Kihlaaminen oli määrätty kello viideksi. Täti Margret oli hommannut
vaimoja siivoamaan talon juurtajaksain, ja kaikki oli kuin
sulalla pyyhkäistyä. Kadunpuoleinen iso vierashuone oli varattu
lakitoimituksille, kyniä ja mustetolppo pyöreällä pöydällään, ja siitä
villasamettisilla uutimilla erotettuun pienempään vierashuoneeseen,
jonka ikkunat olivat järvelle päin, oli katettu, kakkujen, kuppien ja
teevatien peittämä pitkä päivällispöytä korkeaselkäiset tuolit
ylt'ympärillä.
Nämä huoneet olivat hiljaisia ja juhlallisia, kun täti Margret puoli
viideltä astui ylikerrasta parhaaseen mustaan silkkihameeseensa
puettuna, ja kiharat vastikään voideltuina, luodakseen lopullisen
tarkastavan yleissilmäyksen ympärilleen. Hän oli ryhtynyt viimeiseen
pikku tomuutukseen, kun ensimmäinen vieras saapui. Tulija oli Anna,
hänkin mustaan silkkiin pukeutuneena, ja täti Margret suuteli häntä, jo
juhlatuulella ollen.
"Mutta missä on Oskar, ja missä kuvernööri?" aikaili hän.
"Stephen on tulossa", selitti Anna, "mutta en kuolemaksenikaan tiedä,
missä Oskar oleksii! Se poika on siellä ja täällä ja joka paikassa."
"Siitäpä johtuukin mieleeni muuan seikka", virkkoi täti Margret.
"Voitko sanoa, mitenkä nuoret eksyivät eilen toisistaan
Thingvellirissä, ja Magnus tuli kotiin yksinään?"
"Kuka sen tietäisi! Ainakaan se ei Magnuksen vika voinut olla. Magnus
on isäparkani lainen -- varmasti asemillaan kuin myllyhevonen
kierrollaan, mutta Oskaria ei voi pidätellä paremmin kuin
tuulenpuuskaa. Vähätpä hän voi luonnolleen, mutta huolissani olen
sellaisesta luonteesta, Margret."
"Älä Oskarista peloissasi ole, Anna! Kyllä hän hyvin suoriutuu. Ja jos
hän onkin levoton ja epävakainen, niin on Jumala sellaisille armias,
sinä pelokas raukka. Ei Hän milloinkaan pyydä enempää kuin antaa,
senhän tiedät."
Jo asteli yläkerrasta johtajakin -- kookas mies, leuka puti puhtaaksi
ajeltuna, paljaspäinen, hieman jäykän ja kuivakiskoisen näköinen,
yllään iltapuku, päässään kalotti ja kädessä pitkävartinen
merenvahapiippu.
"Ei tupakoida vielä!" kovisti täti Margret, ja murahtaen sekä
naurahtaenkin laski johtaja piippunsa uuninkomeroon.
"Ja kuinka jaksaa Anna tänään?" hän sanoi. "Taikka miksipä tuota
kysynenkään, kun Annamme pysyy aina yhtä virkkuna ja nuorekkaana. Toden
totta, Margret, tuntuupa siltä, kuin olisimme vasta eilispäivänä tätä
kaikkea Annalle itselleen puuhanneet."
"Sen ajan Anna oli hyvinkin erilainen, Oskar", lausui Anna.
"Ei hitustakaan! Onpahan vain hieman enemmän Annaa nykyisin -- siinä
koko erotus."
Sitten astui sisälle kuvernööri -- keskimittainen jykevä mies, jolla
oli leukaparta, mutta ei viiksiä, ja yllään kultanauhoista kimalteleva
virkapuku. Hän tervehti johtajaa ja sanoi:
"Kutsuinpa omin päin piispan, rehtorin ja ruununvoudin seuraamme --
toivoakseni ei sinulla ole mitään sitä vastaan?"
"Teit aivan oikein, veikkoseni", vastasi johtaja. "Elämän tärkeimpien
toimitusten tulisi aina tapahtua todistajien nähden."
"Ja miten Margret jaksaa? Yhäti yhtä toimekas, näemmä! Kaikki päivät
eivät satu saman viikon osalle: meidän täytyy valmistautua hommaamaan
sinulle nyt vuorostasi, kuulehan!"
"Margretille!" nauroi johtaja. "Silloin hänen on oltava kiireissään,
jottei myöhästyisi -- joulun aika pyrkii olemaan kovin niukka
kananpojista."
"Vai myöhästelisin!" ivaili täti Margret kutrejaan pudistaen. "Jollen
teitä toisia saavuttaisi kananpoikaparinenne, niin enpä katsoisi
kannattavan alkaakaan."
Miehet naurahtelivat ja Anna huoahti: "Niin, olisihan kaksi lasta
minulle kylliksi, jos saisin heidät pitää. Mutta sehän on pojissa
pahinta -- naivat ja jättävät kodin. Äiti voi aina pitää tyttärensä --"
"Kunnes jonkun muun pojat tulevat riistämään heidät jonnekin, eikä hän
sitten näe vilausta kumpaisestakaan", virkkoi täti Margret.
