VII.

Karánin laaksossa majailevat mustat petshenegit eivät tahtoneet

totella naista, vaan erosivat siitä syystä kaksi vuotta takaperin

kulta-armeijasta. Mutta kun kuulivat sanoman, että Thonuzóban poika

istuu Begen päällikköteltassa, lähettivät he kiireesti lähettiläitä

hänelle alamaisuuttaan osoittamaan. Hajallaan maassa majailevat

petshenegit osoittivat taikauskoista kunnioitusta Thonuzóban nimeä

kohtaan; hänen suvustaan he odottivat petshenegien vanhan vapauden

uudelleen luojaa. Lähettiläät toivat verona Alpárille mustan ratsun

sekä sen lisäksi metsästysaseita ja Sebesin viiniä. Kun oli sovittu

toinen toisensa kanssa, vannoivat mustat petshenegit uskollisuudenvalan

päällikölle, ikivanhan tavan mukaan kastaen miekkansa teurastetun

koiran vereen.

Illalla päällikkö kutsui lähettiläät vieraiksi telttaansa.

Kulta-armeijan ylimysten lisäksi oli siellä Seruzádkin ainoana

naisvieraana. Kulta-armeijalaiset ja mustat, jotka vielä äskettäin

olivat keihäänkärjellä ajaneet toisiaan takaa pusztalla, joivat nyt

paljon uuden ystävyyden kunniaksi. Alpár ei juonut juuri mitään

eikä puhunut paljoa. Suuripartaiset herrat tuumivat, että nuoren

päällikkönsä käytös sopii hyvin hänen arvolleen, ja muistelivat, että

suuri Thonuzóbakin, vaikka suosi iloisia ihmisiä, itse kuitenkin aina

oli kohtuullinen ja harvapuheinen.

Aterian lopulla toi Rozvita viisi orjatyttöä telttaan.

Lombardialaistyttö toi kanteleen, neljä tyttöä pienen käsirummun, yksi

taas kilisevät rautapalikat.

Seruzád nousi silloin paikaltaan ja kääntyen Alpárin puoleen kumarsi

sulavasti ja syvään.

— Herrani, — sanoi hän, — jollei sinulla ole mitään sitä vastaan,

tanssii palvelijattaresi sinulle nyt miekkatanssin.

Petshenegiherrat vaihtoivat paljon puhuvia katseita ja seurasivat sitte

jännittyneen tarkkaavaisina Seruzádin jokaista liikettä.

Miekkatanssia, rakkauden ja verenjanon kuvaannollista mysteriota

tanssivat vallasnaiset vain hyvin harvoin julkisesti. Voittoisain

sotien jälkeen, kun koko heimokunnan innostus oli kohonnut

mielettömyyteen asti, sattui kyllä, että yksityiset naiset sillä tavoin

toivat ilmi intohimoisen riemunsa, mutta se sankari, jonka edessä he

tanssivat, sai pitää tätä naisen ehdottoman alistuvaisuuden todisteena.

Seruzád irroitti vyönsä, Rozvita taas laskeutui polvilleen ja veti

rouvansa jalasta punaiset tohvelit.

Seruzád seisoi hymyillen ja kohotetuin päin, mutta kalpein kasvoin

herrain edessä; oikeassa kädessään hänellä oli kapeateräinen, käyrä

miekka, jonka kärki kosketti mattoa.

Nyt äännähtivät rummut. Kuului sellainen merkillinen, rytmillinen

kumina, kuin kaukana laukkaa vien ratsujen kavioiden alla puszta

jymisisi. Rautapalikkain kilinä taas muistutti kaukaa kuuluvaa

miekankalinaa. Tähän soinnuttomaan sekaääneen yhtyi yksiääninen,

valittava, mutta kuitenkin verta kiihottava laulu, jota Rozvita säesti

kanteleellaan.

Miekka piirsi säkenöivän kaaren ja pysähtyi rouvan pään yläpuolelle, ja

Seruzád kosketti sen kärkeä vasemman käden sormella.

