Karánin laaksossa majailevat mustat petshenegit eivät tahtoneet
totella naista, vaan erosivat siitä syystä kaksi vuotta takaperin
kulta-armeijasta. Mutta kun kuulivat sanoman, että Thonuzóban poika
istuu Begen päällikköteltassa, lähettivät he kiireesti lähettiläitä
hänelle alamaisuuttaan osoittamaan. Hajallaan maassa majailevat
petshenegit osoittivat taikauskoista kunnioitusta Thonuzóban nimeä
kohtaan; hänen suvustaan he odottivat petshenegien vanhan vapauden
uudelleen luojaa. Lähettiläät toivat verona Alpárille mustan ratsun
sekä sen lisäksi metsästysaseita ja Sebesin viiniä. Kun oli sovittu
toinen toisensa kanssa, vannoivat mustat petshenegit uskollisuudenvalan
päällikölle, ikivanhan tavan mukaan kastaen miekkansa teurastetun
koiran vereen.
Illalla päällikkö kutsui lähettiläät vieraiksi telttaansa.
Kulta-armeijan ylimysten lisäksi oli siellä Seruzádkin ainoana
naisvieraana. Kulta-armeijalaiset ja mustat, jotka vielä äskettäin
olivat keihäänkärjellä ajaneet toisiaan takaa pusztalla, joivat nyt
paljon uuden ystävyyden kunniaksi. Alpár ei juonut juuri mitään
eikä puhunut paljoa. Suuripartaiset herrat tuumivat, että nuoren
päällikkönsä käytös sopii hyvin hänen arvolleen, ja muistelivat, että
suuri Thonuzóbakin, vaikka suosi iloisia ihmisiä, itse kuitenkin aina
oli kohtuullinen ja harvapuheinen.
Aterian lopulla toi Rozvita viisi orjatyttöä telttaan.
Lombardialaistyttö toi kanteleen, neljä tyttöä pienen käsirummun, yksi
taas kilisevät rautapalikat.
Seruzád nousi silloin paikaltaan ja kääntyen Alpárin puoleen kumarsi
sulavasti ja syvään.
— Herrani, — sanoi hän, — jollei sinulla ole mitään sitä vastaan,
tanssii palvelijattaresi sinulle nyt miekkatanssin.
Petshenegiherrat vaihtoivat paljon puhuvia katseita ja seurasivat sitte
jännittyneen tarkkaavaisina Seruzádin jokaista liikettä.
Miekkatanssia, rakkauden ja verenjanon kuvaannollista mysteriota
tanssivat vallasnaiset vain hyvin harvoin julkisesti. Voittoisain
sotien jälkeen, kun koko heimokunnan innostus oli kohonnut
mielettömyyteen asti, sattui kyllä, että yksityiset naiset sillä tavoin
toivat ilmi intohimoisen riemunsa, mutta se sankari, jonka edessä he
tanssivat, sai pitää tätä naisen ehdottoman alistuvaisuuden todisteena.
Seruzád irroitti vyönsä, Rozvita taas laskeutui polvilleen ja veti
rouvansa jalasta punaiset tohvelit.
Seruzád seisoi hymyillen ja kohotetuin päin, mutta kalpein kasvoin
herrain edessä; oikeassa kädessään hänellä oli kapeateräinen, käyrä
miekka, jonka kärki kosketti mattoa.
Nyt äännähtivät rummut. Kuului sellainen merkillinen, rytmillinen
kumina, kuin kaukana laukkaa vien ratsujen kavioiden alla puszta
jymisisi. Rautapalikkain kilinä taas muistutti kaukaa kuuluvaa
miekankalinaa. Tähän soinnuttomaan sekaääneen yhtyi yksiääninen,
valittava, mutta kuitenkin verta kiihottava laulu, jota Rozvita säesti
kanteleellaan.
Miekka piirsi säkenöivän kaaren ja pysähtyi rouvan pään yläpuolelle, ja
Seruzád kosketti sen kärkeä vasemman käden sormella.
