Kaarle X Kustaa syntyi Nyköpingin linnassa marrask. 8 p. 1622. Hänen
äitinsä oli Kustaa Aadolfin sisar, Katariina; hänen isänsä saksalainen
ruhtinas, Zweibrückenin pfalzkreivi Juhana Kasimir. Kasvatus oli
huolellinen ja tarkoitti nuoren pfalzkreivin valmistamista Ruotsin
kansalaiseksi, joskin isä oli ulkomaalta tullut. Ruotsalaisessa Upsalan
yliopistossa oppilas sitten jatkoi opinharjoituksiansa. Myöhemmin vasta
hän läksi ulkomaille tietojansa vielä täydentämään. Näiltä matkoilta
hän palasi synnyinmaahansa v. 1640.
Täällä ei hän kuitenkaan kauan malttanut viipyä. Pienestä asti oli
sotamaine, sankarityöt olleet nuoren pfalzkreivin rakkaimpana
ajatuksena ja puheenaineena. Nyt hän v. 1642 pyysi ja sai luvan liittyä
vapaaehtoisena Ruotsin sotajoukkoon Saksassa. Vaatimatta mitään etua
korkean sukuperänsä vuoksi hän alotti palveluksensa aivan alhaalta
asti, "sillä", sanoi hän, "kokemuksen kautta perehtyy kaikkiin
sota-asioihin." Vasta 1643 kesällä hän suostui ottamaan ratsumestarin
paikan Torstenssonin rykmentissä. Syksyllä samana vuonna hän
korotettiin sitten Kuurinmaan rykmentin everstiksi. Näin otti Kaarle
Kustaa osaa kaikkiin Torstenssonin retkiin, jotka jo monessa suhteessa
olivat hänen omiensa enteinä. Nytkin käytiin yhteen aikaan sotaa
liitossa Transsilvanian ruhtinaan kanssa; nytkin pakotettiin Tanska
etelästäpäin maahan tunkeumalla Ruotsille edulliseen rauhaan. V. 1645
Kaarle Kustaa palasi Ruotsiin, mutta läksi v. 1648 jälleen sotaan,
tällä kertaa kaikkien Saksassa seisovien Ruotsin sotajoukkojen
ylipäällikkönä. Hänen toimensa ja toivonsa tällä tantereella eivät
kuitenkaan olleet pitkälliset; sillä Westfalin rauhanpäätös teki niistä
pian lopun. Sittenkin nuori ruhtinas viipyi vielä kaksi vuotta
Saksassa, ollen rauhansovinnon lopullisessa toimeenpanossa osallisena.
Sillä välin oli näiden ulkomaisten ja sotaisten toiveiden rinnalla jo
monta vuotta kotimaassa häilynyt suurempiakin Kaarle Kustaan silmien
edessä. Hänelle oli jo vanhastaan orpanansa Kristiinan käsi luvattu,
johonka Ruotsin kruunu oli yhdistetty. Tästä lupauksesta, sen verran
kuin se naimiskauppaa koski, rupesi tosin Kristiina, hallitukseen
päästyänsä, yhä enemmän peräytymään. Mutta sen sijaan hän määräsi
Kaarle Kustaan kruununperillisekseen ja viimein, niinkuin tiedämme,
luopui kruunusta hänen eduksensa.
Tätä miespuolisen kuninkaan valtaanpääsöä oli kansa jo viime aikoina
levottomalla halulla ikävöinyt; sillä hänen kauttansa he toivoivat
pelastuvansa aatelisvallan rajattomasta sorrosta. Tarkka, säästäväinen,
jumalinen, rehellinen ja lujamielinen Kaarle Kustaa olikin oikea mies
pelastajaksi. Hän vähensi heti suuresti hovin menoja ja hävitti
kaikellaisia tarpeettomia virkoja. Miten hän ainakin osaksi yritti
peruuttaa lahjoitusmaita, olemme jo nähneet. Hänen puheillensa oli,
heti kun hän kuninkaaksi oli tullut, virrannut talonpoikia kaikilta
valtakunnan ääriltä, jopa Savostakin asti, tuoden ilmi valituksiansa ja
kanteitansa aatelisherroja vastaan. Kuningas kuunteli heitä
armollisesti ja lähetti sitten hovioikeuksille sekä maaherroille
ankaran käskyn vääryyksien poistamisesta ja rikkojien rankaisemisesta.
