Pari päivää myöhemmin, varhain aamulla soi Csanádvárin hälyytyskello
kutsuen linnan muureille asestetun väen. Vieläpä kaniikitkin menivät
sinne ruostunut kypäri päässä, peitsi ja kirves kädessä.
Petshenegit kulkivat muutaman nuolenkantaman päässä linnan muurilta
poikki Marosin. Kun Sokea Becs tuli selville heidän aikeistaan, oli hän
heti varma, ettei linnaa uhkaa vaara. Kun nuo ratsastajakansakunnat
lähtivät sotaan, pidättäytyivät he ankarasti kaikista tarpeettomista
kahakoista. Jotenkin iso ratsujoukko seisahtui kyllä vastapäätä
linnaa porttia tarkastamaan, mutta pääjoukko ei ollut näkevinäänkään
marosvárilaisia, vaan kulki tulisella kiireellä virran yli. Yksityiset
joukot heittäytyivät torventoitotuksen kajahtaessa nuolisuorissa
riveissä virran keltaiseen veteen.
Ylimeno tapahtui sangen hyvässä järjestyksessä, mikä ei olekaan
ihmeteltävää, koska sota-aikana näiden joukkojen keskuudessa pieninkin
hairahdus rangaistiin kuolemalla. Muuten petshenegien sotajoukko näytti
sangen suurelta. Petshenegit, samoinkuin vanhat unkarilaisetkin,
kuljettivat aina mukanaan sotaan monta vararatsua ja kuormajuhtaa.
Yhden jousimiehen osalle tuli kahdeksan, jopa kymmenenkin hevosta, ja
vain siten he saattoivat kulkea sillä satumaisella nopeudella, joka
oli heidän sotamenestyksensä pääedellytys. Nelistäessään vihollisen
alueella he aina kulkivat nopeammin kuin sanoma heistä.
Linnan muureilla seisovien pappien kesken syntyi äkkiä liikettä.
— Siinä on päällikkö!
Alpár ratsasti ylimysten pikku joukon edessä, hevosenhännällä
varustetun kultakeihään alla. Hän oli kyllä jotenkin kaukana
linnasta, hänen musta ratsunsa näytti suuren etäisyyden takia tuskin
kahta vaaksaa korkeammalta, mutta ilma oli kirkas ja papit voivat
erottaa päällikön vaatteetkin. Lyhyt nahkaturkki oli heitetty
hänen hartioilleen, sen alla oli hopealangoista kudottu paita.
Soopelinnahkaisen lakin syrjään oli pistetty haukansiipi.
Kun päällikkö saman päivän aamuna jätti hyvästi Begen leiriin jäävän
vartiojoukon, astui ylimysrouva Seruzád hänen luokseen ja solmi
punaisia nauhoja hänen ratsunsa harjaan. Samalla hän siunasi hevosta
hiljaisella äänellä, niin ettei kukaan muu kuin Alpár sitä kuullut.
Seruzádin siunaus kuului näin:
— Nauhoja sidon, onneatuottavia punaisia nauhoja harjaasi... Vie,
hevoseni, vie mennessäsi nuori päällikköni ja palaa hänen kanssaan...
Kun taisteluun menet, hevoseni, lentäköön kauhu edelläsi yökönsiivin,
älköötkä kavioisi jäljissä korpit nähkö nälkää... Kultasaaliin painosta
kitiskööt ympärilläsi kuormarattaat ja kahlehditut orjat kulkekoot
perässäsi itkien... Ja vaikka tuhat orjaa ottaisikin isäntäsi: Seruzád
pysyy hänen uskollisimpana orjanaan... Ja jos hän löytää naisen,
joka on Seruzádia kauniimpi: Seruzád omin käsin repii siltä sydämen
rinnasta...
Sillä välin kulki pääjoukko virran yli.
Mustien petshenegien muodostama jälkijoukko lähestyi nuolia
kuljettavine hevosineen. Alpár päällikkö heitti viimeisen silmäyksen
kaupungin tornia kohti ja kuluneiden vuosien muistot tulivat
silloin vielä kerran hänen mieleensä. Latinaisten virsien ainainen
yksitoikkoisuus, kirkon ummehtuneessa hämärässä leijaileva pyhäsavu,
Vapahtajan vääntynyt, verinen ruumis, karkeat pyhimysten kuvat, joiden
edessä hän yökausia tuskaisena vääntelehti, mietiskelyt, kuumeiset
kaipaukset, synkät mielentilat, kuumeiset tajuttomuuden hetket, sitte
saatanan kauhea irvikuva, joka aina vaani synkän munkkikopin hämärässä:
kaikki nämä olivat pitkän, synkän unen kuvia, joita hän ei enää
tahtonut muistella.
Tuhannen miehen äänen kaikuva huuto kuului hänen korvaansa. Mustat
petshenegit tervehtivät nuorta päällikköään. Ja kun Alpár katseli
kiiltäväkarvaisilla ratsuilla istuvia nuoria miehiä, joita hurmasi
heidän kiivaasti sykkivä verensä, kannusti hänkin hevostaan ja kiiti
kotkana pitkin tasankoa.
Vielä ei ollut häipynyt jälkijoukon jäljessä kiirivä tomupilvi, kun
yksinäinen ratsastaja ilmestyi linnan muurin alle. Se oli Omodé.
Kun petshenegit lähestyivät kaupunkia, juoksi ukko ulos kaupungista
luostarin laitumelle viedäkseen varmaan talteen niityllä syövän
ratsunsa. Onnekseen hän löysikin Belzebubin. Nyt olisi hän voinut
viedä sen kaupunkiin, mutta ei vienyt. Hän ratsasti pienessä ympyrässä
katsellen milloin kaupungin porttia, milloin poistuvia pakanoita.
Fülöp apotti, joka benediktiniläistensä kanssa seisoi linnan muurilla,
tunsi katujan.
— Poikani, Omodé, — huusi hyvä apotti, — tule pian linnaan! Jos ehkä
sentakia ajaisit siellä ulkona, että haluat marttyriuden seppelettä,
niin hillitse pyhää intoasi, sillä minä sanon sinulle: sinun aikasi ei
ole vielä tullut?
— En voi tulla nyt linnaan, — vastasi Omodé, — sillä minulla on
asiaa Marosin tuolle puolelle. Siellä muuan mies on minulle velkaa
kaksitoista denaria.
— Voi, poikani Omodé, — huusi Fülöp herra, — älä seuraa Judaksen
esimerkkiä, joka rahasta myi Jesuksen!
Ukko pani kovin pahakseen Judakseen vertaamisen. Loukkaantuneella
äänellä hän huusi:
— Uskon, etten aivan ilman kunniaa ole jo kilvoitellut saatanaa
vastaan, ja jos kuitenkin kerran vähän horjahdan, niin ei sentähden
heti tarvitse minua korpiksi kuvata!
Näin hän huusi ja löi ohjasten perillä Belzebubia niskaan. Belzebub
hirnahti riemusta ja nelisti herroineen sinne, minne omakin halu veti:
petshenegiratsujen jälkeen.