"Kummallinen tuo äiti! Vaikka on olevinaan jumalinen, yhtäkaikki
tahtoisi aina ehtimiseen riidellä." Hilma näytti hyvin miettivältä
siinä istuessaan tuolilla ja kutoessaan lapsenmyssyä.
"Olenpa tuon ennenkin tullut huomaamaan että niinsanotut jumaliset
ihmiset ovat yhtä pahasisuisia kuin mitkä syntisäkit konsanaan",
vastasi Erkki, eikä näyttänyt välittävän asiasta sen syvemmältä.
"Ja minun mielestäni pitäisi jumalisen ihmisen olla hyvän ja hellän ja
rauhallisen. Niin kuin Kristus sanoo: 'oppikaat minusta, sillä minä
olen siviä ja nöyrä sydämestä.' -- Ihmetyttää minua, eikä vaan
ihmetytä, mutta oikein sydäntäni karvastelee ettei äiti suo meidän
rauhassa elää ja toimia. Ei riitä että tuontuostakin on sanasotaisilla
miniänsä kanssa vanhassa tuvassa. Vaikka Kaisassa tuota on syytäkin
kyllä. Siin on oikein myrkkyä siinä ihmisessä, sen minä sanon. (Hilma
kävi kiihkeämmäksi) Kyllähän semmoiseen suuttuukin, -- mutta kun kehtaa
tavantakaa tulla sinullekin haukkumaan..."
"En mä hänestä välitä, kylläpähän lakkaa haudassa jos ei ennen", sanoi
Erkki siihen ja näytti tahtovan tykkänään jättää koko kielittelyn.
"Ei. Mutta minä toivoisin että kaikki olisi niin rauhallista ja
myötäistä kun kerran aina hyvää tarkoitetaan. Eihän kummallakaan, ei
äidillä ei isällä pitäisi olla mitään sanom..."
"Joko nyt taas on vanhat hampaissa!" Sanat tulivat aika rupatuksella
juuri samassa kun ovi aukeni. Hilman silmät oikein seisahtivat, niin
kovasti hän säikähti.
"Senpä minä olen monasti isälles sanonut ja ajatellut vielä useammasti
että vanhempaa ei enää kunnioiteta nykyisen maailman aikaan. Kun ollaan
mielestään oikein viisastuneita, niin kaikki Jumalan kymmenet käskyt
tallataan jaloillaan. 'Minä tahdon kostaa, sanoo Herra', Muista se
tyttö! Ja yhtä hyvin muista sinäkin, Erkki, että silloin kun olet
tullut meille vävyksi, kuuluu sinulle meidän vanhusten edessä:
'Kunnioita isääs ja äitiäs.' Teillä ei pidä olla menestystä tässä
talossa, jos te ette kunnioita vanhoja... Muistakaa että äidin kirous
maahan kukistaa huoneet!"
"Hyvä äiti! ainahan me teitä kunnioitetaan", koetti Hilma itkua
vääntäen puolustaa. "Mutta pitääkö sitä sitten niin kunnioittaa, ettei
mitään saa tehdä, ei mitään puhua eikä mitään ajatella, mikä ei ole
teidän mieleen? Mistä sen määrän ja rajan sitten aina ti-tietäisi jo-s
ta-htoisikin!" Itku voitti hänet.
Erkki kielteli rauhallisesti. "Älä nyt joutavia itke ja ryystä. Ei
tässä ole pahempaa hätää kuin ennenkään."
Yhä sieltä vaan tuli. Anoppi ja äiti oli nyt pahemmin suutuksissaan
kuin milloinkaan ennen. Kun siinä lähes tunnin oli saarnannut ja Hilma
yhä itki, niin kävi Erkille niin tuskaksi että uhkasi:
"Jollette nyt heti lähde täältä niin menette joutuakin..." Ja
laskettuaan pois astianteelmänsä, oikein oli nousemaisillaan jo
penkistä, mutta Hilma pyysi niin kauniisti:
"Älä Erkki-kulta, se olis koko elämämme loppu, jos koskisit äitiin..."
Satoi sieltä vieläkin muorilta, mutta poistui hän.
Samassa tuli joukko lapsia tupaan, niissä myös Heikin tuvan lapsia. He
iloitsivat siitä että heidän kipeät, rupiset kätensä olivat paranneet
aivan terveiksi, kun olivat "vesi-myllyjä" laitellessaan käsitelleet
puhdasta, ojissa lirittelevää vettä.
Tuo lasten iloisuus oikein kuin puhalsi synkeät pilvet pois tuvasta.
Hilman silmät olivat kyllä vielä itkuiset, mutta lempeästi hän puheli
eräälle tyttöselle:
"Niin pitää aina pestä itsensä, että on sitten noin puhdas ja terve."
Tuli mieleen, koskahan hänellä olisi tuommoinen -- tyttö -- poika.
Mieli oli äskeisestä myrskystä rauhoittunut, se ikäänkuin lepäsi, mutta
hän tunsi tarvetta pyytää äidiltään anteeksi. Syvälle olivat sanat:
'minä tahdon kostaa, sanoo Herra', sattuneet hänen sydämeensä, ikäänkuin
korkeudesta voimalla tullen tunkeutuneet luihin ja ytimiin. Kenties hän
oli vihoittanut Jumalan moninkerroin.