Valppaasti hän piti myöhemminkin, keskellä sotiansa, silmällä rahvaan
etua. Me olemme jo nähneet, miten hän antoi jyrkän vastauksen
Käkisalmen läänin herrojen ehdotukseen talonpoikaisen lautakunnan
hävittämisestä. Tässä vielä toinenkin valaiseva esimerkki. Eräs
luutnantti Pietari Niilonpoika oli v. 1657, Savossa tavoitellessaan
karanneita sotamiehiä, tehnyt kaikellaista väkivaltaa talonpojille.
Siitä Turun hovioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pietari Niilonpoika
anoi silloin nöyrästi armoa, vaikka tunnustikin varsin kovasti
kopristelleensa talonpoikia, jotka olivat kätkeneet noita kunniattomia
karkurikonnia. Kenraalimajuri Kruse, jopa itse maan kenraalikuvernööri
Hornkin, puolustivat miestä sanoen, että rahvaan uppiniskaisuuden
tähden tuskin saattoi välttääkään väkivaltaa. Mutta Kaarle X vain
vahvisti tuomion ja antoi ankarat nuhteet sekä Kruselle että Hornille.
Luonnollista on kuitenkin, että kuninkaan alinomainen poissaolo
kaukomailla oli alhaiselle kansalle suureksi haitaksi. Ylimäisen
kansanystävän silmä ei sieltä aina kantanut kaikkea sortoa näkemään,
hänen korvaansa eivät aina kuuluneet kaikki sorrettujen valitukset.
Liiallinen sotahimo, siinä olikin Kaarle X:nnen heikko puoli. Se oli
hänelle sitä vaarallisempi kiusaus, koska se ilmaantui Ruotsin maineen,
Ruotsin mahtavuuden loistavassa haamussa. Kaarle X:nnen silmien edessä
leijaili se suuri toive, että hän saisi kaikki Itämeren rantamaat
valtikkansa alle ja niin muodoin koko Itämeren Ruotsin valtakunnan
sisävedeksi. Tämän loistokuvan tähden hän sysäsi syrjään kansojensa
todellisen edun, joka olisi vaatinut rauhaa, säästäväisyyttä ja
sisällisiä parannuksia; tämän loistokuvan tähden hän nosti aseisiin
melkein koko Euroopan, jota vastaan taistellessansa hänen kansansa
olivat aivan raukeamaisillaan. Mainittakoon kuitenkin hänen
puolustuksekseen, että silloin ja vielä kauan aikaa myöhemmin koko
Euroopassa pidettiin hallitsijan suurimpana ansiona laajojen maiden
valloitusta ja lukuisien alamaisten yhteenliittämistä, välittämättä
maitten luonnollisesta asemasta ja kansain luonnollisesta
heimolaisuudesta.
Viiteselitykset:
[1] Kuusivuotisen!!!
[2] Pääarmeijassa oli meidän miehiä ollut vain 500 rakuunaa, jotka
ensin kuuluivat Wittenbergin osastoon, vaan sitten seurasivat
kuningasta hänen retkillänsä.
[3] Ihme kyllä ei kuitenkaan tässä sodassa suotu enää meidän
ratsumiehillemme tuota 30-vuotisen sodan aikana saatua kunniapaikkaa
etumaisen sotarinnan oikeassa päässä muualla kuin Golombon tappelussa.
Tavallisesti, mikä siihen lieneekin ollut syynä, heidät asetettiin
vasta toiseen sotarintaan varaväeksi.
[4] Joukossa olivat taaskin Uudenmaan ja Turun ratsumiehet.
[5] Turun maakuntapäivät olivat merkilliset siitä, että
talonpoikaissäädyllä oli kaksi puhemiestä, suomalainen ja ruotsalainen.
[6] Huomattava on, että Horn saman vuoden alussa oli ehdottanut näiden
karjalaisten poisajamista ja maan asuttamista luterilaisilla
suomalaisilla sekä ruotsalaisilla. Kenties muutto siis oli
pakonalainen.
[7] V. 1641 oli Liivinmaalla 1/3 osa tiluksista ruotsalaisten (ja
suomalaisten) herrojen hallussa.
[8] Tässä Suomen historiassa on etupäässä tuotu esiin lahjoitusmaitten
peruutusta harrastavain suomalaisten lauseita ja toimia, josta ei
kuitenkaan saa päättää, ettei ruotsalaisissakin olisi ollut
samanmielisiä. Mutta totena pysyy kuitenkin, että asian kiivaimmat ja
mahtavimmat puolustajat melkein kaikki olivat meidän maastamme. Syynä
siihen mahtoi olla, että lahjoituslaitoksen haitat täällä pahimmin
tuntuivat.
[9] Carlsson.