Seruzád liikahti. Juhlallisen, oudon arvokkaasti, pehmein, pitkin

askelin hän kulki ympäri telttapalatsia. Ja terävä säilä säkenöi

salamannopeissa kaarissa hänen ympärillään. Niin omituinen oli näky,

kuin satumaisen nopea hopeakäärme leikkisi pantterin kanssa.

Rummut pärisivät yhä voimakkaammin ja nopeammassa tahdissa.

Toisinaan Rozvita löi kädellään kannelta ja jäljitteli äänellään

petshenegisoturien sotahuutoa.

Seruzád pysähtyi nyt maton keskikohdalle. Miekka kiersi viuhuen

ilmassa muodostaen leveän hopealautasen rouvan pään yläpuolelle.

Rouvan lanteet pysyivät liikkumatta, mutta hartiat joutuivat hitaasti

aaltoavaan liikkeeseen. Hän oli kuin nuori puu, joka taistelee ankaraa

myrskytuulta vastaan. Hänen kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, silmänsä

olivat puoleksi suljetut ja huulensa värisivät hampaiden ympärillä,

ikäänkuin tanssi tuottaisi hänelle tuskaa.

Herrat eivät silloin enää hillinneet kuohuvaa vertaan; he taputtivat

käsiään tahdissa, huudahtelivat ja juopuivat omasta hurjuudestaan.

Nyt vaikeni yhtäkkiä soitto ja melu. Seruzádin polvet taipuivat; rouva

heittäytyi maahan. Miekan kahva oli Alpárin sylissä, kärki naisen

povella. Seruzádin hehkuvat, janoiset silmät hakivat eläimellisellä

alistuvaisuudella Alpárin katsetta. Mutta päällikkö ei katsonut häntä

silmiin, vaan nyökäytti päätään.

— On kylliksi huviteltu! — sanoi hän hiljaa.

Nuoren päällikön verta poltti sama tuli kuin muidenkin petshenegien.

Hänen tarvitsi vain avata sydämeensä rakennetut sulut, jotta heti

pääsisivät vapaiksi kaikki nuo huimat ja runolliset taipumukset, jotka

ainaisessa keväthurmauksessa pitivät kangastavien pusztain poikia.

Vapaiden nuorukaisten kansakunta tunsi vain kaksi arvokasta asiaa

elämässä: sotamaineen ja rakkauden. Alpárin sielu janosi kiihkeästi

kumpaakin uuden elämänsä korkeimpana päämääränä. Tätä naista hän

ei kuitenkaan halunnut. Hänen kaunis ruumiinsa, joka tuskallisesti

vetosi häneen ja itseään tarjoten huohotti hänen edessään, johti hänen

mieleensä toisen naisen, jonka ominainen, hieno sulous jo aikoja

sitte oli vienyt nuoren barbarin sydämen ja järjen. Se toinen oli nyt

matkalla kuninkaan leiriin. Sen, joka tahtoi häntä seurata, täytyi

rynnätä halki tuli- ja verimeren. Tämä ajatus teki Zenóbian kuvan

vieläkin lumoavammaksi, kiihottavammaksi, vastustamattomammaksi.

Ja samalla kuin hänen sydämensä myrskyisästi sykki, viittasi nuori

päällikkö itämaalaisten itsehillitsemiskyvyllä näöltään tyynenä mustien

petshenegien päämiehen luokseen.

— Kuinka monta jousimiestä voitte asettaa satulaan?

— Meitä on kolmekymmentä joukkoa, suurherrani, kussakin joukossa

seitsemänkymmentä ratsua.

Teltassa vallitsi haudan hiljaisuus. Herrat katsoivat jännitetyllä

tarkkaavaisuudella Alpárin kasvoja. Nuori päällikkö kääntyi silloin

Hurtoba serdarin puoleen.

— Puhalla pyhään torveen, — sanoi hän mielenliikutuksesta värisevällä

äänellä.

Ukko hypähti säihkyvin silmin ylös matolta.

— Keitä vastaan menemme, päällikkö?

— Vieläkö kysyt? Tonavan takana Arpádin pojat taistelevat

uusi-uskolaisia vastaan...

Pakanoita · 第 36 / 49 题