kuolleita ja
Thoran Oskarin omana, hän puhalsi kynttilän sammuksiin, säästyäkseen
enemmältä nääntymykseltä ja kukistaakseen sydämessään nousevan kapinan
-- ja niin oli lopussa se luku hänen elämästään.
Mutta hornan-äänet eivät vielä hellittäneet. Alas portaita astuessaan
hänen oli mentävä toisen kerroksen kadunpuoleisen huoneen oven ohi.
Vuosikausia hän oli varpaisillaan sivuuttanut oven, sillä se johti
Thoran huoneeseen, pyhään paikkaan, joka oli puoleksi lastenkamari ja
puoleksi pyhättö, niinkuin Thorasta itsestäänkin oli hänelle koitunut
puolittain pyhimys ja puolittain lapsi; mutta sitä hän ei tällä kertaa
miettinyt. Hän ajatteli, että täytyi yrittää livahtaa pois Thoraa
näkemättä, sillä hän oli nyt Oskarin, ja jos he kohtaisivat toisensa ja
Thora alkaisi kiitellä häntä Oskarin saamisesta -- varjele Jumala!
Thoran ovi oli kiinni, mutta viereinen huone avoinna. Se oli täti
Margretin makuukamari, ja Magnus tiesi, että siellä oli oven lähellä
kaapin päällä Thoran valokuva. Hänen oli monasti tehnyt sitä mieli, ja
nyt hän kumartui viimeisen kerran sitä katsomaan. Äänet tuntuivat
viettelevän: "ota se; et hänestä muutakaan vie mukanasi"; mutta
ajatellen, että se tekisi hänen vastaisen elämänsä vain tukalammaksi,
hän jätti sen koskematta ja astui eteenpäin.
Laskeutuessaan alas viimeistä porrasjaksoa hän kuuli molemmista
vierashuoneista myllyn humun tapaista kohua ja arvasi seurueen
lisääntyneen; mutta yli kaiken hälyn kaikui Oskarin ääni, helähtelevänä
kuin huilun sävel, tervehtimässä tulijoita. "Kuulepa häntä
lellipoikaa!" ilkkuivat hengettäret hänen korvaansa.
Eteiseen ehtiessään hän tapasi muutamia juhlapukuisia
kaupunkilaisnaisia, koristekasveista sidotut kukkavihot kädessä. Tuskin
kukaan katsahti häneen, vaan kaikki astuivat vierashuoneeseen, missä
Oskar odotti heitä vastaanottaakseen.
Eteisen hattuteline oli tyhjennetty tulijain varalle ja Magnuksen oli
haettava päällystakkiaan ja ratsuraippaansa portaiden alla kulkevalta
aidakkeelta. Hänen siellä seisoessaan avasi täti Margret takimmaisen
vierashuoneen oven tuulettaakseen väentungoksen ummehduttamaa ilmaa.
Hän ei nähnyt Magnusta, kun oli ottanut silmälasit nenältään ja tämä
seisoi varjossa, mutta Magnus näki huoneessa olijat jok'ainoan, ja
muiden mukana Thoran.
Thora istui seinustalla, ja kaupunkilaiset astuivat toinen toisensa
jälkeen hänen luokseen tarjoten kukkiaan ja lausuen onnittelujaan. Ja
hän kiitteli heitä Ieppeällä äänellä, hyvin onnellisen näköisenä.
Magnusta Thoran onnekkuus loukkasi. Hän oli kaiken voitavansa tehnyt
saattaakseen rakastamansa onnelliseksi; hän oli uhrannut kaikki; mutta
katsellessa tytön onnea loukkasi se häntä; ja kun Oskar astui lattian
poikki ja seisoi Thoran tuolin vieressä riemastunut ja ylpeä ilme
kasvoillaan, kiehahti Magnuksen veri suuttumuksesta ja vihasta.
Päällystakkia ylleen vetäessään hän ei voinut olla kuulematta mitä
huoneessa puheltiin. "Onpa merkillistä, Thora", pakisi muuan, "että
kaupungissa todella sanottiin Magnusta sulhaseksesi!" "Kuulin sitä
minäkin", vahvisti toinen. "Minulle kerrottiin sitä Olafissa,
hopeasepässä, ollessamme kahvilla." "Sepä hullua!" kummaili kolmas --
"ottaisiko kukaan Magnuksen voidessaan saada Oskarin!" Ja sitten
Oskarin ääni, voimakkaana, lauhkeana, melkein suojelevana: "Älähän! Et
saa virkkaa Magnusta vastaan mitään, Elisabet!" "Mutta kuulin, että
Magnus loukkasi Thoraa tänä iltana, minkä vuoksi johtaja ajoi hänet
pois talosta." "Onko mahdollista? Tullessani näin hänet eteisessä."
"Ei, ei, ei loukannut -- ei voi suorastaan sanoa loukanneen", lausui
Oskarin ääni taas, ja sitten Magnus kääntyi pois; hänen päätään huimasi
ja sydäntä kouri.
