Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.
[Tämä satu on kirjoitettu jo v. 1872 sen ilmoituksen johdosta
ranskalaisissa virallisissa lehdissä, että silloisen Berlinin,
kolmenkeisarin-kokouksen tarkoitus oli perustaa pysyväinen
puollustus- ja hyökkäysliitto. Kirj. muist.]
On tappelupäivän ilta. Luonto näyttää vieläkin olevan
kauhistuksissaan noiden kahden sotajoukon yhteentörmäyksestä.
Tykkien polttava hengitys häälyy paksuina rusottavina savu-pilvinä
maisemain yli. Ilma on täynnä hyökyä, kuin meri myrskyn jälkeen. Se
tuntuu vieläkin vapisevan ja hyllyvän päivän hirmuisten ryntäysten
mukaan ja luminen maa, jonka talvilepo on häiritty, on ristin rastin
täynnä tykkivankkuri-pyöräin syviä vakoja ja kuoppia sekä peitettynä
kammottavilla roukkioilla epätoivossa ja kuolemankielissä taistelevia
ihmisiä ja eläimiä.
Kamala viljelystyö! Lumi-vakoilun on sota kylvänyt surmanviljaansa.
Jo itse noiden harmaiden sotapukukauhtanoiden laskoksissa, rypyissä
ja kierroksissa on jotakin, joka ilmaisee kuolontaistelua. Käsivarret
pistäytyvät ylös täytetyistä haudoista ja jalat kankeina, tönkkinä,
puoleksi maahan vajonneina.
Vaalein kasvoin päin lyijyn-sinervää taivasta makaa tuolla selällään
nuori sotilas. Hänen kätensä ovat mustat ruudista ja hänen takkinsa
läpitse ammuttu. Hän telmi kuumimmassa tulessa siellä, missä sota
tulisimmin tuiski ja toverinsa luulivat hänen kuolleen, kuu näkivät
hänen kaatuneen. Mutta kuitenkin elää hän ja huutaa apua kaikin
voimin, mitä hänellä enää on jälellä; vaan ainoastaan voivotushuudot
ja kuolonkoraukset vastaavat.
Vilusta ja tuskista tankistuen, uupuneena tuossa tulikuulain
humistessa ja tykkien salamoidessa sekä koko verisen näytelmän
kaikissa vaihteluissa, ja ikäänkuin sen tyynen ja uuvuttavan
äänettömyyden voittamana, jonka hän tuntee maassa, missä hän makaa
pitkänään, tuntee hän kiusauksen jäädä välinpitämättömänä siihen --
tulkoon sitten uni tai kuolema.
Silloin huomaa hän yht'äkkiä tuon puoleksi sulettujen silmäinsä
ylitse kaareutuvan äärettömän näköpiirin reunalla kolme mustaa
pilkkua, jotka suurenevat sikäli, mikäli ne lähenevät. Ne näyttävät
siiviltä -- mustilta siiviltä, jotka liitävät avaruudessa.
Heti pysähtyvät ne hänen päänsä kohdalle, ja hän näkee kolme korppia
liikkumattomana ikäänkuin killuvan ylhäällä vaaleassa ilmassa
sellaisella tyyneydellä ja vainokkaisuudella, joka on petoeläimelle
niin omituinen, silloin kun se on keksinyt saaliin.
Tuossa vielä tulesta ja kuulista värisevässä ilmassa muistuttavat
nuo suuret siivet tuskin nähtävine liikuntoineen kolmea liehuvaa
sotaviiriä, joista jokainen on merkitty petolinnun kuvalla.
"Tähystävätköhän nuo minua?" kysyy tuo kaatunut sotilas
kauhistuksella itsekseen, ja koko hänen ruumiinsa värisee, kun hän
näkee noiden kolmen korpin laskeutuvan kiireesti alas ja asettautuvan
multakasalle lähelle häntä.
Ne ovat uhkeita lintuja, sanon minä, loistavia ja jalosukuisia!
Ei niin höyhentäkään puutu niiden juhlapuvuista. Ja kuitenkin
elävät ne ihan tappelukenttäin keskessä -- elävätpä itse te'ossa
ainoastaan niissä ja niistä. Mutta samalla kunnioittavatkin ne
niitä läsnäolollaan ainoastaan asianomaisessa etäisyydessä, kaukana
yli-ilmoissa, ampumakannon ulkopuolella eivätkä milloinkaan laskeu
tuosta loistavasta korkeudestaan, ennenkun rykmentit makaavat maassa,
kuolleina ja haavoitettuina kolkossa yhdenvertaisuudessa.
Itse te'ossa näyttävät ne olevankin korppia omasta arvostaan. Ne
tervehtelevät toisiaan ja keikkailevat toistensa edessä samalla, kun
niiden kiverät kynnet jättävät syviä verijälkiä lumeen. Ja kun he
vihdoinkin ovat täyttäneet kaikki sääntökohteliaisuuden vaatimukset,
asettuvat ne vaakkumaan ja räksättämään kaikessa hiljaisuudessa
keskenään, jättämättä kuitenkaan tuota haavoitettua sotilasta
tuokioksikaan silmistänsä.