"Se riippuu asianhaaroista", selitteli kuvernööri -- "esimerkiksi
naimakirjan sanamuodosta -- vai mitä sanot, veikko?"
"Niin juuri!" vahvisti johtaja. "Yleensä saa sonnin pysymään
lähettyvillä, jos lukitsee lehmän navettaan."
Miehet naureskelivat taasen, mutta jo saapuivat piispa ja rehtorikin.
Piispa oli pyhimyksen muotoinen patriarkka, leppeäkasvoinen ja
valkoparta, mutta rehtori -- kuten koulumies ainakin -- näköjään
teräväpiirteisempi, vaikk'ei ankarampi.
"Hämmästyin kuullessani sulhasen Magnukseksi", sanoi rehtori. "Oskar on
enimmiten vienyt voiton veljestään, ja luulin hänen ennättävän
etumaisena vaimonkin valinnassa. Ja ovatpa Thora ja hän peräti hyviä
ystävyksiä ja niin toistensa kaltaisia."
"Samanlaiset viihtyvät huonoimmin keskenään", virkkoi Anna; ja täti
Margret tokaisi:
"Joutavia! Tummapintainen mies on vaaleaverisen naisen silmälle
otollisin, ja mitä tekisikään Thora vaaleaverisellä?"
"Mutta missä on Thora?"
"Pukeutumassa", tiesi täti Margret. "Noutakaamme hänet alas, Anna", ja
molemmat naiset läksivät yläkertaan.
"Pitäisipä täällä Magnuksenkin olla", oudosteli kuvernööri. "Missähän
poika vitkastelee?"
"Magnustako kysyit?" lausui ääni eteisestä. Ruununvouti siellä oli --
pieni, viekkaan näköinen mies, yllään samanlainen kultanauhainen
virkapuku kuin kuvernöörillä.
"Hän on tavarasuojamassa, arvatakseni. Vai lieneekö vielä
laivasillalla?" kysyi johtaja.
"Eikö mitä", vastasi ruununvouti astuessaan sisälle. "Jos toden sanon,
niin hän hotelli Islannin ohi mennessäni istui tupakkahuoneessa."
"Hotelli Islannin tupakkahuoneessa?" kertasi kuvernööri.
Johtaja nauroi. "Kaiketi kestitsemässä ystäviään etukäteen! Paha on
sentään päästää rekeä edelle hevosesta."
"Ei", selitti ruununvouti taas. "Toden totta hän oli ypö yksinään."
"Ryyppimässä?" tiedusti kuvernööri.
"Ei suinkaan, Stephen! Magnus ei juo", puolusti johtaja.
"Toivoakseni ei, mutta aina sitä pelkään. Tiedetäänhän hänen
äidinisänsä --"
"Hm, kuka tietääkään, mitä on toisen ihmisen takin alla", varoitteli
piispa. "Annan isällä oli jotakin vikaa aivoissaan -- en muuta usko."
"Tauditkin periytyvät", intti kuvernööri.
"Mutta vanhus joi vasta vaimonsa haudattuaan eikä ennen häitä", selitti
rehtori.
Samassa palasivat täti Margret ja Anna sanoen: "tässä hän nyt
viimeinkin on!" ja tuoden huoneeseen Thoran, puettuna yksinkertaiseen
hopeavyöllä sitaistuun kauhtanaan, jossa oli avarat hihat ja valkea
pitsireunus kauluksena.
Kuvernööri sulki Thoran syliinsä ja suuteli häntä. "Mutta kovinpa
kalpea sinä olet, lapseni!" hän huudahti.
"Eipä ihme, kuvernööri", sanoi täti Margret. "Hän on itkeä tihrustellut
aikaisesta aamusta asti."
"Itkenytkö?" päivitteli johtaja. "Minäpä en käsitä, minkätähden naisen
täytyy aina vetistellä, kun on naimisiin menossa -- kuin odottelisi
pahaa miehestään."
"Mutta minä olen yhtä mieltä Thoran kanssa", virkkoi kuvernööri. "Jos
on milloinkaan aika itkeä tahi ainakin olla vakavin ja huolestunein
mielin, niin toki siinä elämän käänteessä, jossa pidetään tapana
tanssia ja laulaa kuin voittokulkuetta johtaen, vaikka ollaan
hyppäämässä pimeyteen."
"Ja minä yhdyn kuvernööriin", lausui piispa. "Kun näen morsiamen
itkevän alttarilla niin hillittömästi, että tuskin kykenee
vastailemaan, niin tiedän ylipäätään, että hänestä tulee onnellinen
vaimo."
"Thora voisi sentään odottaa häihin asti", mutisi täti Margret, ja
samassa syöksähti Oskar huoneeseen.
"Ulkona kävelyllä -- en tullut aikaa silmänneeksi -- vain kuusi
minuuttia pukeutua -- tulin viidessä valmiiksi", läähätteli hän.
"Siinä toinen kalpea", nauroi rehtori. "Onko pakkanen yöllä käynyt
nipistelemässä kaikkia ruusunnuppujamme?"
"Kiidin tänne juoksujalkaa", sanoi Oskar, "mutta näytänpä ennättäneen
ennen Magnusta."