Seruzád liikahti. Juhlallisen, oudon arvokkaasti, pehmein, pitkin
askelin hän kulki ympäri telttapalatsia. Ja terävä säilä säkenöi
salamannopeissa kaarissa hänen ympärillään. Niin omituinen oli näky,
kuin satumaisen nopea hopeakäärme leikkisi pantterin kanssa.
Rummut pärisivät yhä voimakkaammin ja nopeammassa tahdissa.
Toisinaan Rozvita löi kädellään kannelta ja jäljitteli äänellään
petshenegisoturien sotahuutoa.
Seruzád pysähtyi nyt maton keskikohdalle. Miekka kiersi viuhuen
ilmassa muodostaen leveän hopealautasen rouvan pään yläpuolelle.
Rouvan lanteet pysyivät liikkumatta, mutta hartiat joutuivat hitaasti
aaltoavaan liikkeeseen. Hän oli kuin nuori puu, joka taistelee ankaraa
myrskytuulta vastaan. Hänen kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, silmänsä
olivat puoleksi suljetut ja huulensa värisivät hampaiden ympärillä,
ikäänkuin tanssi tuottaisi hänelle tuskaa.
Herrat eivät silloin enää hillinneet kuohuvaa vertaan; he taputtivat
käsiään tahdissa, huudahtelivat ja juopuivat omasta hurjuudestaan.
Nyt vaikeni yhtäkkiä soitto ja melu. Seruzádin polvet taipuivat; rouva
heittäytyi maahan. Miekan kahva oli Alpárin sylissä, kärki naisen
povella. Seruzádin hehkuvat, janoiset silmät hakivat eläimellisellä
alistuvaisuudella Alpárin katsetta. Mutta päällikkö ei katsonut häntä
silmiin, vaan nyökäytti päätään.
— On kylliksi huviteltu! — sanoi hän hiljaa.
Nuoren päällikön verta poltti sama tuli kuin muidenkin petshenegien.
Hänen tarvitsi vain avata sydämeensä rakennetut sulut, jotta heti
pääsisivät vapaiksi kaikki nuo huimat ja runolliset taipumukset, jotka
ainaisessa keväthurmauksessa pitivät kangastavien pusztain poikia.
Vapaiden nuorukaisten kansakunta tunsi vain kaksi arvokasta asiaa
elämässä: sotamaineen ja rakkauden. Alpárin sielu janosi kiihkeästi
kumpaakin uuden elämänsä korkeimpana päämääränä. Tätä naista hän
ei kuitenkaan halunnut. Hänen kaunis ruumiinsa, joka tuskallisesti
vetosi häneen ja itseään tarjoten huohotti hänen edessään, johti hänen
mieleensä toisen naisen, jonka ominainen, hieno sulous jo aikoja
sitte oli vienyt nuoren barbarin sydämen ja järjen. Se toinen oli nyt
matkalla kuninkaan leiriin. Sen, joka tahtoi häntä seurata, täytyi
rynnätä halki tuli- ja verimeren. Tämä ajatus teki Zenóbian kuvan
vieläkin lumoavammaksi, kiihottavammaksi, vastustamattomammaksi.
Ja samalla kuin hänen sydämensä myrskyisästi sykki, viittasi nuori
päällikkö itämaalaisten itsehillitsemiskyvyllä näöltään tyynenä mustien
petshenegien päämiehen luokseen.
— Kuinka monta jousimiestä voitte asettaa satulaan?
— Meitä on kolmekymmentä joukkoa, suurherrani, kussakin joukossa
seitsemänkymmentä ratsua.
Teltassa vallitsi haudan hiljaisuus. Herrat katsoivat jännitetyllä
tarkkaavaisuudella Alpárin kasvoja. Nuori päällikkö kääntyi silloin
Hurtoba serdarin puoleen.
— Puhalla pyhään torveen, — sanoi hän mielenliikutuksesta värisevällä
äänellä.
Ukko hypähti säihkyvin silmin ylös matolta.
— Keitä vastaan menemme, päällikkö?
— Vieläkö kysyt? Tonavan takana Arpádin pojat taistelevat
uusi-uskolaisia vastaan...