"Arvoisimmat serkkuni", lausuu yksi noista mustista linnuista, "minä
olen kutsunut teidät tänne tuon sortuneen sotilaan johdosta, joka
makaa tuossa edessämme. Hän oli uljas, erinomaisesta rohkeudesta
hehkuva, pieni taistelu-urho, mutta häneltä puuttui tarpeellinen
johtoperäisen ohjelman mukainen varovaisuus. Katsokaapa vaan hänen
läpitse ammuttuja vaatteitaan ja ajatelkaa, minkä määrän latinkia on
maksanut saada hänen maistamaan maata... Korkea arvoiset serkkuni,
hän on ylevä saalis ja jos te tahdotte, niinkuin minä, niin ja'amme
me hänen keskenämme; mutta kuitenkin täytyy meidän viivytellä vähän,
ennenkuin lähestymme häntä; sillä vaikka hän nyt makaakin tuossa
murretuin asein, liikkumattomin käsin ja paljain päin, niin voisi
hän kuitenkin olla vaarallinen, jos hän, vasten luuloamme, jälleen
virkoaisi..."
Tuo, joka johtaa puhetta, on suurin noista kolmesta ja nuo molemmat
toiset -- vaikka sangen tarkoin kuunnellen hänen esityksiään --
pysyvät kuitenkin tarpeeksi loitolla hänen terävästä ja kiverästä
nokastaan.
"Kuitenkin", jatkaa hän, "voimme me jo ennakolta sopia ja'osta. Minä
nielaisen hänen sydämmensä. Se on lämmin ja ylevä sydän, joka voipi
uudistaa minun omanikin."
Kuuletkos, nuori soturi, mitä he puhuvat!... Eikö todellakaan
sydämmesi syki vilkkaammin?
Toinen korppi jatkaa: "Minä otan hänen silmänsä. Tuollaisella väellä
tapaa olla suuret, kirkkaat ja elokkaat silmät."
Pian! avaa silmäsi, nuori soturi, avaa silmäsi, jos niillä enää
mitään näetkään!
Viimmeinen lisää: "Minä mielin hänen kieltänsä; sillä tuossa rodussa
on se kuitenkin hienoin pala."
Mutta puhu toki, sinä makaava, karjaise heille kaikin voimisi, että
huolimatta kaikesta siitä verestä, jonka sinä olet menettänyt, on
sinulla kuitenkin vielä kyllä...
Mutta näyttää siltä, kun olisi hän todellakin kuollut, ja kun
nuo kolme korppia neuvottelunsa päätettyä kuullolla korvin ja
saaliinhimoisin nokin laskehtivat hänen ylitsensä, ei ilmaise hänen
ruumiinsa edes kauhistuksen väristystä.
Nuori soturi-raukka! Ne voivat tuontien jakaa sinun keskenään
ja riistää sinun jäännöksesi aina takkisi nappeihin asti; sillä
sellaiset linnut ryöstävät kaikki, mikä vaan loistaa heidän
silmiinsä, vaikkapa _se_ viruisikin veressä.
Hiljaa lähenevät nuo kolme korppia ja rohkein niistä uskaltaa nokata
häntä sormeen.
Mutta nyt vihdoinkin herää haavoitetussa elämä ja hänen ruumiinsa
läpitse säilähtää äkillinen kauhistuksen väristys.
"Hän ei ole kuollut!" rääkkivät linnut pelästyksissään ja rientävät
multakasalleen takaisin.
No, ei! Hän ei olekaan kuollut, tuo nuori sortunut soturi! Katsokaa
vaan, kuinka hän kohottaa päätänsä, samalla kun katkeruus luo hänen
kalpeille kasvoilleen uudistuvan elon vivauksen! Hänen silmänsä
tulistuvat, hänen sieramensa suurenevat. Hänestä tuntuu, kuin olisi
ilma melkoista keveämpi -- kuin voisi hän taas hengittää.
Valjuna pilkistää illan talvinen auringon-säde yli raasitun kentän,
ja kun hänen silmänsä seuraavat tuota kaihoa auringon laskua, joka
kimaltaa hänelle kuvia toivehikkaan aamun koista, tuntee hän, miten
lumi on sulanut hänen ojennetun kätensä alla, ja miten sen alta
pistäytyy ylös heikko oras, itävän siemenen pieni sirkkalehti.
O, sinä elinvoiman ihme! Haavoitettu tuntee uudesta elpyneensä.
Tukeutuen molemmin käsin isänmaahansa, kokee hän nousta seisoalleen.
Pakoon valmiina vaanivat nuo kolme petolintua vielä häntä, ja kun ne
näkevät hänen puoli seisoallaan vielä vapisevin liikkein haparoivan
hävinneitä aseitaan, niin lentävät ne pimenevän yön hämärässä yhdessä
tiehensä. Siipien suhina ja nokkain naksutus kuuluu kyllä kauan
ilmasta, mutta _sortunut sotilas on noussut_!