Hän oli kumaraisena astumassa ulos, kun kadunpuoleisen vierashuoneen
ovi aukeni ja nopeasti sulkeutui, ja hänen edessään seisoi Thora. Tyttö
yritteli olla murheissaan, mutta onnen säihky läikehti vielä silmissä
ja huulilla väikkyi hymy.
"Kuulin sinun olevan täällä", hän sanoi, "enkä voinut olla tulematta
sinua tapaamaan. Oskar selitteli minulle eilen, ett'en saanut
hiiskahtaa, mitä ikänä tapahtuikaan, mutta tuntuu niin kamalalta nähdä
sinun jättävän meidät tällä tavoin."
"Teimme erehdyksen, josta oli päästävä jollakin tavoin", vastasi
Magnus.
"Sen tiedän", sanoi Thora. "Ja tietysti uskon tämän olleen parasta
lopulta. Ei sinulla olisi ollut iloa minusta, Magnus, ja minä olisin
joutunut kovin onnettomaksi."
"Ehkä olisit", myönsi Magnus.
"Mutta suuresti minua surettaa, että sinun on luovuttava kaikista
suunnitelmista, joihin sydämesi oli kiintynyt, Magnus."
"Olen luopunut enemmästäkin, Thora", sanoi Magnus ja yritti tunkeutua
hänen ohitseen ulos mennäkseen.
Hymyn hohde häipyi tytön kasvoilta, ja hän virkkoi kaihoisin katsein,
rukoilevalla äänellä:
"Tuntuu kuin menettäisin ystävän, Magnus, ja kuin sanoisit minulle
jäähyväiset iäksi."
"En juuri sitäkään", vastasi Magnus.
"Hyvästi, Magnus!"
"Hyvästi!"
He seisoivat käsi kädessä, luullen viimeistä kertaa eroavansa, mutta
silloin kohahti heidän korviinsa jälleen sisähuoneen humu, ja hilpeä
ääni huusi:
"Thora! Thora! Missä oletkaan? -- Hoo, Magnusko siinä?"
Oskar saapui sisältä, ja seuraavana hetkenä oli Thora poissa,
vierashuoneen ovi kiinni hänen jälkeensä ja veljekset kahden kesken
eteisessä.
"Aioin pistäytyä jo aikaisemmin ulos puheillesi, veikkoni", selitteli
Oskar, "mutta ne iskeytyivät minuun kuin iilimadot enkä päässyt
pujahtamaan pois. Tahdoin kiittää sinua kaikesta mitä teit minulle tänä
iltana. Se oli liian jalomielistä, liian veljellistä, enkä voi
konsanaan olla kyllin kiitollinen."
Magnus ei vastannut, joten Oskar jatkoi:
"Vannotit minut vaitioloon, ja olit oikeassa, ehdottomasti oikeassa;
mutta luonnollisesti en voi jättää ihmisiä pitkäksikään aikaa väärään
käsitykseen vaikuttimistasi, ja selvitän asiasi kuntoon, heti kun se
vaaratta käy päinsä. Totuus tulee ilmi, saadaan tietää, mitä teit ja
mitä varten sen teit; ja sinulle tapahtunut vääryys tulee korjatuksi."
Magnus ei vieläkään virkkanut mitään, ja Oskar siis pitkitti:
"Peräti ikävää kuitenkin on, että saat sillävälin kärsiä, ja jos voin
mitään tehdä hyväksesi -- tarkoitan toimeentuloasi -- jos olet
puutteessa --"
Mutta Magnuksen kasvoille nouseva tumma puna säikytti hänet lausumasta
sanottavaansa loppuun.
"En hölyn pölyäkään huoli siitä, mitä varten ihmiset luulevat minun
tehneen sen", sanoi Magnus, "ja aivan yhdentekevää on minusta,
korjautuuko vääryys koskaan. _Sinä_ tiedät, mitä varten sen tein, ja
siinä minulle kylliksi. Tein sen Thoran tähden. Luovutin hänet sinulle,
jotta häntä rakastaisit ja hellisit, tekisit hänet onnelliseksi ja
olisit hänelle parempi puoliso, kuin minä voisin olla. Mutta jollet
sitä tee; jos konsanaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan
tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin.
Kuuletko minua?" -- (Magnus horjui kuin päihtynyt ja tarttui Oskaria
käsivarteen) -- "otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta
Luojan, minä surmaan sinut!"
Näin sanoen hän astahti raskaasti ulos talosta jättäen Oskarin
yksikseen eteiseen seisomaan valjuin poskin ja vavahtelevin huulin.
Ponit seisoivat kadulla odottamassa, valmiina lähtemään matkalle
Thingvelliriin. Yö oli pimeä, mutta talon ikkunat loistivat avoimina,
uutimet ylös vedettyinä. Niistä kaikui taukoamatonta äänten
sekamelskaa, sillä seurue oli paisunut suureksi ja päässyt parhaaseen
iloon. Magnuksen kiristäessä mäkivöitä soitti joku kitaraa, ja hänen
ratsastaessaan yön selkään alkoi Oskar laulaa.