"Magnus on edelläsi toisaalla, poikani", virkahti rehtori päällään
nyökäten Thoraan, joka seisoi alla päin punastellen; ja kuvernööri
murahti:
"Oskarin ei sovi avioliittoa vielä tuokioon uneksia. Hänellä on uransa
ajateltavana, eikä ole poika tähän asti käynyt kovinkaan vakavasti
kiinni siihen asiaan."
"Mutta minäpä olen liike-elämässä tullut siihen kokemukseen", huomautti
johtaja, "että nainen höllenee naimisissa, mutta mies kiristyy."
Ruununvouti nyhjäsi rehtoria kylkeen ja kuiskasi:
"Johtajalla on vielä toinenkin tytär, rehtori."
"No entäpä sitten?" hymähti johtaja. "Eihän miehellä voi kahta kälyä
olla yhtä veljeä kohti."
"Ei, mutta hän voi toimittaa veljellensäkin kälyn", selitti rehtori, ja
koko seurue helähti hilpeään nauruun.
"Nytpä muistankin", huudahti johtaja, "että Helga äskettäin lähetti
meille uuden valokuvan. Minne sen panit, Thora?"
"Tässä on", sanoi Thora ottaen valokuvan eräästä laatikosta. Oskar
kurkotti kätensä sitä ottamaan, ja tähysteli kuvaa pitkään ja tarkkaan.
"Sepä siro! Sievä kerrassaan! Olenpa tuskin eläissäni nähnyt niin
kaunismuotoisia kasvoja! Ja aivan aikaihminen jo! Onko Helga tulossa
kotiin kohdakkoin, johtaja?"
"Ei kovinkaan pian", vastasi johtaja.
Lakimies saapui, suuri salkku sullottuna täyteen papereita, joita
levitteli pöydälle.
"Ha, ha!" hohotti rehtori. "Rikkaan lapselle huolellinen kastetoimitus,
näemmä."
"Olette oikeassa, rehtori, ja kirjuriltani on mennyt koko päivä
puhtaaksikirjoittamiseen, mutta eipä se minua tähän asti pidätellyt --
tämä se viivytyksen tuotti!"
"Sormukset!" huudahtivat molemmat naiset, kun lakimies kaivoi
taskustaan pienen samettikotelon.
"Ne juuri. Muistanette, että kun sormukset oli eilisaamuna tilattava,
niin ei Magnusta löytynytkään mistään, joten minun oli ne teetettävä.
No, olinpa antavinani täsmälliset ohjeet, mutta ajatelkaahan,
kaupungissa on yleisenä luulona, että Thoran sulhanen on Oskar eikä
Magnus -- kukaan ei muuta usko -- ja tietysti siis hopeaseppä Olaf
piirsi toisen sormuksen sisäpintaan Oskarin nimen!"
"Eihän toki!" ihmetteli Oskar yritellen nauraa muiden mukana.
"Niin teki, ja erehdys havaittiin vasta viime tingassa, enkä silloin
enää muuta neuvoa älynnyt, kuten näette, kuin raavituttaa 'Oskar' pois
-- oli myöhä kaivertaa! 'Magnusta' sijalle."
"Missä kummassa viipynee Magnus?" tuskaili kuvernööri, rauhattomana
astellen ikkunan ääressä.
"Älä ole Magnuksesta huolissasi, Stephen", lohdutti Anna. "Hän tulee
yhä enemmän ja enemmän isäparkaani. Jos isä lupasi olla jossakin
määrähetkenä, niin hän saapui minuutilleen, vaikka olisi ollut
pakotettu ratsastamaan kaksikin ponia kuoliaaksi perille ehtiäkseen."
Tuomiokirkon kello löikin samassa viisi, eikä tosiaankaan ollut
viimeisen lyönnin sointu häipynyt, kun Magnus astui ovesta sisälle. Hän
näytti veltolta ja miltei siistimättömältä karkeassa takissaan ja
pitkissä saappaissaan ja oli huoneessa ainoa, joka ei ollut huolinut
pukeutua tilaisuutta varten. Kuvernöörin kasvot synkkenivät hänet
nähdessään ja johtajan ääni kuulosti hieman äreältä:
"No, käydäänpä hommaan, jotta siitä pääsemme -- jo puolisen tuntia on
tupakannälkä minua armottomasti kiusannut."
Lakimies avasi salkkunsa ja seurue kokousi pöydän ympärille, jolloin
täti Margret huudahti:
"Magnus, etkö näe -- täällähän Thoran vieressä istuukin Oskar."
"Älkäähän häntä häiritkö", äänsi Magnus. "Tässä on minun mainio olla",
ja hän istuutui matalalle jakkaralle äitinsä viereen.
"No niin", virkkoi johtaja, "aloittakoon virren se, jolla on paras
veisuun ääni."
"Siis lakimies", selitti rehtori, "sillä jokaisella lakimiehellä on
hopeanheleä ääni -- ainakin helähdyttelee hän sitä hopeasta."
Ja sitten avasi lakimies yleisen naurun remahdellessa naimasopimuksen
ja alkoi lukea.